Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Myllylahti 2017
202s.
Oma ostos

Blogissa on pitänyt hiljaista koko alkuvuoden, mutta olen ehtinyt lukea muutaman sellaisen kirjan, jotka haluan ehdottomasti nostaa esille.. Yksi niistä on kaverini Briitan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki.

Mitä useampi viikko kului, sitä kaukaisemmaksi entinen elämäni tuntui muuttuvan. Yhtenä aamuna kävelin sinne tänne vailla päämäärää, kunnes huomasin olevani samalla kukkulalla, jota pitkin olin saapunut kaupunkiin. (s.68)

Briitta Hepo-ojan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet kummallisen metsän reunalle. Harhailtuaan metsässä Mikko päätyy kaupunkiin, jossa ei ole ollenkaan aikuisia. Ainoastaan hylättyjä lapsia, jotka yrittävät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Mikko tutustuu autiossa koulussa asuvaan jengiin ja pääsee alkuvaikeuksien jälkeen mukaan heidän porukkaansa. Siiri, Karpalo, Vili ja Pekka ovat Mikon uusi perhe. Sitten kaupunkiin saapuu pieni Ola, josta tulee Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupungissa on pohjaton kaivo, kirjaston kirottu vieraskirja, sekä läheisellä saarella asuva pelottava hirviölintu, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Lapsia vaivaa myös alituinen pelko siitä, että joku kaupungin ulkopuolella oleva taho tulee ja erottaa heidät toisistaan. Kaupungissa asuvat lapset ovat tottuneet siihen, että he voivat luottaa vain toisiinsa, eivät yhteenkään aikuiseen.

Kirjassa yhdistyy kutkuttavalla tavalla humoristinen kerronta ja toisaalta vakava aihe, jota lähestytään alleviivaamatta. Kirjassa nousevat vahvasti esille lasten oikeudet - tai oikeastaan se, miten vähän lapsilla on oikeuksia. Hylättyjen lasten kaupungissa lapset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, mutta se vaatii tutusta yhteiskunnasta irtaantumista ja oman yhteisön rakentamista. Hepo-oja käsittelee tarinassaan erityisesti ystävyyttä ja kaupungin lasten välisiä suhteita. Suhteet vanhempiin jäävät ohuiksi: äidit ja isät ovat tarinassa niitä, jotka ovat jättäneet ja hylänneet. 

Hylättyjen lasten kaupungissa on taianomainen tunnelma. Se tuo mieleen 90-luvulla televisiossa pyörineen Klaani -sarjan, vaikka kirja onkin suunnattu selkeästi nuoremmille lukijoille kuin Klaani. Samanlaisia hivenen anarkistisia sävyjä tarinasta on joka tapauksessa luettavissa. Pidän kovasti Hepo-ojan tavasta kirjoittaa kevyen humoristista ja helppolukuista tekstiä, joka on kuitenkin sanomaltaan varsin syvällistä. Toivon, että tämä kirja kuluu niin nuorten kuin vanhempienkin lukijoiden käsissä. Blogikirjoituksia siitä on tullut harmittavan vähän, eli tarttukaa ihmeessä myös kirjabloggarit tähän kutkuttavaan lukuelämäykseen.

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta

327s.

Oma ostos

Voihan dystopia. Kaipasin hömppää ja ostin hetken mielijohteesta kirjakaupan alesta Kiera Cassin Valinta -romaanin. Trilogian ensimmäinen osa on pyörinyt blogeissa ja ristiriitaisista arvioista huolimatta päätin lukea sen, koska kaipasin jotain helposti lähestyttävää hömppää. Sitä saa mitä tilaa.

Romaani sijoittuu Yhdystvaltoihin, jossa ihmiset on jaettu kasteihin sen mukaan, mikä heidän paikkansa on maailmassa. America Singer kuuluu viidenteen kastiin, taiteilijoihin ja esiintyjiin. Rahaa on niukasti, mutta enemmän kuin American poikaystävällä, joka on alempaa kastia eikä varmasti mieluisa puolisoehdokas vanhemmille. Siksi American äiti ja isä ovatkin ihastuneita, kun America valitaan kilpailuun, jonka voittajasta tulee tulevan hallitsijan puoliso. Nälkäpeliin verrattavissa oleva kieroilupeli alkakoon.

Valinnan juoni on ihan hirveän ennalta-arvattava ja kliseinen. Kilpailuun valitut tytöt lähetetään palatsiin, jossa Unelmien poikamies -hengessä prinssi treffailee morsianehdokkaita ja yrittää löytää sopivan puolison. America tekee prinssille heti ensialkuun selväksi, ettei halua puolisoksi, mutta ystäväainesta hänessä on. Prinssin sydän valitettavasti tuntuu sykkivän tälle vastahakaiselle neitokaiselle. Pakkaa sekoittavat "kapinalliset", jotka mekkaloivat palatsin ulkopuolella. Tyttöjen keskinäiset kinastelut ja prinssin perään haikailut tietysti videoidaan koko maalle tosi-tv:n hengessä.

No. Olihan Valinta aikamoista hömpättiä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Se nollasi sopivasti aivot ja antoi muuta ajateltavaa. En kuitenkaan usko, että viitsin tarttua sarjan seuraaviin osiin, elleivät ne nyt ihan kävele vastaan oikealla hetkellä. Kaiken kaikkiaan romaani oli anniltaan aika heppoinen, eikä yllä suosikkidystopiotten joukkoon edes ya-akselilla. Kohderyhmään kuuluvat lukijat viihtyvät varmasti kuitenkin tarinan parissa, onhan se melkoinen tuhkimosatu. Seuraavat osat toivottavasti näyttävät hieman toisenlaistakin naisen roolia tässä varsin perinteiseltä tuntuvassa maailmankuvassa.

Suosittelen Valintaa romanttisten dystopioiden ystäville.

Moira Young: Julma maa

Moira Young: Julma maa
Otava 2013
382s.
Kirjastosta

Moira Youngin kirja Julma maa tarttui mukaani kirjastoreissulla jo jonkin aikaa sitten. Kevät- ja kesäkiireet ovat jumittaneet tästä (ja monesta muustakin) kirjasta bloggaamista, mutta Julma maa kolahti sen verran hyvin, että tämä oli pakko nostaa vielä esille vaikka kirjan lukemisesta onkin vierähtänyt jo tovi.

Dystopiat ja YA-genreen sujahtavat kirjat ovat suosittuja edelleen. Julman maan suomentamisesta on jo muutama vuosi ja ilmeisesti kirjatrilogia ei ole saanut merkittävää suosiota, koska muita osia ei ole tietääkseni käännetty suomeksi. Minulle sääli, koska pidin kirjasta paljon. Sen asetelma, rosoinen maailma ja erikoinen kieli toimivat loistavasti.

