Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Myllylahti 2017
202s.
Oma ostos

Blogissa on pitänyt hiljaista koko alkuvuoden, mutta olen ehtinyt lukea muutaman sellaisen kirjan, jotka haluan ehdottomasti nostaa esille.. Yksi niistä on kaverini Briitan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki.

Mitä useampi viikko kului, sitä kaukaisemmaksi entinen elämäni tuntui muuttuvan. Yhtenä aamuna kävelin sinne tänne vailla päämäärää, kunnes huomasin olevani samalla kukkulalla, jota pitkin olin saapunut kaupunkiin. (s.68)

Briitta Hepo-ojan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet kummallisen metsän reunalle. Harhailtuaan metsässä Mikko päätyy kaupunkiin, jossa ei ole ollenkaan aikuisia. Ainoastaan hylättyjä lapsia, jotka yrittävät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Mikko tutustuu autiossa koulussa asuvaan jengiin ja pääsee alkuvaikeuksien jälkeen mukaan heidän porukkaansa. Siiri, Karpalo, Vili ja Pekka ovat Mikon uusi perhe. Sitten kaupunkiin saapuu pieni Ola, josta tulee Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupungissa on pohjaton kaivo, kirjaston kirottu vieraskirja, sekä läheisellä saarella asuva pelottava hirviölintu, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Lapsia vaivaa myös alituinen pelko siitä, että joku kaupungin ulkopuolella oleva taho tulee ja erottaa heidät toisistaan. Kaupungissa asuvat lapset ovat tottuneet siihen, että he voivat luottaa vain toisiinsa, eivät yhteenkään aikuiseen.

Kirjassa yhdistyy kutkuttavalla tavalla humoristinen kerronta ja toisaalta vakava aihe, jota lähestytään alleviivaamatta. Kirjassa nousevat vahvasti esille lasten oikeudet - tai oikeastaan se, miten vähän lapsilla on oikeuksia. Hylättyjen lasten kaupungissa lapset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, mutta se vaatii tutusta yhteiskunnasta irtaantumista ja oman yhteisön rakentamista. Hepo-oja käsittelee tarinassaan erityisesti ystävyyttä ja kaupungin lasten välisiä suhteita. Suhteet vanhempiin jäävät ohuiksi: äidit ja isät ovat tarinassa niitä, jotka ovat jättäneet ja hylänneet. 

Hylättyjen lasten kaupungissa on taianomainen tunnelma. Se tuo mieleen 90-luvulla televisiossa pyörineen Klaani -sarjan, vaikka kirja onkin suunnattu selkeästi nuoremmille lukijoille kuin Klaani. Samanlaisia hivenen anarkistisia sävyjä tarinasta on joka tapauksessa luettavissa. Pidän kovasti Hepo-ojan tavasta kirjoittaa kevyen humoristista ja helppolukuista tekstiä, joka on kuitenkin sanomaltaan varsin syvällistä. Toivon, että tämä kirja kuluu niin nuorten kuin vanhempienkin lukijoiden käsissä. Blogikirjoituksia siitä on tullut harmittavan vähän, eli tarttukaa ihmeessä myös kirjabloggarit tähän kutkuttavaan lukuelämäykseen.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Jalava 2016

514s.

Arvostelukappale

Särkynyt meri- trilogian toinen osa Halki puolen maailman oli yksi tämän lukukesäni herkkupaloja. Tykkäsin kovasti trilogian ensimmäisestä osasta, joten tartuin kakkoseen innolla. Suhtaudun perinteiseen, keskiaikahenkiseen fantasiaan yleensä vähän epäluuloisen varovaisesti, mutta Särkynyt meri -trilogia on kyllä voittanut minut puolelleen.

Thorn haluaa taistelijaksi, mutta surmaa epähuomiossa pojan, jonka kanssa joutuu taisteluun. Murhaaja määrätään kivitettäväksi, mutta trilogian ensimmäisestä osasta tutuksi tullut pappi Yarvi näkee sitkeässä tytössä jotakin, mitä muut eivät näe. Hän ottaa Thornin mukaansa matkalle halki puolen maailman. Antaa uuden mahdollisuuden. Mukana matkalla on myös nuori soturi Brand, joka haluaisi tehdä hyvää, mutta ei tiedä mitä hyvä on. 

Kertomus on trilogian ensimmäisenkin osan tapaan fantasialle tyypillistä seikkailua ja matkustelua, mutta Abercrombien luoma maailma on niin mielenkiintoinen, ettei reissaaminen tunnu fantasian kliseiden toistamiselta. Thorn oppii kantapään kautta sotilaan taitoja ja tulee viimein niin hyväksi taistelijaksi, ettei häntä tunnu päihittävän kukaan. Taisteleminen on helpompaa kuin tunteiden näyttäminen, Abercrombien luoma tarina palkitsee myös romantiikan ystävän, vaikka mitään siirappista rakkauskertomusta lukijan on turha odottaa. 

Halki puolen maailman marssittaa lukijan eteen uskottavia, inhimillisiä ja rosoisia henkilöhahmoja. Ihastuin jo trilogian ensimmäisessä osassa taitavasti luotuun hahmogalleriaan. Pidän siitä, että Halki puolen maailman tarjoaa lukijalle nyt uusia hahmoja, mutta ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat edelleen mukana, vaikka osa taustalla. Kokonaisuus toimii ja lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Henkilö- ja juonivetoisen tarinan kieli on niin ikään miellyttävää lukea. Tarina toimii hyvin kokonaisuutena ja jättää himon lukea seuraava osa.

Suosittelen Särkynyr meri -trilogiaa hyvän fantasiakirjallisuuden ystävälle. Trilogia sopii hieman aikuisempaankin makuun.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti 2016

355s.

Kirjailijalta

Kuura oli yksi tämän vuoden odotetuimpia kirjoja listallani. Eikä - myönnettäköön- vähiten siksi, että tunnen kirjailijan ja olen lukenut kirjan aikaisemman version. Haluisin kuitenkin kirjoittaa myös blogiin muutaman sanan teoksesta.

Lukiolaikäisistä Inkasta ja Aaronista kertova trilogian avausosa on urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa sekoitteleva tarina, jonka tiivistetysti voisi kuvailla kertovan rakkaudesta, menetyksen pelosta ja niistä epätoivoisista teoista, joihin ihminen voi ryhtyä pelastaakseen rakkaansa. Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen, eikä Inka suostu kaihtamaan keinoja pelastaakseen veljensä; ei, vaikka joutuisi tekemään sen vuoksi sellaisia tekoja, jotka tietää vääräksi. Jännitystä lisää se, että Turun kupeessä olevan Kuurankeron pikkukaupungin ulkopuolella elävät ihmissudet.

Pitkäkangas on onnistunut luomaan tarinassaan sellaisen ihmissusityypin, joka oikeasti vähän hirvittää. Valtavat pedot ovat kaikkea muuta kuin paijattavia pikkuhukkia: ne ovat petoja, jota kukaan ei pysty kesyttämään. Tarinan maailman ympärille luotu susimytologia on mielenkiintoinen ja toimiva. Vaikka tarina on genreltään paranormaalia romantiikkaa, ei kukaan kimaltele, vaan vaaran tuntu on käsin kosketeltava. Paranormaalin romantiikan genreä rikkoo myös kolmiodraaman puute: hahmojen väliset jännitteet syntyvät mustasukkaisuudesta, omistushalusta ja itsekkyydestä sen sijaan, että kaksi komeaa urosta tavoittelisi samaa yliluonnollisen kaunista tyttöä. 

Hahmot ovatkin yksi tarinan mielenkiintoisimmista tekijöistä. Pitkäkankaan kirjoitustyyli tuo mieleen Annukka Salaman Faunoidi -sarjan. Kuuran hahmot eivät epäile käyttää nuorison suuhun sopivaa kieltä, ja seksiäkin kuvataan kitsastelematta. Lukijoita jakaa varmasti Inkan hahmo, sillä tarinan keskeiseksi henkilöksi hän on häkellyttävän ärsyttävä. Mutta: Inkan hahmo haastaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan. Ja toisaalta hahmon ajatuksia seuratessa lukija joutuu myöntämään, että hänen toiminnallaan on motiivi, vaikka se pahalta tuntuukin. Inka on hahmo, jollainen kukaan ei oikeastaan haluaisi olla, mutta jollaisia me salaa tiedämme tai pelkäämme olevamme. Hän eroaa paranormaalin romantiikan heikoista, moraalisista ja heiveröisistä naisista, ja varmasti osa lukijoista pettyy hahmon valintoihin ja toimintaan. Mutta itse ainakin seuraan varsin suurella mielenkiinnolla hahmon kehitystä ja sitä, millaiseksi hän kasvaa trilogian edetessä. Aaronin ja Matleenan romanssi kosiskelee perinteisemmän paranormaalin romanssin ystäviä ja toimii sellaisenaan hyvänä punaisena lankana tarinassa. 

