Recent Posts

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kauhua kekrinä


Amerikkalaishenkinen halloween näkyy nykyisin turuilla ja toreilla aina, kun lokakuun illat pimenevät ja marraskuu on koittamassa. Pyhäinmiestenpäivän aikaan vietettävä halloween ei hae esikuvaansa kovin kaukaa, sillä ennenvanhan Suomessa juhlittu ja vietetty kekri nostaa niin ikään hämärän rajamailla kulkevat henkiolennot ihmisten ilmoille. Suomessa kekriä juhlittiin mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välisenä aikana. Kekri tarkoitti kansankielessä viimeiseksi jäämistä ja loppumista. Kansanomaisen ajanlaskun mukaan kekri onkin ollut vuoden loppu ja uuden alku. Sadonkorjuukautta seurasi pelottava jakoaika (kekristä marttiin), jolloin henget ja vaaralliset voimat olivat liikkeellä. Iloista sadonkorjuun juhlaa, kekriä seurannut henkien aika vaati huolellisuutta, sillä silloin oli suurempi riski sairastua tai joutua onnettomuuteen.

Varsinainen halloween-juhlinta perustuu kelttiläiseen kekriin, samhainiin, jota niin ikään vietettiin sadonkorjuun päätteeksi. Erityisesti alunperin Brittein saarilta alkunsa saanut juhla on levinnyt maailmalle karnevalistiseksi kummitusten ja mörköjen juhlaksi. Jokainen voi itse päättää tahtooko juhlia kelttiläiseen mytologiaan perustuvaa halloweenia vai valita sen sijaan kotoisen kekrin.

Minä aloitin kummitusten ja vainajien juhlan vieton jo viikko sitten käydessäni kuuntelemassa Turun filharmonisen orkesterin kauhukonserttia, jossa kapellimestari Atso Almilan johtama orkesteri soitti kauhuelokuvista tuttuja musiikkeja. Oli hienoa, miten paljon teemaan oli jaksettu panostaa aina aulatarjoilusta lipuntarkastajien asuihin saakka. Ja mikä sen viihdyttävämpää kuin hyytävä klassinen musiikki taitavasti soitettuna ja johdettuna.

Kauhuteema ulottuu helposti myös kirjallisuuteen. Pelottavin ikinä lukemani kirja on Barbara Erskinen Keskiyö on yksinäinen paikka. En muista kirjasta mitään muuta kuin sen, että pelkäsin julmetusti sitä lukiessani. Mikä on pelottavin kirja, jonka sinä olet lukenut?

Muita kauheuksien yöhön sopivia kirjoja ovat esimerkiksi Mia Vänskän Saattaja, Klassikot Mary Shelleyn Frankenstein ja Bram Stokerin Dracula, ja mikseipä myös Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka luo kauhun tunnetta hienovaraisin keinoin.

Kauheuksista päästään toisenlaiseen jännitykseen, nimittäin huomenna on marraskuun ensimmäinen ja NaNoWriMo alkaa. Marraskuu voi olla lukemisen puolelta vähän hiljaisempi kuukausi, mutta täällä kaikesta huolimatta ollaan ja kirjoitellaan minkä keritään...


lauantai 27. lokakuuta 2012

Kirjamessuja ja talven tuiskuja

Lauantai-aamuna kun lähdin kohti Helsingin kirjamessuja, näytti maisema jokseenkin
tällaiselta. Lunta oli kertynyt pihamaalle ainakin viisitoista senttiä. Hämmästys oli
melkoinen, kun...

...pääsin kaksisataa kilometria itään ja näyttikin tältä. Meillä länsirannikolla
on talvi, mutta idässä syksy on kukkeimmillaan. Hauskaa, että maahan mahtuu
niin monta erilaista maisemaa. Oli kiva poiketa pitkästä aikaa Helsingissä...
Messukeskuksessa oli ruuhkaa, mutta onneksi mukaan mahtui.

Minun kirjamessuaikatauluni oli vähän huono, koska bongasin "tuttuja" lähinnä
kirjojen kansista. Kaikki tutut olivat esiintyneet jo aikaisemmin, vasta sunnuntaina
tai sitten vain onnistuin muuten missaamaan kaiken. Tosin hämmennyn aina
messuilla kaiken tarjonnan mahdottomaan laajuuteen ja päädyn vain harhailemaan
ympäriinsä. Nyt jännitystä lisäsi se, että jossain päin vaelteli myös blogiystäviä,
joiden kanssa ei oltu tajuttu sopia tällä kertaa treffejä. Keneenköhän tuttuun mahdoin
tietämättäni törmätä?

Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan Laura Lähteenmäkeä ja Siiri Enorantaa, jotka kertoivat
uusista romaaneistaan. Lähteenmäen kirjoja en olekaan koskaan lukenut, mutta Enorannalta olen
lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet kirjat. Teki mieli käydä nykäisemässä Siiriä hihasta
ja kiittämässä hienoista tarinoista, mutta hän näytti hiukan kiusaantuneelta haastattelijan tentissä istuessaan, joten ajattelin jättää kirjailija-raasut rauhaan ja puikkia tieheni. Lähteenmäen kirjanlaitoinkin lukulistalle, koska se kuulosti mielenkiintoiselta.

Pitkänä luikerteleva jono päätyi Oksasen singneerauspisteelle, mutta puikin
suosiolla ohi. Tajusin, että en ole kiinnostunut kirjailijoista ammattinsa edustajina, vaan ihmisinä
siinä missä olen kiinnostunut melkein kenestä tahansa ihmisestä, joka on tehnyt jotain jännää.
BoD:n osastolta löysin Rinan Ajan lopun ja hypistelin sitä hetken, vaikka se löytyy kotoakin hyllystä. Kävin parvekkeella kahvilla (teellä) ja poikkesin ruokamessuilla, joilla oli ihan kamalasti ihmisiä.

En ostanut yhtäkään kirjaa! Hyvä minä!