Saba ja Lugh ovat kaksoset, jotka elävät isänsä ja pikkusiskonsa kanssa kuivassa, karussa maailmassa. Mustaviittaiset ratsastajat tulevat ja vievät Lughin ja surmaavat heidän isänsä. Saban on lähdettävä veljensä perään halki julman maan, joka on vieras ja outo. Saban ja hänen sisarensa Emmin matka Lughin perässä on raskas ja armoton, tarinan maailma on postapokalyptinen, raaka. Matkan varrelle osuu myös rakkaus, jota Saba ei päästäisi lähelle. 

Julma maa on jakanut mielipiteitä erityisesti kerrontateknisten ratkaisujen takia. Puhekielisyys ja repliikkimerkintöjen puuttuminen voinee säikyttää osan lukijoista, mutta itse nautin kirjan lukemisesta ja kerronnasta, joka ikään kuin tuli iholle aivan eri tavalla kuin olin odottanut. Myös tarina veti mukanaan ja luin kirjan peläten koko ajan sen loppumista. Harmitti, kun kirjaston tietokannan selaaminen paljasti, ettei jatko-osia ole suomennettu. 

Suosittelen romaania dystopioiden ja YA-genreen sijoittuvien romaanien ystäville.

K.K. Alongi: Kevätuhrit

K.K. Alongi: Keävtuhrit

Otava 2016

302s.

Arvostelukappale

K.K. Alongin uutuusromaani Kevätuhrit putkahti sopivasti lukujumin keskellä postilaatikosta. Olin tutkaillut kirjaa kustantamon katalogista epämääräisen kiinnostuneesti, joten se tuli luettua mielenkiinnolla. Kirjailija on minulle ennalta vieras, mutta kustantamon sivuilta lunttaamalla selvisi, että kansainväliseltä kuulostavan nimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, Kaliforniassa perheensä kanssa asuva kirjailija.

Kevätuhrit tuntuu idealtaan etäisesti tutulta ja luettuani tarinaa pidemmälle, muistuu mieleeni 90-luvulla televisiossa pyörinyt sarja Klaani, jossa nuoret joutuvat selviämään postapokalyptisessa maailmassa, josta joku virus oli tainnut tuhota kaikki aikuiset. Kevätuhrien asetelma on periaatteessa ihan sama. Tarina seuraa muutaman nuoren, alussa lähinnä Jaden ja Suseten kamppailua maailmassa, joka ei olekaan enää sellainen kuin ennen. Joka puolella makaa kuolleita ihmisiä, osa selvinneistä nuorista käyttäytyy kummallisen verenhimoisesti ja on vaikeaa tietää kehen ja mihin uskaltaa luottaa. Jade ja Susette keräävät ympärilleen joukon muita selviytyjiä, jotka kaikki haluavat pärjätä uudessa, oudossa maailmassa. 

Kirjan asetelma on lähtökohtaisesti herkullinen. Ajatus maailmasta, josta suurin osa ihmisistä on pyyhkytynyt pois on kammottava ja kiehtova. Kirjaa on verrattu muutamassa yhteydessä Lost tv-sarjaan, mutta sitä yhteyttä en oikein ymmärrä. Vaikka Kevätuhreissa on mystisiä sävyjä, on kyse mielestäni kuitenkin ihan eri genrestä. Kevätuhreissa on joka tapauksessa synkkä tunnelma ja maailma selvinneiden ympärillä on outo ja ahdistava.

Itse en erityisemmin pitänyt kirjan kerronnasta ja kielestä. Olisin kaivannut tarinaan ja henkilöhahmoihin enemmän syvyyttä, nyt kertomus tuntui pintaraapaisulta teemaan, josta olisi saanut irti vielä enemmänkin. Käsitän, että kirjalla varmasti pyritään myös ulkomaan markkinoille, mutta jollain tavalla käännöskirjaan helposti sopivat nimet, stereotyyppisen suomalaisen maiseman kuvaus ja vetävä, helppotajuinen kerronta tuntuivat tympeiltä ratkaisuilta. Lukiessa toivoin koko ajan, että tarina ei päästäisi niin helpolla, mutta lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että kirja oli vähän pettymys. Toisaalta se on ehkä suunnattu ya-genren nuoremman polven lukijoille, ja kielellisten kikkailujen ja tunteen paatoksen ystävänä en ehkä kuulu mieltymysteni puhumattakaan ikäni puolesta teoksen ensisijaiseen kohderyhmään.

Kirjan syntyyn liittyy sellainen hauska yksityiskohta, että kannen kuvaan liittyi kustantamon kilpailu, jossa etsittiin suomalaisia nuoria esittämään romaanin henkilöitä teoksen kansikuvaan. Idea on tuore ja varmasti innostava, mutta lopputulos ei ole erityisesti minun mieleeni. Kannessa on jotain tosi ysäriä, mutta plussaa kivasta, potentiaalisia lukijoita osallistavasta ideasta!

Suosittelen jännittävien nuortenkirjojen ystävälle. Ja tätä muuten varmasti #pojatkinlukee.

Julie Murphy: Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan

Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan

Otava 2016

335s.

Arvostelukappale

Joskus sitä osuu vastaan sellainen kirja, josta ei olisi ennakkokäsityksen perusteella tiennyt pitävänsä. Takakannen perusteella en olisi osannut ottaa kirjaa luettavakseni, mutta koska sain siitä arvostelukappaleen, halusin tutustua kirjaan ja antaa sille mahdollisuuden. Yllättäen sivut kääntyilivät kuin itsestään ja huomasin viihtyväni tarinan parissa erinomaisesti!

Willowdean on teksasilainen tyttö, joka ei turhia stressaa ulkonäköpaineista, vaikka äiti vetääkin pikkukaupungin missikisoja ja muistuttelee ylipainoisena kuolleen sisarensa kohtalosta. Willowdeanin eli Dumplinin mielestä bikinivartalon saa kun laittaa bikinit päälle, ja työpaikallakin kannattaa kertoa uudelle työkaverille olevansa paikan virallinen läski, että asia tulee heti alkuun käsiteltyä. Dumplin alkaa kuitenkin kokea epävarmuutta, kun söpö ja sänkileukainen Bo kiinnittää häneen huomiota. Äkkiä läskit alkavat ahdistaa, eikä Dumplin voi olla ajattelematta, mitä muut miettivät, jos hän ja Bo alkavat seurustella. Asiaa ei helpota yhtään se, että paras ystävä on juuri päässyt neitsyydestään ja tavannut uuden tyttökaverin, joka katsoo Dumplinia kuin halpaa makkaraa.