Pitkäkangas kirjoittaa elävää, sujuvaa ja varmasti myös kohderyhmää miellyttävää kieltä, joka tempaa mukaansa. Kertojaratkaisut toimivat hyvin ja Kuura oli positiivinen lukukokemus. Vaikka paranormaalin romantiikan suosio lienee vähitellen hiipumassa, tällaiselle trilogialle on varmasti kysyntää. Seuraavan osan, Myrskyn pitäisi ilmestyä jo vuoden kuluttua, joten jatkoa tarinalle ei joudu odottelemaan kovin kauaa...

Suosittelen Kuuraa paranormaalin romantiikan ja spefin ystäville.

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoff: Maresi
Tammi 2014
212s.
Kirjastosta

Vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja on ollut minulla lukulistalla jo pidempään, mutta en ole vain saanut aikaiseksi tarttua kirjaan, eikä se ole osunut kohdalle sopivassa tilanteessa. Nyt se kuitenkin odotti minua kirjaston hyllyssä ja pääsi tietysti heti lukulistalle. 

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita kertoo tarkkasilmäisestä ja hyväsydämisestä Maresi -tytöstä, joka asuu Punaisessa luostarissa. Punainen luostari on pakopaikka maailmassa, jossa naisen asema ei tunnu olevan järin hyvä: luostarissa asuu tyttöjä, jotka ovat paenneet kurkista oloista, sellainen on myös Jai, joka saapuu luostariin ja turvautuu Maresin seuraan. Luostarissa tytöt oppivat käytännön taitoja ja viisauksia, Maresi viihtyy luostarin kirjastossa lukemassa, ja Jai lyöttäytyy mielellään hänen seuraansa myös kirjaston ihmeiden ääreen. 

Jain saapuminen käynnistää luostarissa muutoksen, kun Jaita tavoittelevat laivat saapuvat Punaiseen luostariin, joka on tarkoitettu vain naisille. Jai on kertonut elämästään vain vähän, pieniä palasia, mutta luostari suojelee tyttöä viimeiseen saakka. Myös Maresi joutuu kohtaamaan omat hirviönsä, sillä tulevaisuus, jonka jumalat ovat hänelle suunnitelleet, tuntuu pelottavalta. 

Minulla oli ehkä jotenkin suuret odotukset kirjasta FJ-voiton takia. Maresi oli hyvä, kauniisti kirjoitettu ja mukaansatempaava teos, mutta ei niin ihmeellinen kuin olin antanut itseni ajatella. Tai ehkä kyse on siitä, että koin sen olevan jotenkin selkeämmin nuorille lukijoille suunnattu kirja, kuin moni muu lanu-genreen sijoittuva fantasiateos. Kirjailija kuitenkin käsittelee romaanissa tärkeitä, tavallaan myös ajankohtaisia aiheita, joten kirjan ansioita en mitenkään kiistä. En vain nyt juuri ollut oikeaa kohderyhmää.

Maresissa miesten ja naisten välinen valta-asetelma on monella tapaa surullinen, ja lukiessa tuli sellainen olo, etten ole varma haluanko lukea tarinoita maailmoista, joissa naisia alistetaan sellaisella tavalla kuin esimerkiksi Jaita Maresissa. Olisi mielenkiintoista kuulla myös miespuolisten lukijoiden kokemuksia kirjasta, koska Maresia lukiessa jäi sellainen olo, että maailmaa katsotaan tarinassa vain naisten näkökulmasta. Tuollaisessa maailmassa on tuskin hyvä miehenkään elää. 

Suosittelen Maresia fantasiakirjallisuuden lukijoille.

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas
Jalava 2016
397s.
Arvostelukappale

Prinssi Yarvi on vannonut voittavansa takaisin valtaistuimen, jolle hän ei koskaan halunnut nousta. Sitä ennen hänen on kuitenkin kestettävä julmuuksia, kahleita ja Särkyneen meren purevia vesiä. Ja hänen on tehtävä se kaikki yhdellä kädellä. Raajarikkona syntynyt, pelätyn kuningasisänsä ja voimakkaan äitinsä väheksymä Yarvi ei pysty pitelemään kilpeä eikä heilauttamaan kirvestä, joten hänen ainoa vaihtoehtonsa on taistella älyllään.

     Yarvi lyöttäytyy yhteen muiden hylkiöiden kanssa ja huomaa, että heistä on hänelle enemmän hyötyä kuin yhdestäkään ylhäisestä soturista. Mutta ystävienkin tuella näyttää siltä, ettö Yarvin taival voi päättyä ennen kuin se pääsee edes alkuunsa...

Suhtaudun yleensä vähän skeptisesti perinteiseen fantasiaan, koska hyvässä tapauksessa se voi olla hienoa ja mielenkiintoista, mutta huonossa tapauksessa se toistaa fantasian kliseitä ja kikkailee sellaisilla teemoilla, jotka eivät tuo lukijalle mitään uutta. Joe Abercrombie oli minulle kuitenkin tuttu Ase itse romaanista, ja vaikka en kyseiseen teokseen ihan hirveästi syttynytkään, pidin siitä tavasta, millä kirjailija rakensi hahmoja. Vain puoliksi kuningas oli lukukokemuksena erilainen kuin Ase itse, ja tyydytti fantasiankaipuun varsin kiitettävästi.

Raajarikko ja hyljeksitty Yarvi päätyy tahtomataan kuninkaaksi, mutta tie hallitsijana katkeaa alkuunsa, sillä valtaistuimelle on muitakin tavoittelijoita. Yarvi päätyy hyisen meren kautta orjaksi soutamaan laivaa: Abercrombie marssittaa lukijan eteen joukon mielenkiintoisia henkilöhahmoja, jotka tuottavat sopivasti yllätyksiä lukijalle.

Juoni on periaatteessa fantasiaromaanille melko tyypillinen ja ehkä juuri siksi kirja toimii niin hienosti. Se, että kirjan sankarina ei ole täydellinen, komea nuori kuningas, on loistava. Kirjan hahmot tuntuvat inhimillisiltä, eikä Abercrombie tunnu kantavan harteillaan historiallista taakkaa, joka säätelee sen, millaisissa rooleissa kukakin hahmo voi olla. Laivan hurja kapteeni paljastuu naiseksi (paljastuu siksi, että ainakin minä luulin ennakkoluulojeni johdattelemalla hänen olevan mies!) ja myös laivan orjien joukosta löytyy erilaisia hahmoja, joiden taivalta Yarvin rinnalla on mielenkiintoista seurata.

Tarina jatkuu laivan orjuudesta jääerämaahan ja tarjoilee lukijalle seikkailua ja fantasiatarinalle perinteistä taivallusta vaihtelevien maisemien halki.  Abercrombien tekstistä tekee viehättävän se, miten hän laittaa hahmot puhumaan ja ajattelemaan: ironisesti, sarkastisesti ja lähelle lukijaa. Romaani oli vaivaton lukea, sen parissa viihtyi hyvin ja sivut kääntyilivät vauhdilla. Onneksi trilogian seuraavat osat ovat tulossa suomeksi ilmeisen pian.

Vain puoliksi kuningas tuottaa lukijalle tyydytyksen, sillä tarina kulkee juuri sellaisella tavalla kuin lukija osaa odottaa. Tämän voisi ajatella olevan pettymys, ennalta-arvattavuutta ei oikein pidetä hyvänä asiana. Mutta Vain puoliksi kuningas ei sorry ennalta-arvattavuuteen vaan pikemminkin miellyttämään lukijaa tavalla, joka jollain kummallisella tavalla vain onnistuu toimimaan. Loppuratkaisussa lukijalle tarjoillaan kuitenkin myös kutkuttavia yllätyksiä. Kirja toimii itsenäisenä teoksena, vaikka jatkoa on tulossa. Siitä vielä lisäplussat tarinalle.

Kaikenkaikkiaan Vain puoliksi kuningas oli mieltälämmittävää fantasiaa, joka toimii varmasti niin aikuiselle kuin teini-ikäisellekin fantasian ystävälle. 

Elena Mady: Vaihdokas

Elena Mady: Vaihdokas

WSOY 2015

379s.

Kirjastosta

Kaunis, rikas, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alex Winter on kuollut. Hänen kehossaan herää kuitenkin vaihdokas, hyppääjä. Nuori nainen, jonka oma kohtalo on ollut kuolla nuorena ja vaihtaa kehoa, muuttaa asumaan vieraaseen elämään ja vieraaseen ruumiiseen. Uusi Alex pääsee vähä vähältä selville kehonsa entisestä elämästä, ihmissuhteista ja joutuu osalliseksi murhan selvittelyyn. Ja rakastuu, tietysti.

Elena Madyn Vaihdokas oli harvinaisen outo lukukokemus. Jos en olisi kirjan sivuliepeestä luntannut tietoa kirjailijasta, ja jos eivät suomalaiset paikan nimet olisi paljastaneet, olisin sijoittanut tarinan jonnekin Amerikkaan, sillä niin jenkkiläiseltä tämä teos kokonaisuudessaan tuntui. Jotenkin asetelmassa oli jotain niin keinotekoista ja päälleliimattua, että olin lähinnä hämmentynyt koko sen ajan kun luin kirjaa.

