Recent Posts

lauantai 29. syyskuuta 2012

Syksy sataa päälle ja lukeminen hävettää?

Syksy on tullut, ei mahda mitään. Ja toisaalta: miksi edes tahtoisin mahtaa. Syksyyn kuuluvat sateet, villasukat, teekuppi, sumuiset aamut, NaNoWriMo, alakulo, joulun odotus, ensimmäiset räntäsateet ja kustantamojen uutuuskirjat. Minun syksyni on tähän saakka ollut oikein kelvollinen. Olen lukenut muutaman tosi hyvän kirjan, muutaman vähän huonomman ja syönyt paljon omenia. Minä toki myös...





Näiden lisäksi osallistuin myös Virtuaaliselle kirjoitusleirille, Leirinuotiolle (siitä lisää myöhemmin) ja luin kohutun Fifty Shades of Grey -sarjan kakkososan. Aloitin kirjaa kerran, jätin kesken ja sitten kuitenkin päätin yrittää lukea sen. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, ettei minulla ole kirjasta mitään sanottavaa. Ja mietin samalla, onko syy se, että en kehtaa kertoa lukeneeni kirjaa? Outoa. Tästä sainkin aikaiseksi eettismoraalisfilosofisen pohdinnan aiheesta: Mitä kirja kertoo lukijastaan? 

Lukemista ei pitäisi koskaan hävetä. Sanomalehtiartikkelissa sanottiin, että suomalaisten nuorten lukutaito on heikentynyt huomattavasti. Tekstistä katoavat adjektiivit ja adverbit. Käsitteellinen taso unohtuu, teksti on pelkisettyä ja kuivaa. Nuorista vain pieni osa lukee vapaaehtoisesti. Meidän joukossamme kulkee ihmisiä, jotka ovat lukeneet elämässään vain muutaman kirjan. Ja minä täällä suren sitä, kehtaanko kertoa lukeneeni romanttiseroottisen hömppäkirjan.

Kirjojen arvottaminen on mielenkiintoista. Tässä syksyssä on monta kohuttua kirjaa: Riikka Pulkkisen Vieras, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat sekä E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey -sarja. Ei ole varmaankaan epäselvää mikä näistä kirjoista on se, joka luultavimmin ajaa kirjakauppaan juuri sen ihmisen, joka on elämänsä aikana lukenut vain pakollisen Tuntemattoman sotilaan 9-luokan äidinkielentunnilla. Ehkä ongelma on se, että tietyn kirjan lukijat tulevat helpommin leimatuksi tietynlaiseksi ihmiseksi. Huonosti koulutetut duunarimammat lukevat kevyttä ja surkeasti kirjoitettua hömppää. Fiksut ja koulutetut älyköt lukevat hienoa kirjallisuutta. Vaikka pääasia kai olisi se, että vain lukee. Ettei kieli kuihdu kasaan ja katoa niin kuin syksy kadottaa kukat ja syö puista lehdet pois.

Oletteko te blogini lukijat koskaan hävenneet lukemaanne kirjaa? Miksi?

Tänä syksynä vielä tulossa monta mielenkiintoista kirjaa, arvonta(!), NaNoWriMo-tuskailua ja paljon vesisadetta. Sekä hömppää ja ehkä myös ei-hömppää. Sanoja.


lauantai 22. syyskuuta 2012

Charlaine Harris: Veren sitomat

Charlaine Harris: Veren sitomat (From Dead to Worse)
Gummerus 2012, 346 sivua
Vähän vampyyreja alkavaan syksyyn. Charlaine Harrisin kirjasarjan kahdeksannessa osassa Sookie selviytyy huriikaani Katarinan tuhojen ja vampyyrien huippukokouksen jälkimainingeista ja joutuu osaksi ihmissusilauman välienselvittelyä, tapaa muinaisen sukulaisensa ja majoittaa noitia kattonsa alle.