Julie Murphyn Dumplin on romaani, joka ei oikeastaan käsittele niinkään lihavuutta kuin ylipäätään ulkonäköön kohdistuvia paineita ja oikeutta olla sellainen kuin on. En ole itse oikeastaan koskaan uhrannut ajatustakaan ylipainolle tai lihavuudelle, koska asia ei ole henkilökohtaisesti koskettanut. Dumplinin tarina kuitenkin alleviivasi osuvasti sitä, ettei kyse ole lihavuudesta, laihuudesta, rumista hampaista tai näppylöistä vaan siitä hyväksyykö itsensä vai ei. Ei siitä hyväksyykö lihavuuden tai laihuuden, vaan itsensä sellaisena kuin on.

Romaanin Dumplin on itsevarma, mutta silti samaan aikaan epävarma. Yhdistelmässä on jotakin samastuttavaa ja toivon, että romaaniin tarttuvat myös - tai ehkä juuri nimenomaan ne nuoret lukijat, jotka mittailevat senttejä vyötäröltään ja ihailevat laihuutta. Dumplinin epävarmuus on samaistuttavaa, ja vaikka teos on selkeästi nuorten ja nuorten aikuisten romaani, löysi aikuinenkin lukija siitä ajattelemisen aihetta.

Jos romaania pitäisi jostakin moittia, voisi sen löyhästi niputtaa minämuodossa kerrottujen viihteellisten ja lukijoita kalastelevien nuortenkirjojen genreen. Kerronta ei ole mitenkään hirveän korkeakirjallista ja tarina liikkuu samoissa ihastumisen, rakastumisen, kolmiodraamailun, kaverikriiseilyn ja ulkonäköpohdintojen maailmassa kuin usea amerikkalainen nuortenkirja. Minua helppolukuisuus ei tänä hektisenä keväänä kuitenkaan ole haitannut, lähinnä harmitti se, että kirja loppui niin pian, sillä olisin voinut jatkaa mukavan hömpän parissa vähän pidempäänkin.

Suosittelen Dumplinia luettavaksi kaikille nuorille ja aikuisille lukijoille, jotka ovat joskus kokeneet olonsa epävarmoiksi omissa nahoissaan.

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen

Otava 2016

253s.

Kirjastosta

15-vuotiaan Taikan äiti kuolee auto-onnettomuudessa ja Taika joutuu aloittamaan elämän uudessa kaupungissa isän paettua potemaan suruaan ulkomaille. Oman surunsa keskellä Taika haluaa olla joku muu. Entiset ystävät jäävät kauas, vanhaan kotikaupunkiin joka muistuttaa vain surusta ja menetyksestä. Uudessä koulussa on uusi ystävä ja äidinkielenopettaja, joka tuntuu ymmärtävän Taikaa paremmin kuin kukaan muu.

Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, mutta sain viimein aikaiseksi kirjoittaa siitä muutaman rivin. Kirja kiinnitti huomioni kustantamon katalogissa, ja varasinkin sen kirjastosta. Ja luin miltei yhdeltä istumalta.

Anne-Maija Aallon esikoinen on hirvittävän kliseinen ja juonikuvioita myöten perinteinen nuortenkirja orpoudesta, menetyksistä, kasvukivuista ja ihastumisesta itseään vanhempaan opettajaan. Minusta kliseet sinällään eivät ole kuitenkaan huono juttu, koska nuorten elämä nyt vaan sattuu usein olemaan aika kliseistä: nuorena kaikki isot jutut koetaan ensimmäistä kertaa ja väistämättä samanlaisia tunteita ja kokemuksia osuu jokaisen elämänpolulle. Näin kaavamaisesti ajateltuna Syvään veteen menee juonensa puolesta siitä, missä aita on matalin, mutta teemoistaan huolimatta kliseisyys ei haittaa. Romaani on toimiva ja eheä kokonaisuus, ja vaikka juoni herättää tuttuuden tunteen, on tarinassa varmasti ammennettavaa kohderyhmään kuuluville lukijoille.

Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista opiskelleen Aallon romaanissa näkyy minusta se tietty kirjallinen ilmaisu, johon törmää usein lukiessa luovan kirjallisuuden opiskelijoiden romaaneja. Sama fiilis syntyi lukiessani aikoinaan Henni Kitin esikoista Elävän näköiset. En väitä, että tämä olisi mitenkään huono juttu, koska Aallon kieli on valtavan kaunista ja tekstiä on mukava lukea. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, etteikö tiettyyn suuntaan ohjaava opetus ohjaisi kirjoittamaan tietynlaista proosaa. Oli miten hyvänsä, nautin Aallon tekstistä kovasti ja pyyhin useampaan otteeseen kyyneleitä kirjaa lukiessani.

Kirjoittamisen opiskelun vaikutusta oman kirjallisen äänen löytymiseen voisi pohtia enemmänkin, mutta ehkä sen paikka ja aika ei ole nyt. Odotan mielenkiinnolla millainen Aallon seuraava teos on, sillä fiilikseltään miltei taktikoidun eheän ja aiheeltaan konstailemattoman romaanin sivuilta välittyy sellainen syvempi ote tarinan ytimeen, että olisi hauska lukea kirjailijalta jotakin sellaista, joka uskaltaa poiketa valmiiksi tallatulta polulta.

Synkästä teemastaan huolimatta Syvään veteen on toiveikas romaani, jonka sivuilla on myös paljon valoa.

Suosittelen kirjaa nuorille, elämänsä murrosvaiheessa oleville lukijoille.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti 2016

355s.

Kirjailijalta

Kuura oli yksi tämän vuoden odotetuimpia kirjoja listallani. Eikä - myönnettäköön- vähiten siksi, että tunnen kirjailijan ja olen lukenut kirjan aikaisemman version. Haluisin kuitenkin kirjoittaa myös blogiin muutaman sanan teoksesta.

Lukiolaikäisistä Inkasta ja Aaronista kertova trilogian avausosa on urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa sekoitteleva tarina, jonka tiivistetysti voisi kuvailla kertovan rakkaudesta, menetyksen pelosta ja niistä epätoivoisista teoista, joihin ihminen voi ryhtyä pelastaakseen rakkaansa. Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen, eikä Inka suostu kaihtamaan keinoja pelastaakseen veljensä; ei, vaikka joutuisi tekemään sen vuoksi sellaisia tekoja, jotka tietää vääräksi. Jännitystä lisää se, että Turun kupeessä olevan Kuurankeron pikkukaupungin ulkopuolella elävät ihmissudet.