Periaatteessa Vaihdokkaan asetelma on aika nerokas, ja kirjassa oli monta hyvää juttua ja se oli kerrottu varsin mukaansatempaavasti. Välillä juoni ja tarinankuljetus kallistui kuitenkin epäuskottavaan suuntaan ja kun tarinaan oli vielä kaiken muun lisäksi työnnetty mukaan YA:n perinteinen kolmiodraama, tuntui vaikealta suhtautua kirjaan mitenkään vakavasti. Minulla on kuitenkin kiusaus tarttua myös jatko-osiin, koska Mady on punonut tarinasta aika vetävän, kaikesta huolimatta. Ja kohderyhmähän ei ole aikuiset, joten teiniangstaksen ei ehkä kuulukaan upota aikuiseen lukijaan samalla tavalla kuin nuorempiin.

Olen kaiken kaikkiaan hämmentynyt siitä, että Suomessa kirjoitetaan (ja julkaistaan) jotakin näinkin amerikkalaista. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla kohderyhmään kuuluvien lukijoiden mielipiteitä tästä kirjasta. Ovatko muut bloggarit tarttuneet teokseen? En ainakaan muista törmänneeni arvioihin...

Suosittelen kirjaa nuorille, jotka ovat innostuneita amerikkalaishenkisestä koulumaailman kuvauksesta pienellä rippeellä yliluonnollista.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Tammi 2014

483s.

Kirjastosta

Elina Rouhiaisen Jäljitetty oli sattumalta kesäkodin pikkukirjastossa heinäkuun alussa, joten nappasin sen luettavakseni. Kirjasta bloggaaminen (ja muutamasta muustakin kirjasta!) jumitti kesäkiireiden (minkä kiireiden?) takia, mutta muistinpa sentään vielä lukeneeni sen.

Uhanalaisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että en taida lukea Susirajan tulevia osia. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin huonoja, e vain päässyt mukaan fiilikseen ja takerruin liikaa yksityiskohtiin, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättä olennaisia. Jäljitetty oli kuitenkin melko mukaansatempaava ja menevä kirja, vaikka koinkin monta WTF-momentia (sukulaislapsilta opittu uusi sana!) kirjaa lukiessani.

Jäljitetyssä Raisa aloittaa opintojaan Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta ei koe viihtyvänsä opinahjossaan. Löydettyään kadonneen kaksoisveljensä, hän päätyy velipojan kanssa Kreikkaan selvittelemään omia yliluonnollisia kykyjään. Leijonanosa kirjasta kuluu True Bloodin hengessä: minulle ihmissusissa olisi ollut jo riittävästi, mutta Rouhiainen tuo tarinaan mukaansa lisää mytologioita. Lopussa taistellaan kohtaloa vastaan ja romantiikalla on tietysti oma osansa kuvioissa.

Jäljitetty seuraa uskollisesti paranormaalin romantiikan genreä lainaillen genren teoksista teemoja juonikulkuunsa. Kolmiodraamat ovat tuttua kauraa Twilightista ja jokin Raisan iskemässä surffaripojassa tuo mieleeni Annukka Salaman faunoidi-kirjasarjan romanssit. Kreikkalainen mytologia oli omiaan repäisemään lukijan ihan toiseen maailmaan, mutta toisaalta kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut sijoittua ihan vain Suomeen sen sijaan, että pakkaa sekoitetaan erilaisilla myyteillä, ennustuksilla ja muilla fantasiagenren kliseillä. Kun nyt pääsin valittamaan, niin totean vielä Raisan olevan henkilöhahmona sellainen, josta en jaksaisi lukea yhtään: tyttö jättää noin vain paikkansa Suomen tavoitelluimmassa taidealan korkeakoulussa ja käyttäytyy muutenkin ihan käsittämättömästi. Ehkä hahmon perimmäiset motiivit eivät avautuneet minulle niin, että olisin pystynyt hyväksymään hänen käytöksensä, nyt se vain tuntui oudolta.

Vaikka Susiraja -sarja ei ole aivan voittanut minua puolelleen, on sanottava, että Rouhiainen onnistuu kirjoittamaan koukuttavasti ja vetävästi, ja kirjat ovat varmasti juuri sitä, mitä teini-ikäinen, Twilightinsä lukenut lukija kaipaa. Tässä on kaikki ne ainekset, jotka saavat lukijan taketumaan kirjaan ja kääntämään vielä yhden sivun, vaikka kellon viisarit näyttävät jo yötä.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Ihmeen tuntua - Näkökulmia lasten- ja nuorten fantasiakirjallisuuteen (Toim. Anne Leinonen & Ismo Loivamaa)

Ihmeen tuntua - Näkökulmia lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuteen

Toim. Anne Leinonen & Ismo Loivamaa

BTJ Kirjastopalvelu 2006

230s.

Kirjastosta

Kirjan artikkelit:

Vesa Sisättö: Fantasia ja fantasiakirjallisuus

Anne Leinonen: Fantasian taikamaailma

Sari Peltoniemi: Minun lohikäärmeeni. Kirjoittaja fantasian äärellä

Juha Halme: Esilukijan näkemyksiä ja kokemuksia. Kustantamon lukijan näkökulma

Sini Neuvonen: Fantasiaa kirjastossa

Pasi Jääskeläinen: Komeron kautta toisaalle

Boris Hurtta: Sata vuotta pohjoista fantasiaa

Liisa Rantalaiho: Kaikenikäisille keskenkasvuisille. Fantasa Leena Krohnin lasten- ja nuortenkirjoissa

Maria Ihonen ja Markku Ihonen: Pohdintoja fantasiakirjallisuudesta ja kristinuskosta

Irma Hirsijärvi: Fantastisten lajityyppien ongelma

Anne Leinonen: Fantasian harrastaminen Suomessa

Erään projektin johdosta työpöydälläni on viime aikoina ollut useampikin fantasiakirjallisuutta selostava opas. Tämä osui lukulistalle ihan sattumalta ja tykkäsinkin kirjasta kovasti, vaikka se ei enää ihan niin tuore olekaan. Kirjassa on kokoelma mielenkiintoisia artikkeleita fantasiakirjallisuudesta, ja jollain tavalla tekstit olivat helpommin lähestyttäviä, kuin muutamassa aikaisemmin lukemassani artikkelikokoelmassa.

Fantasia - tai laajemmin spekulatiivista fiktiota käsittelevissä kirjoissa on vähän se ongelma, että oikeastaan ne kaikki pyörittelevät samaa asiaa vähän eri näkökulmista. Fantasiakirjallisuuden ystävänä olen jo vähän kyllästynyt lukemaan siitä, miten kurjaa on kun fantasiakirjallisuutta ei arvosteta. Jos sitä asiaa lakkaisi sanomasta ääneen, niin ehkä se katoaisi myös lukijoiden mielestä! Yhtä kaikki tässä artikkelikokoelmassa tule vastaan muutama näkökulma, joista en ollut aikaisemmin lukenut, esimerkiksi Boris Hurtan kirjoitus pohjoisesta fantasiasta oli mielenkiintoinen.

Suosittelen artikkelikokoelmaa luettavaksi fantasiakirjallisuuden ystäville.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Otava 2015

255s.

Arvostelukappale

Nuoren esikoiskirjailijan teos Tähtimosaiikki on huikean kauniisti kirjoitettu perinteinen fantasiatarina, jonka kauniilla kielellä on kiva herkutella. Iida Sammaliston esikoisteos kertoo Surasta ja Lupuksesta, jotka kamppailevat Korppiruhtinasta vastaan sadunhohtoisessa, fantasian perinteestä ammentavassa maailmassa.

Ruskan maassa vaeltajana kettunsa kanssa kuljeksivalla Sunalla on ennustuksessa määritelty tehtävä pelastaa maa Korppiruhtinaalta, joka rakentaa taivaisiin saakka kohoavaa tornia. Tähtipoika Lupus saapuu omasta maailmastaan Sunan avuksi, mutta Suna ei niin vain päästä Lupusta lähelle ja elämäänsä. Nuoret kulkevat yhdessä metsästäjä Ronan Sudenkaipuuta paeten, ja lopulta Sunakin hyväksyy tehtävänsä ja kulkee ennustuksen viitoittamaa polkua.

Sammaliston kieli on valtavan kaunista ja mukavaa luettavaa. Kielikuvilla ja mielikuvilla ryyditetty kerronta on runollisesta otteesta huolimatta vaivatonta luettavaa, eikä Sammalisto sorru kikkailemaan, vaikka selvästi taitaa sanoilla leikkimisen taidon. 

Yö oli jo langennut tähtikirkkaana, viileänä pimeytenä vuorille, kun Suna palasi kierrokseltaan. Lupus kyyhötti viittaansa kääriytyneenä niin lähellä nuotiota kuin uskalsi. Hän näytti niin surkelta, että Sunan oli pakko kysyä:

- Paleletko?

- Olen kyllä lukenut mosaiikista kylmyydestä, mutten silti osannut varautua siihen, Lupus myönsi anteeksipyytävään sävyyn. Suna rypisti kulmiaan yrittäen ymmärtää, mitä poika tarkoitti.