Kirja on huomattavasti viipyilevämpi kuin aikaisemmat sarjan kirjat, ja jotenkin alkaa tuntua siltä, että Harrisin ote on hiukan herpoamassa. Tulee sellainen olo, että kirjasarja kannattaisi kuitata päätökseensä ennen kuin se leviää käsistä. Mutta toisaalta: kyllähän näitä viihtyäkseen lukee, vaikka juoni ei olisikaan järin syvällinen ja ihmeellinen.

Sytytin muutaman lampun ja kysyin, haluaisivatko vampyyrit kenties juotavaa. He kaikki näyttivät hämmästyneiltä. Vain Victor otti tarjouksen vastaan. Minun nyökättyäni Amelia meni keittiöön lämmittämään TrueBloodin. Eric ja Bill olivat sohvalla, Victor nojatuolissa ja minä kyyhötin lepotuolin laidalla puristaen käsiä yhteen sylissäni. Odotimme hiljaisuuden vallitessa Victorin avausta.
     "Viikinki, kuningattaresi on kuollut", hän sanoi. (Charlaine Harris: Veren sitomat, sivu 202)

Vampyyrien, ihmissusien ja muiden yliluonnollisten otusten välienselvittelyt alkavat olla jo tuttua kauraa. Ericin lumovoimakaan ei oikein enää jysäytä. Tuntuu siltä, että kaipaisin jotakin radikaalia käännettä, joka muuttaisi asioiden suunnan. Tai sitten olen vain kyllästynyt kaikkeen paranormaaliin, ja kaipaan vaihteeksi luettavakseni jotakin sellaista, joka antaa otteen todellisuuteen.

Tämän ovat muuten lukeneet myös Marjis, Kirjaston kummitus sekä Mustemaailmani, näin vain muutaman mainitakseni.

Asian vierestä: huomasin juuri äsken, että vuosikausia vaalimani orkidea on kuihduttamassa ennenaikaisesti kahta kukkavarttaan. Viimeksi orkidea kukki yhdeksän kuukautta, mutta nyt kukat ovat olleet vasta toukokuusta. Tämä on ihan oma vikani, koska en ole viitsinyt hoitaa sitä kunnolla. Arvatkaa harmittaako nyt?

maanantai 17. syyskuuta 2012

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa

Jaakko Laitinen: Kuolema Ulan Batorissa (Into 2012) 298s.
Liikutaan Mongolian Ulan Batorissa 80-luvulla. Suomalainen lääkäri Jack on lähtenyt stipendiaattina reissuun tarkoituksenaan tutustua paikalliseen kansanlääketieteeseen. Kukaan ei oikein tunnu tietävän Jackin matkasuunnitelmista mitään. Lääketieteeseen tutustumisen lisäksi Jack istuu baarissa ryyppäämässä, pelkää poliiseja ja etsii itseään.

Olen ollut aina aika kiinnostunut toisista kulttuureista ja vieraista mentaliteeteista. Ehkä antropologiaakin sivuava koulutukseni on osasyynä tähän. Odotin Kuolema Ulan Batorissa -romaanilta tutkimusmatkaa vieraaseen maahan, mutta päädyin raapaisemaan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunmaisemaa. En tiedä mitä siitäkin pitäisi ajatella.

Kaikesta päätellen Kuolema Ulan Batorissa on ainakin jossain määrin omaelämänkerrallinen teos. Kirjailija Jaakko Laitinen on eläkkeellä oleva ylilääkäri, jonka olettaisin kokeneen ja nähneen maailmaa. Harmi, että Laitinen ei saa täysin välittymään Mongolian kulttuurin omaleimaista tunnelmaa, tai sitten tosiaan on niin, että suurten naapurimaiden varjot ovat kallistuneet 80-luvulla Mongolian yli niin, että kansakunnan luonteenpiirteet eivät ole löydettävissä tämän kirjan sivuilta. Jäin myös miettimään onko suomalaiskorvaan oudonkuuloinen Jack kirjailijan pseudonyymi. En keksinyt muuta selitystä sille, miksi kirjan suomalaisella päähenkilöllä on niin vieras, mutta toisaalta kirjailijaan viittaava nimi.