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Ernest Cline: Ready Player One

Ernest Cline: Ready Player One (Gummerus 2011), 510s.
Välillä tulee vastaan kirjoja, joista ilmeisesti on ollut jonkinlaista hypetystä ja blogisavua ilmassa, mutta itse ei ole tiennyt asiasta tuon taivaallista. Ainakin maailmalla Ernest Clinen esikoisromaani Ready Player One on saavuttanut huippusuosion, vaikka kotimaisissa kirjablogeissa sitä ei ihan hirveästi näy. Ehkä en sittenkään ole ihan pihalla kuvioista. Tai olen, koska luin koko 500-sivuisen kirjan eilisen päivän ja yön aikana, ja olen ilmiselvästi nukkunut liian vähän.

Draper oli ensimmäisiä puhelin-phreaking harjoittajia ja kuuluista keksinnöstään, että Cap'n Crunch -muropaketeista löytyvien muovisten lelupillien avulla saattoi soittaa ilmaisia kaukopuheluita, koska niiden 2 600 hertsin taajuus hämäsi vanhat analogiset puhelinjärjestelmät avaamaan ilmaisen yhteyden. (Cline: Ready Player One, s.246)

Vuoteen 2044 sijoittuva romaani kertoo Wade Wattsista, joka on koulukiusattu nörtti todellisessa elämässään, mutta OASIS virtuaalimaailmassa Parzival, joka metsästää maailmanlaajuisen virtuaaliyhteisön luojan testamenttia. Wade ei ole ainut testamentin, tai tarkemmin ottaen "munan" perässä juokseva nörtti. Arvoituksen ratkaiseminen ei takaa ainoastaan mainetta ja kunniaa, vaan myös maallista omaisuutta, joka Wadelle kyllä kelpaa. Hän elää monen muun tapaan kaksoiselämää. Toinen maailma on saasteiden ja liikakansoituksen rapistama maapallo, toinen on OASIS; utopian kaltainen keinotodellisuus, jossa melkein mikä vaan on mahdollista.

Harry Potter meets Nälkäpeli. Taikakirjainten Raija kritisoi kirja-arvostelussaan rinnastusta Harry Pottereihin, mutta minä jotenkin ymmärrän logiikan. Harry Pottereita ja Ready Player Onia yhdistää fantasiakirjallisuuden traditioon vahvasti kytkeytyvät etsintämatka. Erityisesti Viisasten kivi ja Kuoleman varjelukset arvoituksineen muodostavat mieleeni assosiaatioita, kun seuraan Waden matkaa tehtävästä ja ratkaisusta toiseen. Kirjan dystopia ei ole varsinaisesti kauhistuttava ja synkkä tulevaisuudenkuva, vaan kirja on loppujen lopuksi aika positiivissävyinen, vaikk kahtia jakautuneen maailman olemassaolo (ja se, miten realistiselta Clinen maalailema tulevaisuudenkuva tuntuu) vaikuttaa aika hurjalta.

Fantasiaperinteen seikkailu- ja etsintätematiikka on eräs osa kirjan viehätystä. Moni kirjan lukeneista on maininnut, että 80-luvun tietämys syventää mahdollisuutta ymmärtää kirjan maailmaa ja toisaalta tämä on tottakin. Tarina kietoutuu vahvasti 80-luvun populaarikulttuurin eri ilmiöiden ympärille. Luonnollisesti myös tietokonepelit ovat vahvasti esillä. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, etteikö kirjasta saisi jotakin irti myös ilman 80-lukuun syventymistä. Itse muistan 80-luvusta lähinnä muutaman "älä vie mun hiekkalapiota" -tyyppisen keskustelun päiväkodista, enkä lisäksi ole milloinkaan ollut kiinnostunut tietokonepeleistä tai nörtti-ilmiöistä. Siitä huolimatta kirja tempaisi minut täysin mukaansa, eivätkä heikot tietoni peli- ja populaarikulttuurimaailmasta vaikuttaneet mitenkään negatiivisesti lukukokemukseen. Onhan maailmassa muitakin kirjoja, joiden aihealueista minulla ei ole ennakkotietoa, ja mielestäni hyvän kirjan merkki on juuri se, että se pystyy vangitsemaan lukijansa, vaikka lukija ei olisi kirjan erikoisalan intohimoinen harrastaja. Jos kirja kuitenkin onnistui vangitsemaan kasarina syntyneen anti-nörtin, en pysty mitenkään kuvittelemaan miten hienolta ja mielenkiintoiselta se tuntuu sellaisesta lukijasta, joka on elänyt teini-ikänsä 80-luvun tietokonepelejä takoen.

Kirja on kaiketi genretetty nuortenkirjaksi, mikä tuntuu ehkä hivenen omituiselta. Voisin hyvin kyllä kuvitella tämän päivän teini-ikäisen lukemassa nostalgista virtuaalimaailmaan sijoittuvaa kirjaa, mutta tarinassa on paljon myös sellaisia elementtejä, jotka on selvästi suunnattu vanhemmille lukijoille. En pidä Clinen henkilöhahmoja mitenkään erityisen syvällisinä tai ihmeellisinä, mutta plussaa tarina saa moniulotteisesta tavastaan käsitellä ihmisyyttä kahden eri todellisuuden kautta. Ihmiset, jotka eivät ole koskaan tavanneet todellisessa maailmassa voivat silti tuntea toisensa läpikotaisin - ulkoisista seikoista (kuten ulkonäkö, sukupuoli jne) piittaamatta. Ajatuksessa on jotakin kiehtovaa: mahdollistaako virtuaalitodellisuus ihmisten aidomman kanssakäynnin, vai onko se aina valheellista?

OASIS -virtuaalimaailmassa anonymiteetti on osa todellisuuden luomia mahdollisuuksia. Munanetsintäpelissä on vaakalaudalla myös OASIS:ksen tulevaisuus, sillä suuren IOI -yrityksen tavoitteena on saavuttaa voitto ja virtuaalimaailman hallinta. Kaupallisuus ja yksilönsuojaan kajoaminen ovat vaarassa rikkoa utopian. Tarinassa pahiksen roolia hoitavat IOI:n "kuutoset", jotka yrittävät häikäilemättömästi saalistaa OASIS:ksen herruutta. Peliä käydään myös todellisessa maailmassa.

Perinteistä fantasiaseikkailua, kyperpunkia ja ripaus dystopiaa. 500 sivullista herkullista luettavaa. Luulen, että tällä on aineksia kilpailla vuoden parhaiden kirjojen kolmikkoon pääsystä. En muista milloin viimeksi olisin käyttänyt koko yön kirjan lukemiseen.