(Sammalisto: Tähtimosaiikki, s.82)

Kaunis tarina ei ole rakkauskertomus, mutta hienosta kielestä huolimatta se jää aika perinteiseksi fantasiaksi, ja uskoisin sen sopivan parhaiten hieman nuoremmille fantasian lukijoille. Ainakin aikuiselle lukijalle maailma näyttäytyi vähän naiivina, eli varsinaista YA-kirjallisuutta Tähtimosaiikki ei kyllä ole. En silti epäile, etteikö kaunis tarina löytäisi lukijoita, jotka lumoutuvat sen maailmasta. Jos epäloogiselta tuntuviin juttuihin ei jää takertumaan, eikä ole kypsynyt fantasian kliseisiin (ennustus, orpous, vaeltajatyyppihahmot jne), tämä on oivallista luettavaa. Mielenkiinnolla myös odotan Sammaliston seuraavaa teosta!

Suosittelen nuorille fantasiakirjallisuuden ystäville. Niille, jotka rakastavat kaunista kieltä.

Kummallisen kirjoittajat - opas fiktiivisen maailman luomiseen

Kummallisen kirjoittajat - opas fiktivisen maailman luomiseen

Toim. Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Anne Leinonen

Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry 2014

256s.

Kirjastosta

Olen jo pitkään halunnut lukea Kummallisen kirjoittajat, ja se tarttuikin mukaani sopivasti kirjastoreissulla. Nyt vain pintaraapaisuna pikkuisen teoksesta.

Teos pitää sisällään seuraavat artikkelit:

Tiina Raevaara: Tarina syntyy ideoiden leikkauspisteessä

Saara Henriksson & Anne Leinonen: Rakenne kannattelee tarinaa

Markku Soikkeli: Selittämisen taide ja outojen yksityiskohtien välttämättömyys

Liisa Rantalaiho: Jännitettä rautalankaan. Tarinan yhteiskunta ja politiikka

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarusten maailman rakentaminen

Jussi Katajala: Historiallisen spefin kirjoittaminen

Heikki Nevala: Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti

Tommi Vänni: Lukijan hämäämisestä

J. S. Meresmaa: Romanttinen fantasia ja sen luominen

Tuomas Saloranta: Tarinan kirjoittaminen

Shimo Suntila: Kirjoittajan työkalupakki. Pyhä kolminaisuus: lukeminen, palautteen saanti ja palautteen anto

Boris Hurtta ja Irma Hirsjärvi: Parateksti ja konteksti eli mitä tekstin ympärille

Katri Alatalo: Onko fantasialla tulevaisuutta?

Saara Henriksson: Isona minusta tulee kirjailija

Irma Hirsjärvi: Lue muutakin! Lyhyt johdatus siihen muuhun kirjallisuuteen

Monta spefin tuttua nimeä sisällään pitävä teos oli mielenkiintoinen katsaus tämän päivän spekulatiivisen fiktion kirjoittajien mielenmaisemiin. Varsinaisena oppaana en teosta itse osannut pitää, koska aihe on ennalta niin tuttu ja usean kirjoittajan blogiakin on tullut luettua niin paljon, että teemat olivat ennalta luettuja. Ahmaisin kirjan kuitenkin nopeasti, sillä spekultiivisen fiktion taustavärinöistä on välillä hauska lukea jostain muualtakin kuin tietokoneen ruudulta.  Kokonaisuutena teos oli siis mielenkiintoinen ja varmasti sopii oppaaksi jollekulle sellaiselle, jolle spefin maailma on vielä tuntematon. 

Kummallisen kirjoittajat, Kirjoita Kosmos ja Morren Mitä Kummaa  ovat ehdotonta lukemistoa kaikille spefiä harrastaville!

Maria Turtschaninoff: Anaché

Maria Turtschaninoff: Anaché
Tammi 2012
523s.
Kirjastosta

Tiiliskivien lukeminen jatkuu. Maria Turtschaninoffin Anaché tarttui mukaani kirjastosta spontaanina päähänpistona. Olen lukenut kirjailijalta aikaisemmin romaanin Helsingin alla, joka oli ihan ok, mutta ei herättänyt hirveän suurta intoa lukea kirjailijan muuta tuotantoa. Nyt Finlandia Juniorin myötä muistin kuitenin Turtschaninoffin ja päätin koittaa lukea häneltä jotakin.

Anaché onkin ihan omanlaistaan fantasiaa, joka sijoittuu Mongoliaa ja jurtissa asuvia paimentolaisheimoja muistuttavaan maisemaan ja elämään. Kirjailija on luonut tarinaansa kokonaan oman sanastonsa, jonka oppimiseen ei olisi kulunut niin kauaa aikaa, jos olisin kirjaa aloittaessani tajunnut etsiä sanaston takasivuilta. Tästä kielikysymyksestä huolimatta tarinassa oli viehättävää historiallisen fiktion tuntua ja minulla oli koko ajan sellainen tunne, että luin kirjaa, joka sijoittui johonkin ihan oikeasti olemassaolevaan mutta minulle tuntemattomaan maahan. Hauska yksityiskohta.

Anaché rakastaa veljeään Heoria, mutta veljen miehuusriittien sekä oman naiseksi tulemisen jälkeen elämä muuttuu, eikä Anaché voi enää samalla juosta aroilla ja leikkiä veljensä kanssa. Ankara isä on heimo rouk, joka ei suvaitse katsoa tyttärensä käyttäytymistä. Anachén suurin haave on oma hevonen, jonka kanssa liitää pitkin niittyjä. Valkoisen vuohen hahmossa vierellään kulkevasta henkiolennosta hän uskaltaa kertoa vain äidilleen, koska henkien maailmassa kulkeminen on angakokien asia.

Anaché tiesi, miten kylmä näin hurjassa tuulessa oli ratsastaa. Hevoset kyllä selvisivät, mutta joskus ratsastaja jäätyi talviyönä hevosen selässä kuoliaaksi, kun kylmyys kävi sietämättömäksi. Mutta vielä ei ollut talvi, eikä nyt ollut yö. (Turtschaninoff: Anaché, s. 230)

Anaché oli lukukokemuksena yllätyksellinen ja virkistävä! Oli huomattavan hauskaa lukea sellainen fantasiaromaani, joka sijoittuu johonkin muualle kuin keskiaikahenkiseen maailmaan. Myös tarinassa oli hienoja ulottuvuuksia, ja vaikka se oli historialliseen miljööseen sijoittuvan fantasiagenren konvention tapaan ärsyttävän patriarkaainen, oli tarinassa myös teemoja, joiden varjolla oli helppoa olla tuhahtelematta miesvaltaisen maailman tavoille. Kokemuksena kirja oli sellainen, että se rohkaisee tarttumaan myös muihin kirjailijan teoksiin vaikka Helsingin alla ei ollutkaan suosikkini.

Suosittelen Anachéa fantasiakirjallisuuden ystäville!

Esittelyssä Silja Susi: Routamieli

Silja Susi: Routamieli

Torni 2014

372s.

Kirjailijalta

Mainittakoon heti alkuun, että kyseessä ei ole varsinainen kirja-arvio. Tämä kirja on minulle vähän kuin kummilapsi, olen saanut seurata sivusta sen tarinaa ensimmäisestä raakaversiosta oikeaksi kirjaksi. En siis koe pystyväni mitenkään objektiivisesti arvioimaan kirjaa. Haluan kuitenkin kertoa teille vähän Routamielestä.

Ruskajuhla toivotti kylmän talven tervetulleeksi ja pitkien öiden ajan alkavaksi. Se oli aina ollut lempijuhliani, sillä klaanimme juhlatalo täyttyi riehakkaalla naurulla. Ruskajuhlassa haluttiin karkottaa pimeyden tuomaa apeutta tanssilla ja laululla. Istuin suuressa juhlasalissa, jonka seinillä loimusivat soihdut. (Susi: Routamieli, s.7)

Näillä sanoilla alkaa Silja Suden esikoisromaani Routamieli. Routamieli on fantasiagenreen sijoittuva kertomus pojasta, Routamielestä, joka kasvaa klaaninsa parissa Eteläisen kaupungin läheisyydessä. Pohjolaa hallitsee soturiklaani, jonka jäseneksi nuori Routa haluaa tutustuttuaan Eteläisessä kaupungissa kouluttautuvien soturien elämään, sekä erityisesti erääseen tanssijatyttöön...

Klaanin tietäjä oli toivottanut minut tervetulleeksi luokseen. Lusena muistutti, ettei tietäjä tavannut kutsua lapsia, joten kyseessä oli suuri kunnia ja minun oli osattava käyttäytyä kohteliaastu. Vedin vaatteet päälle niin nopeasti kuin innostunut kahdeksanvuotias vain saattoi. Olin jo ryntäämässä ulos, kun Lusena tarttui minuun ja istutti alas pirtin penkille. (Susi: Routamieli, s.17)

Jumalilla on kuitenkin suunnitelmia, jotka poikkeavat ratkaisevalla tavalla Routamielen haaveista. Hänet lähetetään kauas pohjoisen erämaahan, sillä jumalilla on hänelle tehtävä. Routa joutuu jättämään taakseen kodin, rakkaansa ja kaikki ne haaveet, joita hänellä on. Alkaa matka karuun pohjoisen erämaahan. Pohjoisessa Routamieli joutuu kohtaamaan itsensä lisäksi myös muita vastoinkäymisiä: jumalten tahdon kuuleminen ei ole niin yksinkertaista.