Pitkäkangas on onnistunut luomaan tarinassaan sellaisen ihmissusityypin, joka oikeasti vähän hirvittää. Valtavat pedot ovat kaikkea muuta kuin paijattavia pikkuhukkia: ne ovat petoja, jota kukaan ei pysty kesyttämään. Tarinan maailman ympärille luotu susimytologia on mielenkiintoinen ja toimiva. Vaikka tarina on genreltään paranormaalia romantiikkaa, ei kukaan kimaltele, vaan vaaran tuntu on käsin kosketeltava. Paranormaalin romantiikan genreä rikkoo myös kolmiodraaman puute: hahmojen väliset jännitteet syntyvät mustasukkaisuudesta, omistushalusta ja itsekkyydestä sen sijaan, että kaksi komeaa urosta tavoittelisi samaa yliluonnollisen kaunista tyttöä. 

Hahmot ovatkin yksi tarinan mielenkiintoisimmista tekijöistä. Pitkäkankaan kirjoitustyyli tuo mieleen Annukka Salaman Faunoidi -sarjan. Kuuran hahmot eivät epäile käyttää nuorison suuhun sopivaa kieltä, ja seksiäkin kuvataan kitsastelematta. Lukijoita jakaa varmasti Inkan hahmo, sillä tarinan keskeiseksi henkilöksi hän on häkellyttävän ärsyttävä. Mutta: Inkan hahmo haastaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan. Ja toisaalta hahmon ajatuksia seuratessa lukija joutuu myöntämään, että hänen toiminnallaan on motiivi, vaikka se pahalta tuntuukin. Inka on hahmo, jollainen kukaan ei oikeastaan haluaisi olla, mutta jollaisia me salaa tiedämme tai pelkäämme olevamme. Hän eroaa paranormaalin romantiikan heikoista, moraalisista ja heiveröisistä naisista, ja varmasti osa lukijoista pettyy hahmon valintoihin ja toimintaan. Mutta itse ainakin seuraan varsin suurella mielenkiinnolla hahmon kehitystä ja sitä, millaiseksi hän kasvaa trilogian edetessä. Aaronin ja Matleenan romanssi kosiskelee perinteisemmän paranormaalin romanssin ystäviä ja toimii sellaisenaan hyvänä punaisena lankana tarinassa. 

Pitkäkangas kirjoittaa elävää, sujuvaa ja varmasti myös kohderyhmää miellyttävää kieltä, joka tempaa mukaansa. Kertojaratkaisut toimivat hyvin ja Kuura oli positiivinen lukukokemus. Vaikka paranormaalin romantiikan suosio lienee vähitellen hiipumassa, tällaiselle trilogialle on varmasti kysyntää. Seuraavan osan, Myrskyn pitäisi ilmestyä jo vuoden kuluttua, joten jatkoa tarinalle ei joudu odottelemaan kovin kauaa...

Suosittelen Kuuraa paranormaalin romantiikan ja spefin ystäville.

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

Gummerus 2016

409s.

Oma ostos

Nuoren Estelle Maskamen DIMILY -sarjasta kohuttiin alkuvuonna. Skotlantilainen kirjailija aloitti kirjasarjansa kirjoittamisen 13-vuotiaana, keräsi netissä, Twitterissä ja Wattpadissa kirjalleen huikeat lukijamäärät ja sai lopulta kustannussopimuksen. Maskamen kirjailijauran tarina on kuin sadusta, joten pitihän tähän kirjaan tarttua, vaikka en kyllä koe kuuluvani tippaakaan kohderyhmään.

Kirjatrilogian ensimmäinen osa kertoo 16-vuotiaasta Edenistä, joka muuttaa kesäksi isänsä luokse Kalifroniaan. Hän ei ole tavannut isäänsä moneen vuoteen vanhempiensa avioeron jälkeen, ja nyt hän joutuu tutustumaan vieraantuneen isänsä lisäksi tämän uuteen perheeseen: vaimoon ja kolmeen poikaan.

Kaliforniassa vietettävä kesä jännittää Edeniä. Alku tuntuu kaikkea muuta kuin lupaavalta, varsinkin kun velipuolista vanhin, Tyler, osoittautuu melkoiseksi ääliöksi. Tyler käyttäytyy huonosti, käyttää huumeita ja viis veisaa perheen säännöistä. Pian Eden kuitenkin huomaa, että Tylerissä on myös toinen puoli, se joka vetää häntä puoleensa. Rakkaudelle kuitenkin löytyy esteitä: Tylerin tyttöystävä, sekä se tosiasia, että he ovat Edenin isän uuden avioliiton kautta sisaruksia!

DIMILY oli sellainen kirja, joka olisi varmasti uponnut pariin kaveriini yläasteella kuin veitsi kuumaan voihin. Minä en nyt (enkä varsinkaan teininä) kuitenkaan jaksanut innostua kalifornialaisten nuorten bilettämisestä ja ryypiskelystä, eikä avioliiton kautta sisarpuoliksi päätyneiden Edenin ja Tylerin "kielletty rakkaus" tuntunut niin kovin kielletyltä. En tiedä, miten suomalainen lainsäädäntö tuollaiseen suhtautuisi, mutta minun oli vaikea mieltää juttua kovin suureksi esteeksi nuorten rakkaustarinalle. Kuitenkin siitä huolimatta, että tarina oli aika...teini... ja paikoin vähän epäuskottava, Maskame kirjoittaa vetävästi ja jotenkin symppaan hänen kirjailijapersoonaansa. Onhan se aika kova juttu kirjoittaa tuon ikäisenä jotakin, joka valloittaa maailman.

Internet tuntuu nykyään olevan sellainen foorumi, jonka kautta uudet, indiekirjoittajina tai fanficcaajina aloittaneet kirjoittajat kiitävät menestykseen. Itse en tykännyt yhtään Fifty Shades of Greystä, enkä Afterista, ehkä se johtuu siitä, että alunperin fanficcinä kirjoitetun tekstin muuttaminen originaalifiktioksi tuntuu vähän läpinäkyvältä. Maskamen kirja, niin naiivi kuin se onkin, on kuitenkin alusta saakka hänen oma luomuksensa, mikä nostaa kirjan pointseja silmissäni. En muuten missään tapauksessa väheksy ficcien kirjoittamista, mutta pidän vähän kaksiteräisenä miekkana sitä kannattaako ficeillä pyrkiä kaupalliseen menestykseen. Tiedän kuitenkin kyseisestä kulttuurista niin vähän, ettei argumenteillani ole tässä kohtaa mitään taustavaikutinta. Kunhan ajattelen ääneen.

DIMILY kannattaa tsekata jos on kiinnostunut tämän päivän kirjailmiöistä. Suosittelisin myös romantiikannälkäisille teinitytöille.