Jotta kirja-arviostani ei tulisi liian kriittinen, on syytä todeta, että alle 30-vuotiaana humanistinaisena en ehkä kuulu kirjan kohderyhmään. Puhekielen, kirjakielen ja "huonosti puhutun kielen" välillä tempoileva kerronta, uuvuttavat dialogit ja paikallaan polkeva juoni saivat turhautumaan. En yhdy takakannen mainintaan "tiivistunnelmaisesta jännäristä". Kirjan nimen kuolemakin vaikuttaa enemmän symboliselta kuin konkreettiselta. Tarinan jatkumossa olleet teemat paljastuvat viimeisillä sivuilla. Tästäkö koko kirjassa olikin kysymys?

Toisaalta luin kirjaa muutenkin väärien silmälasien läpi. Lähdin lukemaan takakannen kuvailemaa matkakertomusta ja jännäriä, mutta mielestäni kirja pyörteili ennemminkin identiteettikysymysten äärellä. Vasta lopussa minä heräsin, kun viimein alkoi tapahtua. Ja sitten kirja loppuikin.

Mutta ei se mitään. Epäilemättä Laitisen Kuolema Ulan Batorille löytyy oma lukijakuntansa. En ole varma kenelle kirjaa suosittelisin, mutta ehkä tähän kannattaa tarttua, jos vaikka löytäisi rivien välistä enemmän kuin minä löysin.

maanantai 10. syyskuuta 2012

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012),
Kansi: Ville Tiihonen, 313 sivua.

Lähdin lukemaan Teoksen fantasiakilpailussa sijoittunutta Sudenverta skeptisellä mielellä. Näitä ihmissusijuttuja on nyt taas nähty. Paranormaalia romantiikkaa ja muutakin. Pohdiskelin jopa, että kumma juttu, kun näin kliseiseen aiheeseen tarttunut teksti on sijoittunut kilpailussa. Väärässä oleminen on ihanaa! Jo tällä puheella väitän, että Kangasvuon Sudenveri lunasti paikkansa vuoden parhaimpien lukukokemusten joukossa.

Tarina kietoutuu kolmen ihmiskohtalon ympärille. On Martta, Lauman johtaja, jolle kaikkein tärkeintä on se, että salaisuus säilyy ja Lauma pysyy turvassa. Martta on uhrannut kaiken Lauman vuoksi, eikä hän ymmärrä antaa pennuille vapautta. Sudella ei ole mahdollisuutta valita, sillä Lauman turvallisuus on tärkeämpää kuin mikään muu. Vargaksi nimensä muuttanut Hanna on kapinoinut Martan valtaa vastaan ja alkanut uuden elämän ihmisenä. Lauman johtajan aiheuttama pelko ei kuitenkaan ole väistynyt, opit ovat syvällä Vargan sisimmässä niin kuin susi, jonka hän on halunnut unohtaa ja salata Marraskuulta, rakastetultaan, joka olisi valmis kantamaan Vargan taakan, jos tämä vain suostuisi avautumaan. Muutoksen tuo Rasmus. Poika, joka ei ole susi eikä ihminen. Poika, jonka Martta tahtoisi takaisin lauman suojelukseen, mutta joka ei halua enää pukeutua suden turkkiin vaan kulkea ihmisenä, vaikka ei olekaan samanlainen kuin muut.

Sudenveri on hieno kertomus identiteetistä, pelosta ja siitä, millaista on elää vieraana muiden joukossa. Susiteema ei ole esillä korostetusti, sillä Kangasvuo nostaa hienosti esille muita aiheita, jotka likimain peittoavat sen tosiseikan, että kertomus liikkuu fantasian syvissä vesissä. Sudenverta lukiessa suorastaan unohtaa, että tapahtumat ovat fiktiota. Tulee sellainen tunne, että tuollaista voisi oikeasti olla. Ihmissusia, metsän pimeään kietoutuneena.