Myrskytuuli yltyi, mutten jaksanut välittää. Sitten, monista elämäni hetkistä ehdottomasti surkeimpana, huomasin yhtäkkiä mustan kirsun, joka tavoitteli leipäpalaani. (Susi: Routamieli, s.92)

Romaani kuvailee Routamielen kasvua pojasta mieheksi kohti tehtävää, johon jumalat ovat hänet tarkoittaneet. Tarinasta ei puutu taisteluita, eikä romantiikkaakaan. Mystiseen pohjolaan sijoittuva tarina yhdistelee fantasiaperinnettä ja tuo siihen mukaan kalevalaisia ja suomalaiskansallisia elementtejä: tarinan voisi kuvitella sijoittuvan vaikka Suomen lappiin, sillä luontokuvaus tuo fiiliksen lapin karuista maisemista. Kannen "kertomus pojasta joka ei halunnut olla sankari" -teksti kuvailee hyvin tarinan sisältö ja tunnelmaa.

Minusta Routamieli on sellainen fantasiakirja, jollaisia soisi julkaistavan enemmänkin. Olen kuullut sanottavan, että Suomessa fantasiakirjallisuudesta on melkoinen ylitarjonta, se on varmasti tottakin, mutta on hienoa, että ns. perinteistä fantasiaa silti edelleen julkaistaan. Lukijoita riittää varmasti. Routamieli sijoittuu genreen, jonka kohderyhmä on nuorista lukijoista aikuisiin. On vaihteeksi myös hauska lukea fantasiatarinaa, jossa on vastahakoinen miespäähenkilö. 

Fantasiakirjallisuuden ystävät, laittakaahan lukulistalle.

Liekö mitenkään mahdollista suhtautua objektiivisesti romaaniin,
jossa on tuollainen omistuskirjoitus!

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Maria Carole: Tulen tyttäriä

Osuuskumma 2014

358s.

Shoppailtu Helsingin kirjamessuilta

Olen koko syksyn odottanut muutamia kirjoja ja Maria Carolen esikoisteos Tulen tyttäriä on yksi niistä. Asiaan vaikuttanee se, että kirjoittaja on blogipiirien kautta tuttu, mutta väitän silti, että pystyn kirjoittamaan romaanista muutaman sanan ihan objektiivisesti. Ainakin voin yrittää.

Olen suhtautunut pitkään aika angstisesti kaikkeen, mikä vähänkään haiskahtaa eeppiselle fantasialle. Siksi tartuin Tulen tyttäriin vähän pelonsekaisin odotuksin, sillä genreen mahtuu paljon kirjoja, jotka eivät ole antaneet minulle sitä, mitä olisin lukijana kaivannut. Tulen tyttäriä osui onneksi tähän ihastuttavien poikkeusten sarjaan, sillä se tempaisi mukaansa ja antoi annoksen juuri sellaista arjen pakoa, jota tähän hätään kaipasinkin.

Tulen tyttäriä kertoo jumalille sukua olevasta soturinaisesta, Naarnista, joka rakastuu mökissä poikansa asuvaan ihmisnaiseen, Emmaan. Tarina ei kuitenkaan kerro vain Naarnista, vaan Carole marssittaa mukaan joukon muitakin keskeisiä henkilöitä. Naarnin ja Emman rakkaustarina toimii kertomuksen punaisena lankana, mutta yhtä suureen rooliin pääsevät pakkoavioliittoa pakeneva Livia sekä parantajien sukua oleva sotilas Vanja. Carolen henkilögalleria on mielenkiintoinen ja sieltä löytyy varmasti jokaiselle lukijalle oma suosikki. Tämä on etu, sillä ainakin itselleni pelkän Naarnin ja Emman tarinan seuraaminen olisi käynyt pitkäveteiseksi.

Juuri kun hän oli painumassa uneen, hevonen värähti ja nosti päätään. Korvat kiertyivät joen suuntaa. Silloin Vanjakin kuuli rasahduksen. Hän nousi hiljaa ylös, hiipi kallionlohkareen viereen ja vei kätensä miekan kahvalle. Ääni lähestyi hitaasti, ja Vanja valmistautui kierähtämään esiin tunkeilijan kimppuun, kun tuulenvire kantoi tuoksun, josta hän ei erehtynyt.

(Carole: Tulen tyttäriä, s.215)

Genren kirjoissa tuppaa yleensä olemaan melko tavalla fantasiamaailman ja miljöön selittelyä, mutta Tulen tyttärien maailma jää sopivan salaperäiseksi, eikä lukijalle tyrkytetä liikaa informaatiota. Vaikka olenkin ihan vähän kyllästynyt keskiaikahenkiseen maailmaan, joka fantasiakirjoissa on tyypillinen, Carolen luomaan maailmaan oli vaivatonta solahtaa.

Kiitosta annan myös romaanin kielelle. Kirjoittajan oma ääni kantaa tekstin läpi, ja romaanin lukeminen on vaivatonta ja mieluisaa. Carole käyttelee sanoja kauniisti, mutta genreen sopivalla tavalla. Lukiessa minua lähinnä harmitti varsinaisten lukujen puuttuminen, olisin kaivannut tekstiin väljyyttä ja hengityspaikkoja, mutta vaikka lukujakoon liittyvä ratkaisu ei minua miellyttänytkään, se ei onneksi riittänyt pilaamaan lukukokemusta. 

Fantasiagenressä Tulen tyttäret sijoittuu ehkä genren viihteellisempään päähän, mutta oikeastaan vain juonenkäänteidensä takia, eikä siksi, että romaani olisi kerrontatavoiltaan tai teemoiltaan jotenkin köykäinen. Tarinassa on feministinen ote, mutta kirjaa lukiessa välittyy vahvasti tunne siitä, että tarina on kerrottu ensisijaisesti tarinankerronnan ilosta eikä siksi, että lukijalle haluttaisiin syöttää jokin suuri syvällinen teema tai uusi tapa katsoa maailmaa. Tulen tyttäriä on rehellistä, kostailematonta ja viihdyttävää fantasiaa, joka on tarpeeseen näin synkkänä, marraskuisena iltana. En yleensä ole kirjasarjojen suuri ystävä, mutta Tulen tyttärien maailmasta ja henkilöistä voisin lukea toisenkin romaanin.

Suosittelen Maria Carolen Tulen tyttäriä helposti lähestyttävän fantasiakirjallisuuden ystäville. Kirja sopii mielestäni luettavaksi niin aikuisille kuin nuorillekin lukijoille

Magdalena Hai: Gigi ja Henry -trilogia

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

Karisto 2012

188s.

Kellopelikuningas

Karisto 2013

330s.

Susikuningatar

Karisto 2014

448s.

Kerrankin oli mahdollisuus (ja kärsivällisyyttä) lukea kerralla koko kirjasarja. Yleensä kirjasarjojen osat tulee luettua silloin kun ne ilmestyvät, niin että välissä on odotusaikaa vuoden tai parinkin verran. En kuitenkaan ole ollut erityisen kiinnostunut steampunkista, joten maltoin odottaa sitä, että koko sarja ilmestyy. Lainasin joskus Kerjäläisprinsessan kirjastosta, mutta en ehtinyt muuta kuin silmäillä paria ensimmäistä sivua. Silloin jäi fiilis, että kyseessä on selkeästi lastenkirja, ei ehkä sellainen tarina, jonka halusin lukea. Päätin kuitenkin lukea koko trilogian kerralla huomattuani sarjan muiden osien kasvaneen paksuutta. Hyvä niin.

Magdalena Hai on luonut Gigi ja Henry -trilogiassa mielenkiintoisen maailman, joka on yhdistelmä 1800-lukua henkivää steampunkia ja vaihtoehtohistoriaa. En ole ollut steampunkista lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut. 1800-luku on oma asiansa, historiallinen ajanjakso, jossa kyllä on mielenkiintoisia elementtejä, mutta 1800-luvun vääntäminen steampunk-nimikkeen alle on vähän plääh. Toisaalta höyrypunkin elementit kiehtovat, enkä osaa ihan täysin sanoa miksi en syty genrestä. Tästä kaikesta angstista huolimatta en lukijana voi kuin ihailla Hain luomaa maailmaa ja sitä kaikkea historiallisen ja spefistisen hengen yhdistelmää, joka tarinaan on mahdutettu mukaan. Ilmalaivoja, koneita ja ihmissusia. Vau.