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maria Turtschaninoff: Maresi
Tammi 2014
212s.
Kirjastosta

Vuoden 2014 Finlandia Junior -voittaja on ollut minulla lukulistalla jo pidempään, mutta en ole vain saanut aikaiseksi tarttua kirjaan, eikä se ole osunut kohdalle sopivassa tilanteessa. Nyt se kuitenkin odotti minua kirjaston hyllyssä ja pääsi tietysti heti lukulistalle. 

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita kertoo tarkkasilmäisestä ja hyväsydämisestä Maresi -tytöstä, joka asuu Punaisessa luostarissa. Punainen luostari on pakopaikka maailmassa, jossa naisen asema ei tunnu olevan järin hyvä: luostarissa asuu tyttöjä, jotka ovat paenneet kurkista oloista, sellainen on myös Jai, joka saapuu luostariin ja turvautuu Maresin seuraan. Luostarissa tytöt oppivat käytännön taitoja ja viisauksia, Maresi viihtyy luostarin kirjastossa lukemassa, ja Jai lyöttäytyy mielellään hänen seuraansa myös kirjaston ihmeiden ääreen. 

Jain saapuminen käynnistää luostarissa muutoksen, kun Jaita tavoittelevat laivat saapuvat Punaiseen luostariin, joka on tarkoitettu vain naisille. Jai on kertonut elämästään vain vähän, pieniä palasia, mutta luostari suojelee tyttöä viimeiseen saakka. Myös Maresi joutuu kohtaamaan omat hirviönsä, sillä tulevaisuus, jonka jumalat ovat hänelle suunnitelleet, tuntuu pelottavalta. 

Minulla oli ehkä jotenkin suuret odotukset kirjasta FJ-voiton takia. Maresi oli hyvä, kauniisti kirjoitettu ja mukaansatempaava teos, mutta ei niin ihmeellinen kuin olin antanut itseni ajatella. Tai ehkä kyse on siitä, että koin sen olevan jotenkin selkeämmin nuorille lukijoille suunnattu kirja, kuin moni muu lanu-genreen sijoittuva fantasiateos. Kirjailija kuitenkin käsittelee romaanissa tärkeitä, tavallaan myös ajankohtaisia aiheita, joten kirjan ansioita en mitenkään kiistä. En vain nyt juuri ollut oikeaa kohderyhmää.

Maresissa miesten ja naisten välinen valta-asetelma on monella tapaa surullinen, ja lukiessa tuli sellainen olo, etten ole varma haluanko lukea tarinoita maailmoista, joissa naisia alistetaan sellaisella tavalla kuin esimerkiksi Jaita Maresissa. Olisi mielenkiintoista kuulla myös miespuolisten lukijoiden kokemuksia kirjasta, koska Maresia lukiessa jäi sellainen olo, että maailmaa katsotaan tarinassa vain naisten näkökulmasta. Tuollaisessa maailmassa on tuskin hyvä miehenkään elää. 

Suosittelen Maresia fantasiakirjallisuuden lukijoille.

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Karisto 2015

202s.

Kirjastosta

Ihon alaisten ja aikaisemmin bloggaamani Molemmin jaloin -romaanien jälkeen käsitykseni Holopaisesta perinteisenä fantasiakirjailijana on muuttunut! Kirjat tosiaan sattuivat joulun pyhiä edeltäneen hamstrausreissun seurauksena kirjastokassiini, kun kahmin hyllystä hirveät määrät kaikkea kivaa, mitä olen aikonut lukea, mutta en ole koskaan ehtinyt/saanut toimeksi/osunut kohdalle. Siinä missä Molemmin jaloin -romaanissa jäi harmittamaan se, että tarina jäi minun näkökulmastani vähän kesken, Ihon alaiset toimi tiiviinä pakettina paremmin kuin hyvin. Kirja on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani nuortenkirjoja.

Outo fiilis pitää kirjasta, jonka lukeminen itse asiassa melkein ahdisti ja inhotti. Holopainen kuvaa romaanissaan tulevaisuuden maailmaa, jossa kehon muokkauksesta on tullut arkipäivää. Jo kirjan kerrontatapa, katkelmalliset kuvaukset blogeista, verkkokeskusteluista ja ohjelmista kuvaa oudolla ja järkeenkäyvällä tavalla nykypäivänkin maailmaa, jossa keskittymiskyvyltään lyhytjänteiset ihmiset surffailevat nettisivulta toiselle. Sama hektisyys näkyy romaanin kerronnassa ja uskon, että se uppoaa varsinkin nuoriin lukijoihin, joille nettimaailma on tuttuakin tutumpi.

Ihon alaisten keskeisiä hahmoja ovat Jara, joka ei millään malttaisi odottaa täysi-ikäisyyttä ja pääsyä kehonmuokkauksiin. Inka, joka ei ole vielä päättänyt mitä haluaisi tehdä. Bloggari PlastikPrincess, joka on valmis turvautumaan myös arveluttaviin keinoihin saadakseen rahaa muokkauksiin, sekä Matias, luomuintoilija, joka ei voi sietää muokattuja ihmisiä ja keinotekoista maailmaa. Tarina rakentuu toisiaan sivuavien henkilöhahmojen galleriaksi maailmassa, jossa jokaisella on mielipide ulkonäöstä ja kehonmuokkauksista.

Jos kirjaa pitää jostain kritisoida, takerrun samaan asiaan kuin ylipäätään kaikkien dystopioiden kohdalla: tarina keskittyy lähinnä yhteen teemaan, kehonmuokkauksiin, ja muu maailma ja sen ongelmat sivuutetaan. Tosin en ihan tiedä miten tämän ongelman voisi ratkaista, koska eihän tarinassa ole tarkoituskaan käsitellä kaikkia maailman ongelma samalla kertaa, vaan tiettyä teemaa. Ja koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ei siihen ehkä olisi saanut edes mahdutettua enempää juttuja kokonaisuuden kärsimättä.

Tätä hienoa dystopiaa suosittelen kaikille nuortenkirjallisuudesta ja ulkonäkökeskeisestä maailmasta kiinnostuneille lukijoille.

Elena Mady: Vaihdokas

Elena Mady: Vaihdokas

WSOY 2015

379s.

Kirjastosta

Kaunis, rikas, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alex Winter on kuollut. Hänen kehossaan herää kuitenkin vaihdokas, hyppääjä. Nuori nainen, jonka oma kohtalo on ollut kuolla nuorena ja vaihtaa kehoa, muuttaa asumaan vieraaseen elämään ja vieraaseen ruumiiseen. Uusi Alex pääsee vähä vähältä selville kehonsa entisestä elämästä, ihmissuhteista ja joutuu osalliseksi murhan selvittelyyn. Ja rakastuu, tietysti.