Sudenveren kuva susista ei ole romantisoitu vaan realistinen. On tietenkin hurjan epäreilua verrata Sudenverta muihin kirjoihin, jotka ihmissusimyyttiä hyödyntävät. Varsinkin, kun olen lukenut vain nuorille suunnattuja paranormaalin romantiikan alueella liikkuvia susikirjoja. Sudenveri on selkeästi aikuistenkirja, eikä romantiikka nouse siinä keskeiseksi teemaksi, vaikka Vargan ja Marraskuun suhdetta käsitelläänkin moninaisena luottamuksen, epävarmuuden ja kaipauksen liittona. Itse en osaa nostaa biseksuaalisuutta kovinkaan alleviivaavaksi elementiksi, mutta myös tällainen ulottuvuus tekstistä löytyy.

Ihailen Kangasvuon ratkaisua käsitellä henkilöhahmojen taustaa peilaten vahvasti historiallisiin tapahtumiin ja mentaliteetteihin. Martan muistoissa on sota ja susiviha, mutta Varga näkee susien tulevaisuuden toisena. Hän uskoo, että epämuotoisella Rasmuksella on uskomuksista vieraantuneessa yhteiskunnassa mahdollisuus kasvaa ihmisenä, vaikka onkin ulkoisesti epämuodostunut. Marraskuun pakanaystävät henkivät hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, joka nousee esille kun pelko väistyy. Kangasvuo tuo erilaiset ihmiskohtalot ja maailmankuvat saman pöydän ääreen ja piirtää sudenruumiin kautta sukupolvien ylitse kulkevan pelon, jonka on aika väistyä.

Vierastin ensin hiukkasen Kangasvuon kerrontaratkaisua, mutta totuin pian aikamuotojen ja kertojien välillä vuorottelevaan, runolliseen tyyliin. Plussaa kirja saa lisäksi suomalaisen mentaliteetin korostamisesta. Kirjassa voi todella aistia sen, että liikutaan suomalaisessa mielenmaisemassa. Jään mielenkiinnolla odottamaan Kangasvuon tulevia teoksia. Sudenveri ainakin vakuutti minut täysin.

Suosittelen luettavaksi ihmissusimyytistä kiinnostuneille lukijoille sekä myös niille, joita edellä mainittuja teemoja hyödyntävä fantasia ei pahemmin innosta. Tämä on kaunis kertomus sellaisenaan, vaikka fantasiasta ei enemmin perustaisikaan.

torstai 6. syyskuuta 2012

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Mitä saadaan, kun yhdistetään hämyinen Moskova, vampyyrit sekä hyvän ja pahan taistelu? Sergei Lukjanenkon Yöpartio (Into 2012) on mielenkiintoinen yhdistelmä kaikkea tätä. Kirja, johon en olisi tajunnut tarttua, ellen olisi äkännyt lukea kustantamon katalogia perusteellisesti ja uskaltanut arvata, että tässä voi ollakin lukemisen arvoinen kirja kyseessä!

Moskovassa partioivat yöpartio ja päiväpartio. Valon ja pimeyden edustajat, jotka vahtaavat toisiaan ja pitävät huolta siitä, että tasapaino säilyy. Taistelu hyvän ja pahan välillä asettuu nykypäivän kontekstiin. Romaanissa ei seikkailla miekkojen, taikasauvojen ja loitsujen avustamina myyttisissä maailmoissa, vaan sellaisessa ympäristössä, joka on nykypäivn ihmiselle tuttu. Kirjaa on rinnastettu Harry Potteriin ja pystyn kyllä ymmärtämään vertauksen. Pieni ripaus arkielämän realiteetteja sekä joukko Muita, ihmisiä, jotka pystyvät kulkemaan hämärässä ja näkemään sen, mitä tavalliset ihmiset eivät pysty näkemään. Yöpartio ei kuitenkaan maistu valmiiksi pureskellulta sopalta, vaan siinä on mukavasti omaperäisyyttä niin, että se tuntuu tuoreelta ja uudelta, vaikka taistelu hyvän ja pahan välillä on jo so last season. Vai onko?

Yöpartiossa henkilöhahmot ovat antisankareita. Rikkeensä vuoksi pöllön hahmoon sidottu Olga, yöpartiossa toimiva Anton, joka on liian omapäinen pystyäkseen suoriutumaan kaikista tehtävistään juuri niin kuin pitäisi. Ja se yksi nuori poika, joka ei tiedä valitako valo vai pimeys. Romaanissa hyvä ja paha, valo ja pimeä on selitetty niin, että absoluuttisen pahuuden kliseet jäävät kaikeksi onneksi käyttämättä. Hyvän ja pahan välillä valitseminen liittyy arvovalintoihin ja moraalikysymyksiin. Ei siihen miten heiluttaa taikasauvaa tai tykkääkö enemmän perhosista vai hämähäkeistä.