Kuulin lasten juoksevan kujan ohi leikeissään. Ihan vasta mekin olimme Henryn kanssa juosseet noilla kaduila leikkimässä Kuka pelkää paholaista ja hyppäämässä ruutua toisten korttelin lasten kanssa. Leikit keskeytyivät vasta kun jonkun pojan mestari löysi hänet ja vei karkulaisen korvasta roikottaen takaisin sorvin ääreen. Silloin me muut juoksimme karkuun tai piileksimme lautakasojen takana, ettei meitäkin otettaisi kiinni. (Hai: Kerjäläisprinsessa s.46-47)

Kirjatrilogia on oikeastaan eräänlainen kasvukertomus. Kuninkaallista sukua oleva minäkertoja Gigi on paennut perheensä kanssan Keloburgiin, kun valta on kaapattu kaukaisessa Umbroviassa. Gigin tausta tuo vahvasti mieleen Venäjän Romanovien suvun viimeiset vaiheet ja niin lienee tarkoituskin. Ripaukset historiallisia yksityiskohtia kaiken fiktion joukossa tekevät tarinasta hauskaa luettavaa myös aikuiselle. Hai selittää jokaisen kirjansa lopulla rakentamaansa maailmaa: en ole varma olisiko se ollut tarpeellista, mutta oli joka tapauksessa hauska tietää, millaiselle pohjalle kertomuksta on alettu kasata. Kirjojen sisäkansien kartata ovat niin ikään mukava lisä tarinaan.

Gigin ja katupoika Henryn tarina kulkee Keloburgista Euroopan melskeeseen ja lopulta myös mystiseen Umbroviaan, jossa elää laumoittain ihmissusia (ei kuitenkaan mitään kimaltelevia yksilöitä, vaan huomattavasti uskottavampia tyyppejä). Värikkäät hahmot ovat yksi tarinan vahvuuksista ja tarinan maailmaan on helppo uppoutua. Myös konemaailma värittää tarinan miljöötä.

Maanalaisten lasten luola oli muttunut siitä, kun olin nähnyt sen viimeksi. Kaikkialla oli lyhtyjä, niin että suuren tilan jokainen nurkka näytti olevan tulessa. Jännittynyt puheensorina kaikui kaartuvista seinistä kymmenkertaisena ja puuroutui korvissa humisevaksi meteliksi, jonka lävisti ainoastaan silloin tällöin jokin satunnainen kolahdus tai huuto. (Hai: Kellopelikuningas, s.226)

Tarina ja sen hahmot kasvavat ikää ja elämänkokemusta kertomuksen edetessä ja kirjojen pidetessä. Hain tekstiä on mukava ja helppo lukea, se on värikästä mutta jättää myös lukijalle varaa tehdä omia tulkintoja. Vaikka kyseessä on mielestäni enemmän lapsille ja varhaisnuorille kuin aikuisemmille nuorille suunnattu kirjasarja, ei tarinan sävy ole aikuisellekaan lukijalle puuduttava. Toisaalta olisi kiinnostavaa lukea Hailta joskus vastaavanlaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattuna. Trilogian perusteella en suuremmin vieläkään viehättynyt steampunkiin, mutta aion jatkossakin antaa sille mahdollisuuden.

Suosittelen kirjasarjaa kekseliäiden fantasiahenkisten seikkailujen ystäville.

Fantastinen(!) syksy

Hehkutin viime postauksessani tulevan syksyn kirjoista, joten ajattelin (ennen kuin unohdan) mainita parilla sanalla tämän syksyn kirjoista. Kävin jossain vaiheessa kustantamojen katalogeja läpi, mutta kuten aina, unohdin ottaa ylös ne, jotka aion lukea. Toisaalta, niin kuin kirjoitin jonkin aikaa sitten, minua ahdistaa ajatus siitä, että kirjabloggarina pitäisi aina olla ajan hermolla lukemassa niitä tuoreimpia uutuuksia. Tänä syksynä on kumminkin tulossa pari sellaista kirjaa, joita en aio missata vaikka kärsinkin uutuusvastarinnasta (joka on poikkeuksetta ollut ohimenevä ilmiö). Nostan siis seuraavassa esille pari syksyn fantasiakirjaa, joita odotan kovasti.

Silja Susi: Routamieli 

Torni kustantamo (marraskuu 2014)

376s.

Kättäni kirveli ja kuumotti puukon terän jäljiltä. Nyrkkiin puristetusta kädestäni valui verta rannettani pitkin. Olin viiltänyt verivalan kämmeneeni samalla puukolla, jolla valan oli vannonut kauan kuolleena maannut nainen. Uskollisuuteni soturiklaanille ja vannomalleni valalle jatkuisi suurin piirtein yhtä kauan kuin hänenkin. Verivalan sanat hakkasivat mielessäni samaa tahtia kuin nopeaksi käynyt sykkeeni. Mielessäni pyörivät vain vanhojen jumalten nimet.

Routamieli elää Pohjolassa, jossa asutaan luonnon ehdoilla ja soturiklaani valvoo rauhaa. Hän unelmoi paikasta soturiklaanin riveissä ja tulevaisuudesta rakkaansa, Ranan, rinnalla. Unelmat murenevat, kun Routamieli saa jumalilta tehtävän. Hänen on lähdettävä kauas tuntureiden taakse kuullakseen jumalten äänen.

Turussa asuvan Silja Suden esikoisromaani Routamieli on aikuisellekin lukijalle sopivaa fantasiaa. Se yhdistelee tuoreella tavalla suomalaista ja kalevalaista traditiota sekä fantasiaperinnettä.  

En missään tapauksessa voi sanoa, että pystyisin suhtautumaan Suden esikoiseen objektiivisesti, sillä olen saanut lukea kirjan varhaisen käsikirjoitusversion. Siksi onkin niin hauska seurata, kun kirja pääsee kansiin ja levitykseen. Kotimaisen fantasian kentällä on kovasti kaipailtu aikuisille suunnattua fantasiaa, ja on virkistävää, että kustantajat ovat uskaltaneet tarttua haasteeseen ja julkaista fantasiaa, joka ei ole selkeästi suunnattu lapsille ja nuorille, vaan myös aikuisemmille lukijoille. 

Maria Carole: Tulen tyttäriä

(Osuuskumma 2014)

Naarni pakotti itsensä nielemään kaiken katumuksen vaikka tiesi, ettei ollut koskaan ollut näin yksin. Mitä hän oli kuvitellut? Oli uskaltanut uhmata elämän tekemiä valintoja. Luuliko hän nyt, että elämä unohtaisi ja antaisi anteeksi?
Naarni on sotilas ja tulen sukua. Knameira, ei aivan jumala, muttei tavallinen nainenkaan. Naarni laskee vuosia palvelusaikansa loppumiseen, kunnes eräänä syysyönä hän kohtaa valolta tuoksuvan Emman ja lakkaa laskemasta.
Tulen tyttäriä on romanttista fantasiaa maailmassa, jossa jumalat elävät eristyksissä vuorellaan, ja jumalten jälkeläiset sekä ihmiset välttelevät toisiaan. Maria Carolen esikositeos keskittyy siihen, mikä elämässä on tärkeää silloinkin kun ympärillä kuohuu. 
Tulen tyttäret odotuttaa oikeastaan samasta syystä kuin Routamieli, vaikka tätä tarinaa en olekaan vielä lukenut. Calendulan blogia on sen sijaan tullut seurattua jo useamman vuoden ajan, mistä syystä hänen esikoisromaaniaan kohtaan on erityisesti odotuksia. Routamielen rinnalla Tulen tyttäret kuulostaa niin ikään aikuiseen makuun sopivalta fantasialta. 
Nyt ei sitten auta kuin odotella syksyä ja niitä hetkiä kun on mahdollista käpertyä teekupin kanssa sohvalle ja heittäytyä hyvän fantasiakirjallisuuden pariin!

Annukka Salama: Harakanloukku

Annukka Salama: Harakanloukku

Wsoy 2014

446s.

Arvostelukappale

Syksy tuntuu luissa ja ytimissä, vaikka elokuu ei ole vielä ehtinyt loppua. Onneksi se ei haittaa. Viikonlopun löhösin kesäkodin vanhalla natisevalla sohvalla viltin alla Harakanloukun kanssa. Ei hassumpi tapa viettää viimeistä kesäviikonloppua.

Harakanloukku päättää Annukka Salaman faunoideista kertovan kirjasarjan, jonka aikaisemmat osat Käärmeenlumoojan ja Piraijakuiskaajan olen lukenut aikaisemmin. Vinttikamarista löytyy myös vieraskynäkirjoitus aiheesta. 

Eläimeltä kykynsä ja ominaisuutensa ammentavat faunoidit ovat palanneet Kaliforniasta arkeen, mutta arkea ei kestä kovin kauaa. Rääväsuinen Vikke katoaa ja faunoidijengi joutuu kokoamaan hajallaan olevan joukkonsa lähteäkseen etsimään Vikkeä Venorista, metsästäjien kaupungista. Unnan ja Rufuksen karille ajautunut suhde on koetuksella, kun rakastavaiset kohtaavat toisensa pitkän eron jälkeen. Harakanloukku nostaa keskeiseen rooliin myös Joonen, harakkamaisen rokkarin, joka jumaloi kaikkea kiiltävää, sekä erästä goottimaisen synkeää poikaa.