Kirjaan yhtä innostuneesti suhtautui myös Norkku, käykää vilkaisemassa mitä hän tykkäsi. Tämän on lukenutt myös Minna. Entä joku muu?

Suosittelen kaikille mukaansatempaavista seikkailuista tykkääville. Erityisesti 80-luvulla datanneille nörteille.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Hanna van der Steen: Ennustus

Hanna van der Steen: Ennustus (Karisto 2011), 405s.
Kansi: Sakari Tiikkaja
Isoäiti oli opettanut Elenalle, että unia piti kunnioittaa. Ne kertoivat asioita, joita ihmiset eivät aina valveilla ollessaan oivaltaneet. Unessa Pernaisten koti oli ollut tyhjä ja isoäiti lähtenyt sieltä pois. Ehkä uni tarkoitti, ettei Elena enää palaisi lapsuudenkotiinsa, olihan se unessa tyhjä ja autio? Elena oli nyt kai uudessa kodissaan, jossa hänen kuului elää uuden (tahi vanhan, riippuen siitä kuinka asiaa nyt halusi katsoa) perheensä kanssa. ( Ennustus, s.220)

Lainasin Ennustuksen joskus vuosi takaperin kirjastosta, mutta sen lukeminen ei oikein ottanut tuulta alleen ja jätin kirjan kesken. Innostuin kuitenkin yrittämään uudelleen saatuamme Hannan kirjailijavieraaksemme Virtuaaliselle kirjoitusleirille. Halusin myös ottaa selvää, mikä ensimmäisellä lukukerralla mätti niin, etten päässyt kirjassa alkua pidemmälle.

Käteen paksun tuntuinen Ennustus ei jämäkyydestään huolimatta ole tiiliskivifantasiaa, vaan varsin hyväntahtoinen ja sävyltään onnellinen lastenkirja, joka seuraa kaksosten, Pernaisissa kasvaneen Elenan ja Tähtilinnassa varttuneen Armadan elämää. Armada on päättänyt kirouksen uhasta huolimatta järjestää siskonsa kotiin Tähtilinnaan. Tähtilinnassa onkin paljon uutta ja ihmeellistä Elenalle, joka on varttunut isoäidiksi luulemansa Orvokin holhouksessa tietämättä mitään Tähtilinnasta ja sen ihmeistä. Lukija tutustutetaan perusteellisesti Tähtilinnan valtakuntaan, joka kieltämättä on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia otuksia. Tähtilinna näyttäytyy sellaisena vaaleanpunaisena satumaana, jonka voisi kuvitella olevan melkein jokaisen pikkutytön unelma. Kirja sopinee isosta sivumäärästään huolimatta juurikin ahmimisikäisille pikkutytöille.

Ensimmäisellä lukukerralla en oikein päässyt mukaan romaanin verkkaiseen tempoon ja karsastin hiukan Tähtilinnan tsonttujen puhumaa hauskaa mutta vaikeaselkoista kieltä, joka piti lukea tarkasti ymmärtääkseen jutun jujun. Olisin kaivannut romaaniin enemmän jännitystä ja hurjia tilanteita, mutta uskon, että kohderyhmälle satumainen maailma ja hauskat henkilöhahmot sekä pelottava lohikäärme tuovat ihan riittämiin jännitystä. Täytyy muistaa, ettei fantasiperinnettä kunnioittavan teoksen tarvitse aina olla synkkä ja verinen, vaan lastenkirjassa perinteisillä teemoilla voi iloitella valloittavasti, kuten Ennustuksessa tehdään.

Armada liiti Reinon selässä kohti syysmetsää ja ajatteli, ettei vanhempien poissaolo ollut sittenkään yksinomaan hauskaa. Hän kaipasi isäänsä ja äitiänsä sekä Elenaakin, vaikka he eivät vielä edes tunteneet toisiaan. Toisaalta Elenan tulo jännitti Armadaa. Mitä jos hän olikin ihan erilainen kuin Armada toivoi. Ilkeä ja ylimielinen. (Ennustus s.119)

Tähtilinnan valtakunnan ja sen ihmeellisyyksien lisäksi romaanissa on sellaisiakin teemoja, jotka varmasti laittavat pienen lukijan miettimään. Armada ja Elena eivät ole kaikista asioista samaa mieltä, mutta aina lopulta sisarukset sopivat riitansa. Lopputuloksena tarinasta jää hyvä mieli, vaikka se ei hirveästi liikuttele suuria tunteita.

Erityisesti Ennustus saa plussaa herkullisesta ulkoasustaan, sekä kirjan mukavasta muodosta, joka sopii varmasti hyvin pienempienkin lukijoiden käsiin. Tämän ovat lukeneet myös Kirsin kirjanurkka-, Kirjamielellä-, sekä Luen ja kirjoitan -blogien ahkerat lukijat.

Suosittelen kirjaa erityisesti pienemmille fantasian ystäville!

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Tunnustusta ja hyvää mieltä



Vaikka on lokakuu kurjimmillaan ja taivas harmaa, vettätihkuva - tai kenties juuri siksi? Nyt on hyvä aika kääriytyä vilttiin juoda teetä uudesta, Amman kilpailusta voitetusta teekupista (!) ja lukea. Kiitos Amma tästä! Minua on viime aikoina harmittanut se, että olen ollut äärimmäisen epäsosiaalinen bloggaaja, joka ei ole ehtinyt tai saanut aikaiseksi käydä vierailuilla muualla. Kunhan olen nyvöttänyt oman kirjakasani vieressä kuin kultainen noutaja luuta tuijottamassa. Ihan kiva välillä, kun joku vähän herättelee; siksi Lukunurkkauksen tunnustus lämmittikin mieltä! Kiitos!

Minä luulen, että olen joskus osallistunutkin tunnustukseen, eli kertonut itsestäni kahdeksan asiaa. Voisin olla tosi laiska ja vain linkittä aikaisempaan vastaavaan haasteeseen, mutta en tiedä olisiko se reilua. Yritän sen sijaan keksiä jotakin uutta. Vanhat vastaukset löytyvät täältä.