Kirjassa on vallan mainiot elementit mielenkiintoisen sarjan aloitukseksi. Jokin kerronnassa tai maailmassa jumitti minun kohdallani niin, etten oikein päässyt tarinassa eteenpäin, vaikka periaatteessa pidin kirjasta kovasti. Se imaisi mukaansa mutta vei myös puhtia niin, että kirja jäi moneksi päiväksi yöpöydän kulmalle odottamaan aikaa parempaa. Olen kuitenkin aika varma siitä, että tartun myös kirjasarjan jatko-osiin.

Pienenä kritiikkinä kommentoin kirjan kansikuvaa, joka ehkä vetoaa tietynlaisiin lukijoihin, mutta ei mielestäni anna ihan täyttä oikeutta maailmalle, johon kirja sijoittuu. Pelkkää kansikuvaa katsomalla tämän luulisi olevan dekkari tai vastaava. Kyseessä on kuitenkin fantasiakirja, joka vain pieneltä osin hyödyntää muiden genrejen traditioita. Toisenlaisella ulkoasulla kirja olisi voinut houkutella enemmän lukijoita, varsinkin niitä, joille nyt syntyy kuva miehille suunnatusta toimintajännäristä.

Suosittelen kirjaa lukijoille, jotka haluavat tarttua aikuisille suunnattuun fantasiaan. Sellaiseen kirjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat tuttuun maailmaan, mutta sellaiseen kontekstiin, jota me tavalliset ihmiset emme näe. 

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Sami Tallberg: Villiyrttikeittokirja


Minä hurahdan aina kaikenlaiseen luomuun ja kotoisaan. Löysin tässä eräänä päivänä kirjastossa haaveillessani readme.fi:n julkaiseman Villiyrttikeittokirjan, joka esittelee erilaisia luonnonyrteillä toteutettavissa olevia reseptejä.

Resepteissä on hyödynnetty ihan tuttuja ja kotoisia (voikukka, ketunleipä) ja vähän kummallisempiakin (ohdake, kallioimarre) kasveja. Näistä rikkaruohoiksikin mielletyistä kasveista on kuitenkin mahdollista valmistaa syötäväksi kelpaavia ruokia. Ajatus on ihana, mutta kaupunkilaistunutta hirvittää mennä noukkimaan metsästä jotakin ja pistää poskeensa. No, metsämarjat ovat tietysti oma juttunsa. Onneksi kirjassa neuvotaan myös villiyrttien poimimista. Villiyrteistä haaveilevan kannattaakin muistaa, että mitään sellaista ei kannata pistää suuhunsa, mitä ei osaa tunnistaa.

En tiedä miksi, mutta minusta on aika hykerryttävää ajatella, että voin lähteä metsäretkelle ja kerätä päivän lounastarpeet koriini. Sieniä, marjoja ja villiyrttejä, joista voi laittaa maukkaita ruokia. En ole oikein keittiössä viihtyvää tyyppiä, mutta jostain kumman syystä luontaiselinkeinot ja juurilleen palaaminen tuntuu järkevältä. Näin syksyllä tulee keitettyä hilloja ja kuivattua omenoita talven tarpeiksi. Liekö ominaisuus peräisin jostain aikaisemmin eläneiltä sukupolvilta, joille talveksi säilöminen ja villiyrtteily on ollut silkkaa arkea.

En pysty analysoimaan kirjan reseptejä syvällisemmin, koska en ole vielä saanut aikaiseksi yrittää. Kokkimaisempaa näkökulmaa asiaan löytyy esimerkiksi Sillä sipuli -blogista. Minä tyydyn vielä vähäksi aikaa haaveilemaan ja testailemaan ja toivomaan, etten pistä suuhuni mitään myrkyllistä...