Elena Madyn Vaihdokas oli harvinaisen outo lukukokemus. Jos en olisi kirjan sivuliepeestä luntannut tietoa kirjailijasta, ja jos eivät suomalaiset paikan nimet olisi paljastaneet, olisin sijoittanut tarinan jonnekin Amerikkaan, sillä niin jenkkiläiseltä tämä teos kokonaisuudessaan tuntui. Jotenkin asetelmassa oli jotain niin keinotekoista ja päälleliimattua, että olin lähinnä hämmentynyt koko sen ajan kun luin kirjaa.

Periaatteessa Vaihdokkaan asetelma on aika nerokas, ja kirjassa oli monta hyvää juttua ja se oli kerrottu varsin mukaansatempaavasti. Välillä juoni ja tarinankuljetus kallistui kuitenkin epäuskottavaan suuntaan ja kun tarinaan oli vielä kaiken muun lisäksi työnnetty mukaan YA:n perinteinen kolmiodraama, tuntui vaikealta suhtautua kirjaan mitenkään vakavasti. Minulla on kuitenkin kiusaus tarttua myös jatko-osiin, koska Mady on punonut tarinasta aika vetävän, kaikesta huolimatta. Ja kohderyhmähän ei ole aikuiset, joten teiniangstaksen ei ehkä kuulukaan upota aikuiseen lukijaan samalla tavalla kuin nuorempiin.

Olen kaiken kaikkiaan hämmentynyt siitä, että Suomessa kirjoitetaan (ja julkaistaan) jotakin näinkin amerikkalaista. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla kohderyhmään kuuluvien lukijoiden mielipiteitä tästä kirjasta. Ovatko muut bloggarit tarttuneet teokseen? En ainakaan muista törmänneeni arvioihin...

Suosittelen kirjaa nuorille, jotka ovat innostuneita amerikkalaishenkisestä koulumaailman kuvauksesta pienellä rippeellä yliluonnollista.

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Karisto 2006

197s.

Kirjastosta

Anu Holopaisen Molemmin jaloin on putkahdellut esille viime aikoina muutamassa yhteydessä, joten nappasin sen mukaani kirjastosta, kun kävin hakemassa lukemista joulun pyhille. Kirja sopikin hyvin jatkoksi Delirium-trilogialle, sillä yllättäen myös Molemmin jaloin käsitteli tietyssä mielessä ihmisen normaalien viettien ja tunteiden säätelyä. 

Tulevaisuuden maailmaan sijoittuvassa romaanissa eletään maailmassa, jossa nainen voi valita urakseen työn Äitikeskuksessa, uusien lapsien synnyttäjänä. Livia valikoituu tulevien lisääntyjien ryhmään ja muuttaa ystävänsä Petran kanssa kauas pohjoiseen fennoskandiaan, jossa Äitikeskus huolehtii tulevista äideistä. Hormoonitoiminnan käynnistyminen saa aikaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea käsittää, kun on elänyt koko elämänsä vapaana hormoonien aiheuttamilta reaktioilta. Äitikeskuskaan ei ole ihan niin ruusuinen paikka kuin esitteissä on annettu ymmärtää, sillä viettiensä varassa toimivat ihmiset ovat arvaamattomia.

Romaanin kuvaama maailma on samaan aikaan kiehtova ja kauhistuttava. Nykyihmisen näkökulmasta normaalit asiat ovat muuttuneet säädellyiksi, eivätkä ihmiset ole enää samalla tavalla tietoisia ympäröivästä luonnosta, sillä metsissä pääsevät vierailemaan vain Äitikeskuksen asukkaat. Romaani avaa vain pintaraapaisun tarinan maailmasta.

Nuortenkirjamaisella tavalla Molemmin jaloin loppuu oikeastaan siinä vaiheessa, kun ehdin päästä tarinaan sisälle. Olisin toivonut sen jatkuvan vielä ainakin muutaman sata sivua, sillä tarinan maailma oli mielenkiintoinen ja henkilöhahmot samaistuttavia. Harmittavasti kirja kuitenkin lopahti kesken, mutta ehkä se onkin suunnattu vähän nuoremmille dystopian ystäville. Oli miten hyvänsä, tarina oli kiinnostava ja oli hauska lukea Holopaiselta jotain tällaista, sillä aikaisemmin olen lukenut häneltä vain selkeästi fantasiagenreen sijoittuvia teoksia.

Suosittelen Molemmin jaloin -romaania dystopioiden ystäville.

Lauren Oliver: Requiem

Lauren Oliver: Requiem

WSOY 2013

335s.

Kirjastosta

Requiem päättää Lauren Oliverin hienon dystopiatrilogian, jossa rakkaus on vaarallinen sairaus ja kaikki tunteisiin liittyvä herättää pahennusta tarkoin vartioidussa ja valvotussa yhteiskunnassa. Hotkaisin tämän kirjasarjan melkein yhdeltä istumalta, enkä muista, että olisin pitkään aikaan viihtynyt minkään kirjan parissa niin hyvin. Ei ihme, että kirjoja hypetettiin jossain vaiheessa spefiin erikoistuneissa blogeissa, silloin tämä meni ohi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan (sitä paitsi kiva päästä kerrankin lukemaan kirjasarja kerralla, eikä niin, että osia täytyy odottaa vuodesta toiseen ja välissä ehtii unohtaa mitä edellisessä kirjassa tapahtui).

Oliver haastaa trilogian kolmannessa osassa lukijansa jälleen kerrontaratkaisulla, jossa Lenan oheen kertojaksi tuodaan Lenan ystävä Hana, joka on käynyt läpi oman proseduurinsa, mutta näkee silti öisin unia ja kokee tunteita, joita hänen ei pitäisi pystyä enää tuntemaan. Lena elää kapinallisten parissa ja yrittää tehdä valinnan kahden pojan välillä, joista toinen torjuu hänet särkyneen sydämensä vuoksi, ja toinen antaa anteeksi kaiken. Kapina lähestyy, eikä enää missään tunnu olevan turvaa, sillä rajojen takana oleva Korpi on vaarallinen paikka, eivätkä kapinallisetkaan ole keskenään yhtä, vaan elämä on kurjaa ja niukkaa.

Trilogian kolmas osa hajoaa hiukan lukijan käsiin, mutta Oliver saa langat solmittua lopussa ihan kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Usein trilogioista jää sellainen vaikutelma, ettei kirjoittaja ole sarjaa aloittaessaan tiennyt kirjoittavansa sarjaa, vaan ensimmäisen kirjan suosion jälkeen hänen on ollut pakko kehitellä kirjalle jonkinlainen jatko. Delirium-trilogiassa tätä vaikutelmaa ei onneksi synny, vaikka kieltämättä viimeisen osan kapinaliikkeen eteneminen kertoo ehkä kirjailijan strategisen ajattelun puutteista. Toisin sanoen en ehkä lähtisi Oliverin johtamaan kapinaliikkeeseen mukaan, vaikka mielelläni hänen kirjojaan luenkin.