1. Meillä on pihassa viisi omenapuuta. En tiedä minne ihmeeseen tungen kaikki omenat.
2. Kolautin tänään etuhampaani johonkin. Olen luulosairas ja pelkään, että se irtoaa, vaikka käsittääkseni se on aika epätodennäköistä ottaen huomioon miten pieni tälli oli kyseessä.
3. Leivoin eilen kaksi pellillistä pullaa, joista toinen tuli miehen avustuksella tuhottua aika nopeasti. Nyt on vähän syyllinen olo.
4. Välttelen tällä hetkellä yläkerran komeron siivoamista kirjoittamalla blogia.
5. Minulla on tällä hetkellä kesken neljä kirjaa.
6. Löysin hetki sitten sohvamme sisältä kadoksissa olleen neuleohjeen.
7. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä teemme tulevana jouluna.
8. Suhtaudun hiukan kauhulla marraskuun NaNoWiMoon, koska tuntuu, että minulla on vähemmän aikaa kuin pitkiin aikoihin. En edes tiedä mistä se johtuu, mutta ehkä marraskuu on hyvä hetki selvittää asiaa.

Tämä haaste on kiertänyt jo aika monessa blogissa, mutta heitänpä sen kuitenkin seuraaville kanssabloggaajille: B.N, Dee, Booking it some more, Tarinauttisen hämärän hetket ja Le Masque Rouge.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Vladimir Nabokov: Naurua pimessä



Elipä kerran Berliinissä, Saksassa, Albinus-niminen mies. Hän oli rikas, arvossapidetty, onnellinen; päivänä muutamana hän hylkäsi vaimonsa nuoren rakastajattaren tähden; hän rakasti; ei saanut vastarakkautta; ja hänen elämänsä päätyi turmioon. (Nabokov: Naurua pimeässä, s.5)

Vladimir Nabokov on venäläissyntyinen kirjailija, joka aikanaan kohautti vanhan miehen ja nuoren tytön pedofiilista suhdetta kuvaavalla kirjalla Lolita. Kyseinen kirja on yksi kaikkien aikojen suosikkiklassikoistani. Se herättää tunteita puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Kirjapeto kuvaa kertomusta Lolitaa kohdanneen hyväksikäytön kautta, ja Morre taas tuskailee kirjan raskaslukuisuutta. Mainitsen Lolitan tässä yhteydessä siksi, että Naurua pimeässä on mainittu Lolitan sisarteokseksi, tai oikeammin olisi parasta sanoa, että teokseksi, josta Lolitakin on saanut alkunsa. Naurua pimeässä -romaanissaan Nabokov lähtee kehittelemään sitä moninaista hyväksikäytön ja toisaalta heikkouden sekä sukupuoliroolien välissä tempoilemaa asetelmaa, joka myöhemmin paisui Lolitan kaltaiseksi kiistellyksi klassikkoteokseksi.

Alun lainaus kiteyttää romaanin juonen. Kirja kertoo Albinuksesta, joka hylkää vaimonsa elokuvateatterissa tapaamansa 18-vuotiaan tytön takia. Margot näyttäytyy Albinukselle viattomana, mutta lukija huomaa, että tyttö vie Albinusta kuin pässiä narussa. Albinuksen elämä päättyy todellakin turmioon. Kirjan suomen- ja englanninkielinen nimi Naurua pimeässä (Lauhgter in the Dark) kuvaa tilannetta, johon Albinus päätyy. Loppuratkaisua voi tarkastella sekä metaforisena että konkreettisena, nauru pimeässä jatkuu koko teoksen ajan, vaikka vasta lopussa se muuttuu vahvaksi elementiksi osana Albinuksen elämää - ja kuolemaa.

Nabokov kohautti Lolitan kohdalla rankan hyväksikäytön teemalla, mutta mielestäni Nabokov sekä Lolitassa että Naurua pimeässä -romaanissaan asettaa lukijan äärimmäisen ristiriitaiseen tilanteeseen. Tässä suhteessa Naurua pimeässä on helpompi pala purtavaksi, sillä Margotin juonikkuus on helpompi hyväksyä kuin ajatus siitä, että 12-vuotias tyttö, Lolita, voisi toimia laskelmoidusti, kuten kirjan minäkertoja antaa ymmärtää. Naurua pimeässä -romaanissa kertojanäkökulmat vaihtelevat, eikä teksti tule niin iholle. Se ei silti tarkoita, ettei se laittaisi miettimään. Asetelman kiero hyväksikäytön ja käytetyksi tulemisen suhde vaihtelee, Nabokov vetoaa järkeen ja tunteisiin, eikä lukija lopulta tiedä mitä uskoa.

Nabokov on ovela. Ajankuvaan nähden romaanien asetelma on häikäilemättömän kettuileva, jos ajattelee vallitsevia sukupuolirooleja. Mielestäni sekä Lolitan että Naurua pimeässä -romaanin keskeisin teema on heikko mies. Nabokovin miehet ovat kykenemättömiä vastustamaan seksuaalisia haluja ja toimimaan rationaalisesti. Nabokov asettaa lukijan vaikeaan tilanteeseen, jossa pitää pohtia saako ja voiko perinteisesti heikoksi miellettyä naista (tai pientä tyttöä, herranen aika!) laittaa vastuuseen teoistaan, voiko heikko ja viaton olla syyllinen näennäisesti ja sosiaalisesti vahvemmaksi ja vastuuntuntoisemmaksi ymmärretyn miehen toimintaan? Nabokov pakottaa lukijan murtamaan heikon miehen tabua ja näkemään romaaninsa henkilöhahmot moniulotteisina: henkilöitä, jotka pystyvät sekä hyvään että pahaan. Yritän olla provosoimatta ja sohimatta muurahaispesiä, mutta nykypäivään tuotuna asetelmaa voi yrittää katsoa kärjistetystä näkökulmasta: onko vihjailevasti käyttäytyvä tai pukeutuva nainen syyllinen tapahtuneeseen hyväksikäyttöön vai raiskaukseen? Ovatko kyseisen kaltaisessa tapauksessa miehen pidäkkeettömät seksuaaliset tarpeet osoitus heikkoudesta ja kykenemättömyydestä vastustaa eläimellisiä viettejä ja kiusauksia, jolloin mies alennetaan eläimen rooliin?