Annukka Salaman luoma fantasiamaailma on kerrassaan omaperäinen, se osuu ja uppoaa kuin metsästäjän nuoli. En ole varsinaisesti amerikkalaistyylisen nuortenkirjallisuuden suurimpia ystäviä, mutta tavassa jolla Salama on fantasiamaailmansa rakentanut on jotakin siistiä. Salama vetoaa lukijoihinsa räväkällä ja paikoin vikkemäisen härskillä kielellä ja sanailulla. Ensimmäisessä osassa nätisti spekulatiivisen fiktion rajoja hiponut fantasiamiljöö saavuttaa Harakanloukussa oman ulottuvuutensa. On päivänselvää, että jenkeissä tästä olisi tehty jo elokuvasarja (neliosainen!). Faunoiditrilogian maailma on yhdistelmä Harry Potterien maagisuutta ja räyhää ja räväkkää nuorisokulttuuria. Toivoisin kirjasarjalle paljon käännösoikeuksia ja näkyvyyttä maailmalla.

Aikaisemmissa kirjoissa keskeisen pääparin, Unnan ja Rufuksen suhde ei Harakanloukussa kosiskele lukijaa enää samalla tavalla kuin aikaisemmin. Harakanloukussa ainakin minun mielenkiintoni kohdistui Jooneen ja erääseen salaperäiseen metsästäjään. Salama punoo Joonen ja Ivarin tarinan ovelasti vanhan englantilaisen lastenlorun ympärille. Lukija pidettälee henkeään ja odottaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Plussat Salamalle siitä, että hän on kirjoittanut tarinan, joka kuuluu siihen harvinaiseen kastiin, jossa seksuaalivähemmistöön kuuluvan henkilöhahmon elämän suurin kysymys ei ole seksuaalisuuteen liittyvä hyväksyntä tai asian ympärillä pyörivä identiteettkriiseily. Uskon toki, että sellaisillekin kirjoille on aikansa ja paikkansa, mutta on hyvä että lukijalle tarjotaan välillä myös jotakin muuta.

Faunoidien miehisestä maailmankuvasta en edelleenkään pidä, vaikka Harakanloukku sulkeekin Piraijakuiskaajassa aloitetun juonikuvion eheäksi lopuksi. Vahva alfauros - heikko nainen -yhdistelmä ei vain just nyt iske, mutta varmasti iskee kohderyhmään mikä on tietysti pääasia. Ehkä nykypäivän tytöt kasvavat fiksuiksi ja tasa-arvoa kannattaviksi naisiksi, vaikka kaikki nuortenromaanit eivät olisikaan feminististä taisteluhuutoa. Vaikka faunoiditrilogia noudattelee perustavanlaatuisilta juonenkäänteiltään vastaavien nuorille suunnattujen, suosittujen kirjasarjojen juonikaavan traditioita, Salaman luoma maailma ja taitava sanailu pelastaa monelta sudenkuopalta. 

En tiedä mistä, mutta jostakin olen ollut lukevinani ja ymmärtävinäni, että vaikka Unnan ja Rufuksen tarina sai Harakanloukussa päätöksensä, faunoideista kertovia kirjoja olisi tulossa vielä lisää. Korjatkaa jos olen väärässä. Mielenkiinnolla jään joka tapauksessa odottamaan mitä Salama kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen faunoideista kertovaa kirjasarjaa kaikille vetävän kerronnan ja tosielämää sivuavaan fantasiamaailmaan sijoittuvan nuortenkirjallisuuden ystäville.

Seita Vuorela: Karikko

Seita Vuorela: Karikko 

WSOY 2012

357s.

Kirjastosta

Seita Vuorelan Karikko tarttui hyppysiini kirjastosta. Olen jo aikaisemminkin ihaillut kirjan kansikuvaa, mutta kun sain kirjan käteeni, en voinut millään olla lisäämättä sitä huojuvaan kirjastopinoon. Tässä sitä taas nähdään mikä merkitys kirjan ulkoasulla on. Tympeämmän näköinen kirja olisi saanut jäädä hyllyyn, sillä takakannen perusteella en ollut oikein varma onko Karikko minun juttuni.

Karikon keskiössä ovat veljekset Mitja ja Vladimir, jotka ovat äitinsä kanssa reissaamassa asuntoautolla. Matka päättyy Land's End -nimiselle leirintäalueelle, jossa Mitja tapaa oudon tytön ja tutustuu hylyiksi itseään kutsuvaan poikajoukkoon. Karikko henkii lapsuuden seikkailuja ja nostaa nuoret pojat vahvoihin rooleihin. Jani Ikosen kuvitukset sopivat kirjan tunnelmaan loistavasti.

Valitettavasti Karikko ei kuitenkaan auennut minulle yhtään. Tiedostin lukiessani, että kirjassa on useita tasoja, se on mystinen ja hienosti rakennettu kokonaisuus. Mutta ei. Tunsin itseni jotenkin tyhmäksi, kun en tajunnut mistä kirjassa on kyse. Karikon tunnelma on ehdottoman hieno ja vahva, kieli kulkee sujuvasti, mutta silti. Olisi jännittävä tietää uppoaako tämä kohderyhmään eli lapsiin ja nuoriin. Ainakin minulla kirjan teemat menivät jotenkin totaalisesti ohitse.

Mutta Karikon ulkoista viehätystä ei voi olla ihailematta. Kirja on niin kaunis ja niin hienon näköinen, että voisin melkein pelkästään siitä syystä hankkia sen omaan hyllyyni. Toisaalta tuntuu siltä, että haluaisin antaa Karikolle jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden ja yrittää lukea sen uudelleen, jos vaikka tarina avautuisi minulle paremmin toisella lukukerralla...

Suosittelen Seita Vuorelan Karikkoa kielellisesti ansiokkaan ja monitulkintaisen kirjallisuuden ystäville.

Sally Green: Puoliksi paha

Sally Green: Puoliksi paha

Gummerus 2014

382s.

Arvostelukappale

Sinä kokeilet ensin. Sytytät tulitikun ja pidät sitä sinnikkäästi peukalon ja etuseormen välissä, kunnes se palaa karrelle ja sammuu. Mustunut tulitikku pysyy otteessasi, vaikka olet polttanut näppisi. (Green: Puoliksi paha s.15)

Sally Greenin kovasti kehuttu ja maailmalla kohuttu Puoliksi paha päätyi käsiini Gummerukselta saatuna arvostelukappaleena. Kiitos siitä. Kirjan ennakkokohu ja houkutteleva, taidokkaasti suunniteltu kansi houkuttelivat lukemaan. Kirjan kanteen painettu Kate Atkinsonin kommentti "Uusi Nälkäpeli" niin ikään sai aikaiseksi sellaisen vaikutelman, että uskoi pitäväni kirjasta. Kunnes avasin ensimmäisen sivun.

Puoliksi paha kertoo Nathanista, joka on puoliksi musta puoliksi valkoinen noita. Vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä on ilmeinen, valkoisten noitien pääasiassa hallitsema maailma noitaneuvostoineen haluaa vahtia sekaveristä noitaa, jota kaikki pelkäävät ja jota kukaan ei haluaisi ottaa puolelleen. Nathanin perhe yrittää pitää pojasta huolta, mutta lopulta Nathan päätyy valkoisten noitien holhoukseen. Kidutukset ja kauheudet eivät ota loppuakseen ennen kuin Nathan pääsee pakenemaan ja aloittaa loputtomalta tuntuvan pakonsa metsästäjiä vältellen. Hänen tavoitteenaan on löytää isä, Marcus, suuri musta noita. Sekä saada kolme lahjaa, jotka kuuluvat täysi-ikäistyvälle noidalle.

Kirja alkaa (kts. lainaus) perin erikoisella kertojaratkaisulla, jossa minäkertoja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Tai jotain (osaisin selittää tämän paremmin, jos olisin ollut kouluaikaan kiinnostunut äidinkielen kieliopin termistöistä). Alun jälkeen kerronta hyppää preesensiin, missä sinänsä ei ole mitään vikaa (vaikka se tuntuukin soluttavan lonkertoitaan nykypäivän YA-kirjallisuuteen ja varsinkin dystopiaan), ja käväisee taas jossain vaiheessa minäkertojan puhuttelussa. Lukujen nimet on kirjoitettu pienellä, mikä on varmasti jonkinlainen taiteellinen ratkaisu tai kenties sen tarkoituksena on kuvastaa minäkertojan lukutaidottomuutta. Mene ja tiedä.

Puoliksi paha on raaka ja väkivaltainen kirja, joka ammentaa häikäilemättä Harry Potterin suosiosta. Kirjassa on niin paljon yhteneväisyyksiä monelle rakkaan velhopojan seikkailuihin, ettei lukija voi muuta kuin ihmetellä, kun eteen marssitetaan neuvosto (Taikaministeriö?), nurjat (jästit?), metsästäjät (aurorit?) ja monta muuta tutunkaltaista asetelmaa ja henkilöhahmoa. On hetkellisesti sellainen olo, kuin lukisi Harry Potteria jotenkin vääristyneen peililasin läpi.