Requiemissa henkilöhahmojen kasvu on ihan huikeaa ja on hienoa lukea tarina, jossa hahmojen muutokset ja hahmojen väleissä tapahtuva dynamiikka on kuvattu niin onnistuneesti. Hahmot eivät ole pelkkiä kiiltokuvia, vaan suurimmassa osassa on syvyyttä ja toiminta on loogista. Eniten minua ärsyttää epäloogisesti ja järjettömästi toimivat hahmot, ja Delirium-sarjassa sellaiseen ei onneksi tarvinnut törmätä, vaikka teinien rakkaussotkut nyt tietysti ovat mitä ovat. 

Jos joku dystopian ja spefin ystävä ei ole tätä trilogiaa vielä lukenut, niin laittakaa ihmeessä lukulistalle!

Lauren Oliver: Pandemonium

Lauren Oliver: Pandemonium
WSOY 2012
295s.
Kirjastosta

Delirium oli yllätyslöytö kirjastosta ja heti, kun olin saanut kirjan luettua, nappasin käsiini Pandemoniumin, trilogian toisen osan. Suojatussa, hallitussa yhteiskunnassa elänyt Lena on karannut operaatiota, jossa hänen tunteensa hävitettäisiin. Maailma rajan takana on synkkä ja raadollinen, eikä Lena pääse irti kaipauksesta, jonka Alexin menettäminen on aiheuttanut. Uuden elämän säännöt ovat tiukat, eikä sopeutuminen yhteisöön käy helposti. Lena määrätään soluttautumaan toisen kaupungin ihmisten joukkoon, tarkkailemaan DVA:ta, joka ajaa proseduurin aikaistamisen etua niin, että yhteiskunta ei joudu riskeeraamaan nuorten, delirium nervoosaan sairastuneiden takia.

Pandemoniumissa lukijan eteen levitetään se kolmiodraama, joka tuntuu olevan kirous kaikissa YA-genren kirjoissa. En pysty ymmärtämään, miksei yhtäkään trilogiaa voi hoitaa kotiin ilman, että päähenkilötyttö jossain vaiheessa pohtii kumman kaa olis. Hei, tuli mieleen, että Divergentissä kolmiodraamaa ei taida olla, vai muistanko väärin? Joka tapauksessa Pandemoniumin kolmiodraama on ihan onnistunut kaikesta huolimatta, ja onhan se tietysti niin, että 18-vuotiaiden päähenkilöiden ajattelun naiivius saattaa johtua siitä, että kirjan lukija ei enää ole 18-vuotias ja osaa toivon mukaan käsitellä tunteitaan vähän monipuolisemmin.

Pandemonium onnistuu kerronnassa, sillä Oliver käyttää tarinassa kahta aikatasoa, joka toisaalta haastaa lukijan, mutta samalla tekee tarinasta vähän moniulotteisemman kuin se olisi, jos tarina olisi kerrottu lukijalle kronologisessa järjestyksessä. Pidän siitä, ettei nuortenkirjoissa tyydytä aina siihen yksinkertaisimpaan ratkaisuun, vaan annetaan lukijalle vähän pureskeltavaa, esimerkiksi juuri odottamattomien kerrontateknisten ratkaisujen muodossa. Siinä mielessä Pandemonium onnistuu, vaikka se kärsiikin tietyllä tavalla dystopiatrilogian kakkososan "väliinputoajan" ongelmasta. Jostain syystä olen kokenut, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat harvoin toimivia, mistäköhän sekin mahtaa johtua.

Jo trilogian toisessa osassa on havaittavissa henkilöhahmojen kehitystä! Hienoa! Olen kyllästynyt myös jumittaviin hahmoihin, joissa ei näy merkittävää kehitystä, mutta Deliriumin arasta ja sääntöjä noudattavasta Lenasta on Pandemoniumissa tulossa kapinallinen, joka osaa laittaa sivuun oman etunsa ja tunteensa; erikoista, että tunteiden säätely saa kirjasarjan edetessä niin moninaisia aspekteja. 

Kaiken kaikkiaan Pandemonium on aivan pätevää jatkoa Deliriumille ja trilogia kannattanee lukea kokonaan, jos sarjan ensimmäinen osa on ollut mieluisa!

Lauren Oliver: Delirium

Lauren Oliver: Delirium

WSOY 2011

351s.

Kirjastosta

Jotain hyötyä siitäkin on, että ei pysy trendeissä mukana, vaan tarttuu juttuihin aina vuosia myöhässä. Sain nimittäin sattumalta kirjastosta koko Delirium-trilogian, joka oli muutama vuosi sitten tosi suosittu kirjablogeissa, mutta josta ei ole vuosiin ollut mitään mainintaa. Joskus ymmärsin, että tästä piti olla tulossa leffakin, mutta ilmeisesti leffahanke on haudattu?

Delirium - aloittaa kirjatrilogian maailmasta, jossa rakkaus on julistettu vakavaksi sairaudeksi. Tartuin kirjaan hiukan skeptisenä, mutta se tempaisi minut mukaansa ja tuli sellainen olo, että en ole pitkään aikaan nauttinut kirjan lukemisesta samalla tavalla. Sellaisella, että kirjaa on pakko kantaa mukana kodissa huoneesta toiseen, koska sitä ei haluaisi laskea kädestään! 

Delirium kertoo Lenasta, joka odottaa malttamattomana pääsyä omaan proseduuriinsa, lääketieteelliseen toimenpiteeseen, jossa aivoja muokataan niin, että kyky tuntea himmenee. Tällä operaatiolla poistetaan mahdollisuus sairastua vakavaan delirium nervosaan, rakkauteen, joka tekee ihmisen sairaaksi ja hulluksi ja joka lopulta johtaa kuolemaan. Lenan villi ystävä Hana yrittää houkutella Lenaa nauttimana elämästä vielä, kun tunteet ovat vahvoja ja muokkaamattomia, mutta Hanan holtittomuus on ajaa ystävät erilleen. Sitten Lena tapaa Alexin.

Suhtauduin kirjaan skeptisesti, koska jotenkin ajattelin, että tässä on taas yksi Nälkäpelillä ja vastaavilla ratsastava dystopia, jossa on rakkautta ja kolmiodraamaa ja kapinaa. Ehkä niinkin, mutta Delirium oli ehdottomasti omaperäinen ja vetävästi kirjoitettu romaani, jossa dystopiaelementit oli rakennettu vakuuttavasti niin, että lukija saattoi oikeasti samaistua maailmaan, joka on yritetty tehdä paremmaksi muokkaamalla ihmisten tunteita erilaisiksi kuin ne luonnostaan olisivat. Kirja sai pohtimaan rakkautta ja tunteiden merkitystä, sitä mikä oikeus ihmisillä on tunteisiinsa ja omiin ajatuksiinsa. 