Nabokovin miehet ovat epäilemättä heikkoja. Lolitaan sekaantuva Humbert Humbert perustelee käytöstään sillä, että Lolita kiristää häntä ja käyttää hyväkseen nymfettimäistä vetovoimaansa. Humbertin perusteet tuntuvat järjettömiltä, kun vastapuolella on pieni lapsi. Mutta entäs Margotin ja Albinuksen tapauksessa? Kuka käyttää hyväkseen ja ketä? Kuka on heikko, kenellä on ohjat käsissä? Viattomalla tyttösellä vai aikuisella miehellä?

Mielenkiintoisten ja ravistelevien teemojen lisäksi on pakko todeta, että Nabokovin kieli on häikäisevää. En ole itse koskaan kokenut Lolitaakaan raskaslukuiseksi, mutta Nabokovin runollisuutta karttaville suhteellisen lyhyt Naurua pimeässä on helppo valinta. Kieli on runollisuutensa lisäksi ironista, hykerryttävää ja pysäyttävää. Nabokovia pitää maistella ja nähdä sanojen taakse.

Naurua pimessä on luettu myös Café pour les idiots -blogissa sekä Kirjainten virrassa. Suosittelen kirjaa aika varauksetta kaikille, jotka haluavat lukea kielellisesti ansiokkaan ja teemoiltaan provokatiivisen klassikon.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Gummerrus 2012), 359s.
Arianna siirtyi makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Se oli suuri, ja siellä oli sekä suihku että kylpyamme. Hän katsoi epäröiden pesualtaan viereen sijoitettua kaappia. Tuntui tunkeilevalta kurkistaa sinne ilman lupaa. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton hienotunteisuudesta ja hän silmäili kosmetiikkahyllyt läpi. (Vala: Kuolema sypressin varjossa, s.70)

Minä en ole juurikaa lukenut perinteisiä dekkareita. Olen monesti pohtinut, mikä tällaiseen genrerajoittuneisuuteen mahtaa olla syynä, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että dekkarien yleinen ennalta-arvattavuus ei koukuta minua. Yleensä murhamysteereissä asetelma on selvä: joku on kuollut ja joku alkaa selvittää miksi se toinen joku on kuollut ja kenen toimesta. Lopputuloksena yleensä muutaman mutkan kautta käy niin, että murhaaja selviää. Sama ongelma pätee täysverisiin romansseihin, joissa kaksi ihmistä on kiinnostuneita toisistaan ja päätyy lopulta mutkien kautta yhteen. Kummassakin genressä mahdollisena oivalluksena on se, että lopputulokseen päästään jotain muuta kuin kaikkein ennalta-arvattavinta reittiä. Rajoittunutta tai ei, kullakin on lukijana omat ongelmansa ja minulla on tämä: dekkarit harvoin koukuttavat. Samoin kävi myös Valan esikoisen kanssa; koukuksi nousivatkin ihan jotkut muut tekijät kuin se varsinainen murhamysteeri.

Kuolema sypressin varjossa -romaanissa suomalaissyntyinen Arianna päätyy selvittämään italialaissukuun päätyneen amerikkalaisnaisen murhaa. Käy ilmi, ettei idyllinen yhteisö ole ollenkaan niin idyllinen kuin ensin saattoi kuvitella. Pinnan alla kuohuu ja porisee kuin italialaisen keittiön padassa. Arianna päätyy lopulta itsekin vaiennusyritysten uhriksi, mutta lopulta murha selviää. Siinä sivussa lentelee romantiikan kipinöitä ja mutustellaan italialaisia makuja.

Kirjassa oli monia juttuja, joista pidin ja monia sellaisia, jotka piirsivät pääni päälle kysymysmerkin. Ariannan äärimmäisen stereotyyppiseltä tuntuva homoystävä, jonka homoutta useaan otteeseen korostettiin, vuoroin kursivoidut vuoroin leipätekstin joukkoon katoavat italiankieliset termit ja Ariannan pintapuolisuus, joka kyllä syveni mielenkiintoiseksi salaisuudeksi loppua kohden. Siitä lukisin mielelläni lisää, ja voisin kuvitella, että tarina jatkuu tulevissa kirjoissa. Koukuksi esikoinen oli oivallinen, sillä lukijalle jää sellainen tunne, että Ariannasta on saatava tietää lisää. Jollain tapaa kirja toi mieleeni Rina Rovion esikoisen Ajan loppu, jossa niin ikään punapäinen suomalaisnainen päätyy seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Tarinan varsinaisesta murhamysteeristä en osaa sanoa mitään. Ennemminkin minulle romaani näyttäytyi katsauksena erilaisiin ihmisluonteisiin, joita pieneen yhteisöönkin mahtuu paljon. Murhamysteerit ovat aina jotenkin sellaista säätämistä: juostaan johtolanganmurusten perässä ympäri ämpäri ja kaikki valehtelevat ja kieroilevat. Jotenkin murhakertomukset paljastavat aina ihmisluonteen kurjimmat puolet. Ehkä siksi en ole koskaan saanut suurta nautintoa niiden lukemisesta.

Kuolema sypressin varjossa on joka tapauksessa kanneltaankin houkuttelevan kaunis ja elämänmakuinen kirja, jonka kautta on helppo aistia italialainen elämänmeno. Suosittelen kaikille kevyistä dekkareista tykkääville lukijoille.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja (Atena 2011), 308s.
Liljasta tuntui kuin kaikki hänen ruumiinsa onkalot olisivat äkkiä täyttyneet jääkylmällä vedellä. Hän huusi Kristiinan nimeä uudelleen ja kuuli värinän äänessään, mutta Kristiina ei edelleenkään kääntynyt katsomaan. Jatkoi vain sienten kanssa touhuamista, napsi yhden noista vaaleista toukanpäistä kerrallaan ja pisti sen tyytyväisen näköisenä koriinsa. (Vänskä: Saattaja, s.123)

En ollut kuullutkaan Mia Vänskän Saattajasta, ennen kuin kirja tuli esille Leirinuotiolla, jossa erään leiriläisen käsikirjoitus toi monen mieleen Vänskän esikoisen. Kun sitten näin kirjan kirjastossa, nappasin sen oikopäätä mukaani ilman sen suurempia ennakkokäsityksiä tai -odotuksia. En ole pahemmin lukenut kauhukirjallisuutta, joten genre on vieras, enkä siinäkään suhteessa osannut odottaa mitään. Paitsi ehkä kylmiä väreitä.