Puoliksi pahaa ei kuitenkaan voi pelkästään sättiä. Kirja asettaa maailmankaikkeuden kliseisimmän kysymyksen hyvästä ja pahasta uudenlaiseen asetelmaan. Se haastaa lukijan pohtimaan, onko oikeastaan olemassa hyvää tai pahaa, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja riippuvatko nämä määritelmät siitä kuka asian kokee? Julmuudet, joita Nathan joutuu sietämään valkoisilta noidilta, laittavat lukijan ihmettelemään, voiko perinteisesti "hyvänä" pidetty valkoinen noita tehdä sellaisia kamaluuksia nuorelle noidalle, joka ei ole vastuussa syntyperästään. Väistämättä lukija asettuu Nathanin, puoliksi mustan noidan puolelle. Lisäksi Nathanin henkilöhahmo on kohtuullisen mielenkiintoinen. Uskon, että se hyvinkin vetoaa tietynlaisiin lukijoihin ja kirja saa varmasti myös kohderyhmään kuuluvia faneja.

Mutta silti. Joko olen lukenut Harry Potterini liian tarkkaan, tai sitten vain Puoliksi pahan ennakkokohu ja toisaalta oudot kirjalliset ratkaisut saivat aikaiseksi sen, että kokonaisuudesta tuli vähän pannukakku. Toisaalta minua kiinnostaa tietää mihin suuntaan kirjailija on tätä trilogiaa aikonut kirjoittaa, mutta tavallaan pelkään samaan aikaan, että trilogia ei ainakaan muutu paremmaksi. Onneksi loppuratkaisua en pysty kuvittelemaan ennalta, joten ehkä tarinassa on mukana myös virkistävää yllätyksellisyyttä. Täytyy miettiä asiaa uudemman kerran sitten kun Puoliksi villi ilmestyy.

Suosittelen Puoliksi pahaa niille lukijoille, joiden mielestä Harry Potter on liian kesyä ja kilttiä luettavaa, mutta joita kiehtoo hyvän ja pahan vastakkainasettelu sekä noitien maailma. Uskon, että tämä sopii myös lukemisesta innostuneille teinipojille.

Helena Waris: Vuori

Helena Waris: Vuori

Otava 2014

Kirjastosta

Viikonloppuna oli aivan tolkuton helle. Makasin kalliolla auringossa ja poltin itseni, koska syvennyin niin tiiviisti lukemaan Helena Wariksen Vuorta. Ensi talvena omituiset ja harkitsemattomat rusketusrajat muistuttavat yhdestä tämän kesän parhaimmasta lukukokemuksesta.

Wariksen Vuori on vähän outoa spekulatiivista fiktiota/ maagista realismia. Tarinan tapahtumapaikkana on kaupunki, jonka keskellä kohoaa salaperäinen, sumun peittämä vuori. Kirjaa aloittaessa on vaikea arvailla mihin suuntaan tarina kulkee. Päähenkilö herää, kun ovelle koputetaan, on sähkökatkos ja ulkonakin tapahtuu jotakin omituista, sillä vuori on paljastumassa sumusta. Poikkeukselliset tapahtumat seuraavat toisiaan: Lif saa potkut työpaikastaan katakombeilla ja käskyn kiivetä vuorelle. Tarinan epäileväinen sankari on joutunut keskelle maailmanloppua.

En ole lukenut Warikselta aikaisemmin mitään. Aloitin joskus Uniin piirrettyä polkua, mutta kun kirja ei alkusivuilla ottanut minua mukaansa, se jäi kesken. Vuorenkin alussa olin epäluuloinen, mutta sitten tempaannuin tarinaan mukaan niin että viuhahti. Wariksen kieli on kaunista, maagista ja tarina pitää otteessaan. 

Vuori yhdistelee Nälkäpelistä tuttua kilpailuteemaa, mutta ei tippaakaan plagioiden. Toisaalta tarinassa hyvin vahvan osan saa Skandinaavian mytologia, joka on mukana Eddasta tutuilla teemoilla. Tarina avautuu pala palalta, ja vaikka siinä on periaatteessa olemassa etsintäretki-teemaisen fantasian kaikkein perinteisimmät kliseet, Waris osaa käyttää kliseitä taidolla ja tuoreesti. Vuoreen kuuluu toteutuva ennustus, matka, ripaus romantiikkaa ja vastoinkäymisiä. Olen itse ollut aina tämän tyyppisten fantasiatarinoiden ystävä niiden ennalta-arvattavuudesta huolimatta. Vaikka Vuoressa oli arvattavissa joitakin juonellisia kulkuja, Waris heittää hihastaan myös sellaisia kortteja, joihin lukija ei osaa ennalta varautua. 

Oivallisen juonen ja intertekstien hyödyntämisen lisäksi rakastuin Vuoren hahmogalleriaan. Päähenkilö Lif on juurikin sellainen vastahakoinen, skeptinen sankari, johon minun oli helppo samaistua. Lisäksi hän toi mieleeni jostain syystä yhden kirjoittavan ystäväni, mikä oli hauska lisä hahmoon syventyessä. Lif ei ole samalla tavalla synkän ja dramaattisen angstinen kuin Nälkäpelin Katniss, vaan suhtautuu vastaantuleviin ongelmiin sarkastisesti. Hahmoa ei ollut helppo päästä lähelle, hän avautui lukijalle kerros kerrokselta. Myös muut hahmot olivat ilmeikkäitä ja mielenkiintoisia, mutta heidän erityislaatuisuutta on vaikea kuvailla paljastamatta tarinan olennaisimpia koukkuja.

Vuoren lukeminen herätti myös ristiriitaisia ajatuksia. Tämä ei varsinaisesti ole kritiikkiä kirjaa itseään kohtaan, vaan lähinnä pohdintaa uskomusperinteen, johon Skandinaaviset myytitkin luen, hyödyntämisestä. Asian pohtiminen on osittain omankin puunoksan sahaamista, koska hyödynnän itsekin kaunokirjallisissa teksteissäni samantapaisia elementtejä. Ehkä siis juuri siksi asia laittoi pohtimaan.

Waris ei ole ainut kirjailija, joka on hyödyntänyt muinaisia jumaltarustoja kirjoituksissaan. Rick Riordan on kirjoittanut kirjoissaan antiikin jumaltaruja muuntelevia kertomuksia. Kalevala on niin ikään käytetty, esimerkiksi Timo Parvelan trilogiassa. Muinaiset myytit ovat herkullista aineistoa, ainakin niin kauan kuin asiaa ei ajattele varsinaisena uskontona, vaan pikemmin menneisyyden hahmogalleriana, josta löytyy ammennettavaa. 

Pohtimaani asiaan pääsee käsiksi, kun vertaa muinaisuskontojen roolia historian popularisointiin ja elävöittämiseen. Nykyihmisen näkökulmasta katsottuna esimerkiksi keskiaikaiseen asuun pukeutunut ihminen oli vähän hassun näköinen, keskiaikatapahtumissa törmää usein käsitykseen siitä, että keskiajan ihmiset olivat tyhmempiä, likaisempia, sivistymättömämpiä kuin nykyihminen. Historiasta on helppo tehdä populaaria viihdettä unohtaen, että ajan ihmiselle arki oli arkea ja elämä ja ihmisyys luultavasti yllättävän samanlaista kuin meillä. Sama pätee muinaisiin uskontoihin: romaanin sivuilla on helppoa tehdä muinaisesta jumalasta hassu jamppa, antiikin pukinsarvinen pellehahmo. Monelle ei tulisi mieleen kirjoittaa sellaisia hahmoja nykypäivänä vallitsevien uskontojen jumalista.

Mitä väliä sillä sitten on, käytämmekö tarinoiden ja viihteen kuvastossa entisaikojen esi-isiemme uskontoa kevyenä viihdemateriana (huom, Vuori ei mielestäni tee tätä, mutta asia tuli mieleen kirjaa lukiessani)? Onko nykyihmisellä eettistä tai moraalista perustetta arvottaa mennesyyden elementtejä jollekin tietylle paikalle, vai ovatko jumaltarustot vapaata riistaa? Kyllähän ne ovat, mutta asia herätti silti ajatuksia. Toisaalta asiassa on myös ehdottomasti hyvä puolensa: miten ilveellä lanun kohderyhmään kuuluvan lukijan saisi tarttumaan muinaiseen eepokseen, ellei sitten tuomalla hahmogalleriaa hänen eteensä hieman helpommin lähestyttävässä muodossa!

Tässäpä päämäärätöntä pohdintaa kerrakseen. Vuori oli joka tapauksessa ihan mieletön. Pidin kirjasta hurjasti. Se oli juurikin sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin. En yleensä laita tarinassa juurikaan painoarvoa loppuratkaisulle, mutta tässä kertomuksessa loppu oli piste i:n päälle. Siitä erityinen plussa.

Suosittelen Helena Wariksen Vuorta jokaiselle spefin ystävälle. Tälle kaksoisluokituksen saaneelle kirjalle on vaikea määritellä kohderyhmää. Luulen, että tästä voi pitää kuka tahansa iästä riippumatta.