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka palaa avioeron jälkeen lapsuuden kotitaloonsa. Talossa tapahtuu kummallisia asioita ja Lilja joutuu ottamaan vastaan tehtävän toimia eksyneiden sielujen saattajana. Rakastan kirjan suomalaisperäisiä myyttejä, metsänpeittoa ja manan maita. Vänskä on poiminut teokseensa onnistuneesti sellaisia myyttisiä teemoja, jotka nykyihmisen maailmankuvasta ovat jo kadonneet. Kirja on monessa mielessä hyvin suomalainen, mutta ei häiritsevällä tavalla.

Olen huono kauhukirjallisuuden lukija, koska pidän genren tyylipiirteitä usein huvittavina, enkä kaiketi osaa pelätä silloin kuin pitäisi. Ainoa oikeasti kauhua herättänyt kirja taitaa olla Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään (okei, myös Watersin Vieras kartanossa oli upea, vaikka ei kovin pelottava), mutta muuten vain kikattelen itsekseen räpsyville valoille ja seiniltä putoileville tauluille. Jos törmäisin niihin oikeassa elämässä, pelästyisin varmasti, mutta kirjan sivuilla kaikki on toisin. Minulle Saattaja oli lähinnä kurkistus rakkaaseen mytologiamaailmaan; siitä olisin lukenut enemmänkin.

Vänskä on onnistunut ymppäämään kertomukseensa kaikenlaisia traumoja aina parisuhdeväkivallasta anoreksiaan. Jotenkin tuntuu siltä, että teemoja olisi voinut olla vähemmänkin. Jäin myös miettimään Liljan ikää, sillä minusta hahmo tuntui paljon nuoremmalta kuin hön tarinan mukaan oli. Ehkä väärä ensivaikutelma sai aikaiseksi sen, että en pystynyt tarinan edetessä suhtautumaan hahmoon niin kuin kai olisi ollut tarkoitus.

Joka tapauksessa Vänskä on rakentanut hienon kertomuksen, jonka kauhuelementitkin varmasti aukeavat sellaiselle, joka genrestä pitää. Vanhassa talossa asuvan on kieltämättä helppo ajatella pelottavaa kellaria ja natisevia nurkkia. Ehkä mielipiteeni kirjan kammottavuudesta muuttuu, kun pääsen kotiin ja sytytän kynttilät (jotka muuten välillä sammuilevat itsestään, koska ilmavirrat puhaltelevat miten sattuu).

Suosittelen Saattajaa kotimaisen kauhukirjallisuuden ystäville, sekä niille, joita suomalaismytologisin maustein väritetty tarina kiehtoo.

tiistai 9. lokakuuta 2012

NaNoWriMo 2012

Herään eräänä lokakuisena aamuna siihen todellisuuteen, että kuukauden kestävään kirjoitusurakkaan on aikaa enää muutama viikko. Minulla ei ole käsitystäkään siitä mitä kirjoitan. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa. Minus väsyttää. Koti pitäisi siivota. Omenahillot on vielä keittämättä. Ja töitäkin tarttis tehdä. Ja nähdä ystäviä, olla sosiaalinen.

Ajattelin kumminkin osallistua.

Tämä vuosi tulee olemaan viides NaNoWriMoni. Muutamasta aikaisemmasta vuodesta voi käydä lukaisemassa täällä. Tarkoituksena on siis kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanan romaani. Tai jotain siihen suuntaan. Kunhan kirjoittaa joka päivä jotakin, minkä on tarkoitus muodostua kokonaiseksi tarinaksi.

Olen saavuttanut joka vuosi sanamäärätavoitteen, yleensä vähän enemmänkin. Tänä vuonna ajattelin kuitenkin yrittää korvata määrän laadulla. En edes yritä tavoitella huikeita sanamääriä tai saavuttaa tavoitemäärää kahdessa viikossa, kuten kävi viime vuonna. Haluan kirjoittaa ajatuksella ja huolella. Tarkoituksena ei ole luoda mitään suurta teosta tai leikkiä kirjailijaa. NaNoWriMoon voi osallistua sellainenkin, joka ei haaveile kirjan julkaisemisesta, mutta tykkää luoda tarinoita - tai yrittää itsensä voittamista. Kuukausi on kuitenkin lyhyt aika. Siinä venyy vaikka mihin.

Kaikille tällainen kirjoitusurakka ei tietenkään sovi, mutta suosittelen yrittämään, jos vähääkään tekee mieli. Marraskuussa lukeminen ja sosiaalinen elämää jää vähemmälle, mutta "valmiin" käsikirjoituksen kanssa on ihana jäädä viettämään joulukuuta, kun tuntuu siltä, että on saanut jotakin aikaiseksi. Työ tekijäänsä kiittää.

Kuka lähtee mukaan tänä vuonna? Onko idea jo valmiina vai lähdettekö liikkeelle puhtaalta pöydältä? Muistakaa äänestää sivupalkissa ja ehdottaa mitä minä kirjoittaisin tänä vuonna.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Diana Gabaldon: Skottilainen vanki

Diana Gabaldon: Skottilainen vanki (The Scottish Prisoner),
 Gummerus 2012, 456s.

Jamie oli perinpohjin nolo - ja vielä sitäkin hämmentyneempi. Hän oli pyörtynyt aiemminkin, kivusta tai järkytyksestä. Ei kuitenkaan usein, eikä koskaan vihollisen edessä. Siinä hän nyt istui, joi teetä kultareunaisesta posliinikupista, söi voileipiä ja kakkusiivuja samalta lautaselta samaisen vihollisen kanssa. Hän oli häkeltynyt, hermostunut ja pahan kerran alakynnessä. Hän ei pitänyt siitä. (Gabaldon, Skottilainen vanki s.89)

On virkistävää ja nostalgista palata pitkästä aikaa Diana Gabaldonin maailmaan. Skottilainen vanki sekoittaa keskenään Matkantekijä-sarjasta tutun Jamien ja John Grey-sarjassa kuvatun lordin tarinaa. Lordi Grey on toki tullut tutuksi myös Matkantekijä-sarjan osalta, mutta lähinnä sivuhenkilönä, jolle Gabaldon on halunnut kirjoittaa oman kirjasarjan. Skottilainen vanki sijoittuu aikaan, jolloin Jamie on Cullodenin taistelun jälkeen päätynyt Ardsmuirin vankilan kautta tallirengiksi englantilaiselle tilalle. John Grey tarvitsee kuitenkin Jamien apua Irlantiin suuntautuvalla matkallaan. Erimielisyyksiä kohdanneet miehet tapaavat jälleen.

Skottilainen vanki on ehdottomasti kirja, josta lukija ei saa tolkkua, ellei ole lukenut Gabaldonin aiempaa tuotantoa. Gabaldonin luoma maailma on monine henkilöhahmoineen ja juonenkäänteineen niin massiivinen rakennelma, että Matkantekijä-sarjan moneen kertaan lukeneenkin piti aina välillä muistella tarinan yksityiskohtia pysyäkseen kärryillä. Toki Skottilainen vanki on myös kiinnostava väläys kirjasarjan alkupään osien välimaastoon: se kertoo niistä tapahtumista, joita varsinaisessa Matkantekijä-sarjassa on vain ohimennen sivuttu. En ole itse erityisen ihastunut John Greyn hahmoon, enkä tästä syystä ole lukenut häntä käsittelevää kirjasarjaa, mutta Skottilaisessa vangissa Gabaldon on ovelasti ujuttanut Greyn hahmon mukaan niin, että tarina on Jamien osuuden takia pakko lukea.

Skottilaisen vangin sijoittuminen Matkantekijä-sarjan alukuvaiheille puhuu karua kieltään: on ilmeistä, että Jamien ja Clairen tähdittämä Matkantekijä vetelee väkisinkin viimeisiään. Lukijoita houkutellaan aihetta sivuavilla kirjoilla, mutta väistämättä 2014 suomeksi ilmestyvä Written in My Own Heart's Blood joko kertaa aikaisempaa juonikuviota tai siirtää kirjasarjan painopisteen nuorempien sukupolvien kannettavaksi. Tässäkin mielessä Skottilaista vankia on äärimmäisen vaikea arvioida yksittäisenä teoksena. Gabaldonin koko tuotanto kietoutuu niin tiukasta yhteen, että kirjoja on vaikea erotella yksittäisiksi kokonaisuuksiksi. Toki tuotannon joukosta erottuu yksittäisiä helmiä, joiden joukkoon en Skottilaista vankia lue, vaikka viihdyinkin sen parissa mainiosti.

Gabaldonin kirjoissa on erikoista se, että pienestä "romanttinen hömppä" -maineesta huolimatta ne ovat historiallisesti tarkkoja ja kaikesta huolimatta olen ollut myös tyytyväinen käännösversioihin ("kaikesta huolimatta" viittaa tässä yhteydessä murreilmaisujen ongelmalliseen kääntämiseen). Historiallinen romaani on minulle aina sellainen lepohetki: tauko nykymaailman arjesta ja kohelluksesta. Ja sitäpaitsi: kukapa voisi vastustaa 1700-luvun asuun puettua skotlantilaista miestä? Kysynpä vaan...

Olen ollut aina sitä mieltä, että Matkantekijä-sarjan houkutus perustuu päähenkilöpariskunnan suhteen kuvaamiseen, sekä mielenkiintoiseen historialliseen maailmankuvaan ja miljööseen. Tässä Gabaldon onnistuu kuitenkin kuvaamaan hyvin myös "sodomiittisia taipumuksia" omaavan John Greyn, joka ei saa vastakaikua Jamieta kohtaan kokemilleen tunteille. Grey on hahmona kuitenkin toimiva, vaikka en hänestä erityisesti pidäkään: tämä kuitenkin johtuu lähinnä siitä, että Greyhin liittyvät teemat pyörivät politiikan ympärillä, mikä ei varsinaisesti minua kiinnosta. Siinä mielessä Greyn ja Jamien nostaminen Skottilaisen vangin päähenkilöiksi oli oiva veto.

Tämä on must have-luettavaa Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ystäville. Muille en lähtisi kirjaa yksittäisenä teoksena suosittelemaan.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Kirjamessuilua

Järjetöntä kaatosadetta, vihaisia liikenteenohjaajia, kikattavia teinejä. Sitä oli kirjamessut, kun poikkesin Turun messukeskuksessa perjantaina. Missasin Annukka Salaman ja muutaman muun, hukuin ruuhkaan, tulin tönityksi ja ostin kirjan.

Turun kirjamessut tuottivat hienoisen pettymyksen. Näytteilleasettajia oli niukasti, suuret kustantamot huusivat poissaolollaan, eikä vanhojen kirjojenkaan puolella ollut kovin mielenkiintoisia kojuja. Ja niitäkin oli vähemmän kuin olin odottanut. Paljon oli kirjakojujen joukkoon onnistuttu myös mahduttamaan sellaisia messuilijoita, jotka eivät mielestäni kuuluneet kirjamessujen genreen. Liekö sitten painopiste alkanut kallistua Helsingin messujen suuntaan, kun tuli sellainen vaikutelma, että Turun messut alkavat olla saattohoitoasteella. Tai sitten sade vain sai minut kriittiselle tuulelle.

Kirjatapahtumissa on kuitenkin ihanaa käydä. Tulee jotenkin sellainen fiilis, että pääsee haistelemaan ja maistelemaan kirjamaailman tunnelmia. Se on aika kivaa.





keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Wsoy 2012), 330s
Luin juuri kirjan, joka sai minut hyvälle mielelle. Suhtaudun nykyään aika skeptisesti kaikkeen, mikä haiskahtaa paranormaalilta romantiikalta, mutta onneksi minulla oli tänään alkava syysflunssa ja nenä tukossa. Annukka Salaman Käärmeenlumooja oli virkistävä ripaus nuorisokulttuuria ja myös jotain genren rajamailla tanssahtelevaa (vai skeittailevaa?) paranormaalia, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja räiskyvää kerrontaa.

Kirotut havupuut, Unna ajatteli ja manasi mielessään. Totta kai hänen tuurillaan oltiin kaupunginosassa, jossa ei ollut lainkaan lehtipuita. (Käärmeenlumooja, s.17)

Käärmeenlumooja kertoo Unnasta, joka on samaan aikaan tyttö ja orava. Unna on saanut ketteryytensä ja notkeutensa eläimeltä, mutta hän yllättyy, kun paljastuu, ettei hän olekaan ainoa laatuaan. Faunodeita on olemassa; ihmisiä, joissa voimaeläin asuu sisällä. On myös niitä, jotka metsästävät faunodien voimia käyttöönsä. Unna tutustuu porukkaan, faunodijengiin, jonka rastapäinen, salaperäisen käärmemäinen komistus ottaa Unnan suojelukseensa. Tunteiden palolta ei voida välttyä. Rufuksen lisäksi myös muut porukan faunodit tutustuvat Unnaan. Poikajoukon keskellä Unna on säikky ja arka kuin orava, mutta toisaalta myös utelias tavatessaan kaltaisiaan

Salaman henkilöhahmot ovat hykerryttävän herttaisia ja tunnistan kerronnassa monia elementtejä, jotka tuovat mieleen omat teinivuoteni. Kirja oli melkoinen nostalgiapläjäys uskottavan kielenkäytön, hauskojen dialogien ja toisaalta genreä tyylikkäällä tavalla hyödyntävän perustematiikan ansiosta. Tutustuin kirjailijan makeaan tyyliin Leirinuotiolla, ja oli hauskaa päästä tarttumaan itse kirjaan, jossa tarina ninjoineen kaikkineen heräsi eloon.

Olen ihan täpinöissäni, kun löydän lukemastani tarttumapintaa. Harakkamaisen Joonen musikaaliset lahjat saivat minutkin hyppäämään pianotuolille:

     "Oletko sä nähnyt sen leffan?" Joone kysyi. Harakka istui nojatuoliin ja alkoi pyörittää sitä ympäri kuin karusellia.
     "Amelien?"
     Joone nyökkäsi.
    "Joo, monta kertaa. Eilen viimeksi. Mä rakastin sitä soundrackia. Varsinkin tota kappaletta."
     Joone nyökytteli. "Yann Tiersen on nero. Ei oo helppoa saada niin paljon tunnetta mahtumaan noin yksinkertaiseen sävellykseen."
(Käärmeenlumooja, s,151)

Joonesta tuli heti lempihahmoni näin vakuuttavan musiikkimaun johdosta. Tarina vei muutenkin mukanaan ja nyt harmittaa, ettei kirjasta ole enää iltalukemiseksi, vaan pitää etsiä hyllystä jotakin muuta. Hop, hop, seuraavaa osaa kirjoittamaan, Annukka!

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea paranormaalein elementein maustetun mukaansatempaavan nuortenkirjan.


tiistai 2. lokakuuta 2012

Virtuaalinen kirjoitusleiri Leirinuotio


Jaan kanssanne ripauksen kirjoittamisen iloa, vaikka olenkin pyrkinyt siihen, että kirjoittamiseen liittyvät ajatukset sijoittuvat toiseen blogiini. Tämä on kuitenkin niin hieno juttu, ettei sitä voi olla jakamatta lukevien ystävien kesken.

Osallistuin syyskuun aikana Virtuaaliselle kirjoittajaleirille, joka järjestettiin kirjoittamista harrastavien blogiystävien voimin. Harrastelijakirjoittajan ikuisena ongelmana on vertaistuen ja varsinaisen opetuksenkin puute: arkielämän pyörteissä ei ole useinkaan mahdollista osallistua opistojen kirjoittajakursseille, vaan oppi on etsittävä itse, tai opittava yhdessä. Palauteesta on aina myös pulaa: on niin kiva kuulla, mitä muut pitävät tekstistäsi.

Virtuaalisen kirjoitusleirimme ideana oli se, että jokainen pääsee osallistumaan omalla panoksellaan, eli kommentoi muiden tekstejä ja yhteistä "ohjelmaa" oman aikataulunsa mukaan. Leirinuotio järjestettiin yksityisessä blogissa, jonne vain osallistujilla ja kutsuvierailla oli pääsy. Esittelimme omia tekstejämme, kirjoitimme haastetekstin ja keskustelimme myös kirjoittamiseen liittyvistä ongelmakysymyksistä.

Leirillämme vieraili varsinaisten osallistujien lisäksi huikea joukko kirjailijoita, jotka tsemppasivat ja neuvoivat. Alussa saimme terveiset Pasi Ilmari Jääskeläiseltä, toisella viikolla luonamme vierailivat Anu Holopainen ja Hanna van der Steen. Kolmas viikko kului Annukka Salaman ja Magdalena Hain opastuksessa ja neljännellä viikolla vieraana poikkesi Maaria Päivinen. Jokainen toi mukanaan vinkkejä ja neuvoja. Saimme myös ohjeistusta siitä millaisella asenteella kannattaa lähestyä kustantajia, mitä nykyään julkaistaan, miten kannattaa editoida jne. 

Tärkeä merkitys leirillä oli vertaistukiverkon muodostuminen. Se, että ongelmia ja epätoivonpuuskia voi jakaa tutuksi käyneen kirjoittajaystävän kanssa. Se, että on joku, jolle voi lähettää keskeneräisen käsikirjoituksen ja kysyä, että onko tässä mitään tolkkua. Leirillä oppi myös uusia oivalluksia erilaisista kirjoitukstekniikoista. Kaiken kaikkiaan kokemus oli mielenkiintoinen, eikä varmasti jää ainutkertaiseksi. Kirjoitimme leirillä myös haastetekstin aiheesta "Pilvi" (aihe arvottiin jokaisen heittämien ehdotusten joukosta.) Oman haastetekstini voi käydä lukemassa täällä. Deen Pilvi löytyy täältä. Kovin erilaisilla näkökulmilla lähdimme jokainen aihetta työstämään. Linkitän, jos muutkin innostuvat oman haastetekstinsä julkaisemaan.

Leiri oli mielenkiintoinen ja innostava kokemus. Nyt on taas kiva käpertyä viltin alle sohvalle. Lukea, kirjoitella, juoda teetä ja suunnitella NaNoWriMoa!