Vierastan dystopioissa hiukan sitä, että niissä on aina jokin yksi juttu, jonka varaan yhteiskunnan ongelmat nojaavat. Tässä se "juttu" oli tunteet. Mutta tästä seikasta huolimatta pidin romaanista kovasti ja olin kerrankin tyytyväinen siihen, että olin onnistunut nappaamaan kirjastosta koko sarjan kerralla.

Suosittelen Deliriumia dystopioiden ystäville. Tämä varmasti uppoaa myös aikuisiin lukijoihin.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Tammi 2014

483s.

Kirjastosta

Elina Rouhiaisen Jäljitetty oli sattumalta kesäkodin pikkukirjastossa heinäkuun alussa, joten nappasin sen luettavakseni. Kirjasta bloggaaminen (ja muutamasta muustakin kirjasta!) jumitti kesäkiireiden (minkä kiireiden?) takia, mutta muistinpa sentään vielä lukeneeni sen.

Uhanalaisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että en taida lukea Susirajan tulevia osia. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin huonoja, e vain päässyt mukaan fiilikseen ja takerruin liikaa yksityiskohtiin, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättä olennaisia. Jäljitetty oli kuitenkin melko mukaansatempaava ja menevä kirja, vaikka koinkin monta WTF-momentia (sukulaislapsilta opittu uusi sana!) kirjaa lukiessani.

Jäljitetyssä Raisa aloittaa opintojaan Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta ei koe viihtyvänsä opinahjossaan. Löydettyään kadonneen kaksoisveljensä, hän päätyy velipojan kanssa Kreikkaan selvittelemään omia yliluonnollisia kykyjään. Leijonanosa kirjasta kuluu True Bloodin hengessä: minulle ihmissusissa olisi ollut jo riittävästi, mutta Rouhiainen tuo tarinaan mukaansa lisää mytologioita. Lopussa taistellaan kohtaloa vastaan ja romantiikalla on tietysti oma osansa kuvioissa.

Jäljitetty seuraa uskollisesti paranormaalin romantiikan genreä lainaillen genren teoksista teemoja juonikulkuunsa. Kolmiodraamat ovat tuttua kauraa Twilightista ja jokin Raisan iskemässä surffaripojassa tuo mieleeni Annukka Salaman faunoidi-kirjasarjan romanssit. Kreikkalainen mytologia oli omiaan repäisemään lukijan ihan toiseen maailmaan, mutta toisaalta kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut sijoittua ihan vain Suomeen sen sijaan, että pakkaa sekoitetaan erilaisilla myyteillä, ennustuksilla ja muilla fantasiagenren kliseillä. Kun nyt pääsin valittamaan, niin totean vielä Raisan olevan henkilöhahmona sellainen, josta en jaksaisi lukea yhtään: tyttö jättää noin vain paikkansa Suomen tavoitelluimmassa taidealan korkeakoulussa ja käyttäytyy muutenkin ihan käsittämättömästi. Ehkä hahmon perimmäiset motiivit eivät avautuneet minulle niin, että olisin pystynyt hyväksymään hänen käytöksensä, nyt se vain tuntui oudolta.

Vaikka Susiraja -sarja ei ole aivan voittanut minua puolelleen, on sanottava, että Rouhiainen onnistuu kirjoittamaan koukuttavasti ja vetävästi, ja kirjat ovat varmasti juuri sitä, mitä teini-ikäinen, Twilightinsä lukenut lukija kaipaa. Tässä on kaikki ne ainekset, jotka saavat lukijan taketumaan kirjaan ja kääntämään vielä yhden sivun, vaikka kellon viisarit näyttävät jo yötä.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Veronica Roth: Uskollinen

Veronica Roth: Uskollinen

Otava 2014

397s.

Kirjastosta

Luin Suomessa Outolintu-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa englanniksi joskus vuosi takaperin. Ensimmäinen osa, Divergent, meni hotkien, mutta toisen kirjan, Insurgentin kanssa alkoi tökkiä. Siksi viimeinen kirja jäikin lukematta, vaikka se englanninkielisenä löytyykin omasta hyllystäni. Olen tosi huono lukemaan kirjoja vieraalla kielellä, eli kirjan täytyy oikeasti olla hyvä ja helppolukuinen, että jaksan kahlata sen läpi (tätäkin taitoia voisi tietysti harjoitella). Kirjastossa trilogian päätösosa osui silmiini, joten nappasin Uskollisen mukaan ja luin sen vappuviikonloppuna pihatöiden ohessa.

Uskollinen alkaa siitä, mihin trilogian keskimmäinen osa loppuu: Tris, Tobias ja kumppanit ovat päässeet perille siitä, mitä Kaupungin aitojen takana on, ja havittelevat pääsyä ulos. Ulkopuolella odottaa kuitenkin outo ja vieras maailma, joka paljastaa tarinan henkilöille sellaisen asian, joka vie pohjan kaikelta siltä mihin he ovat uskoneet. 

Pohjimmiltaan trilogiassa tuntuu olevan kyse itsensä ja oman identiteettinsä etsimisestä. Uskoako ulkopuolelta saneltuun vai siihen, mitä oma sydän sanoo. Kaupungissa vallitsee osastojako, mutta myös kaupungin ulkopuolisessa maailmassa ihmisiä luokitellaan sellaisilla perusteilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tavallaan Outolintu-sarjassa uuvuttaa se sama asia, mihin usea dystopia tuntuu sortuvan: kirjailija näyttää keksineen yhden tosi hyvän, jännän jutun - tarinan ydinajatuksen - jonka ympärillä koko juttu sitten pyörii. Maailma on yksiulotteinen, eikä siinä tunnu olevan syvyyttä. On Se Juttu. Dystopiajuttu, jonka pitäisi pitää koko pakka kasassa. Outolintu-sarjassa se tuntuu olevan osasto jako ja ylipäätään ihmisten luokitteleminen, sekä mausteena erilaisten seerumien kanssa läträäminen. Kolmannessa osassa se alkaa jo uuvuttaa, ja lukija kaipaa jotain muuta.

Roth päättää trilogiansa odottamattomasti. Loppuratkaisusta huolimatta itselleni jäi sellainen olo, että sarjan ensimmäisen, ja sinällään koukuttavan kirjan jälkeen olisin odottanut sarjan muiltakin osilta jotakin tosi mielenkiintoista. Tämän kohdalla se jäi lähinnä haaveeksi, mutta hauska nähdä mitä kirjailija kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen Outolintu- trilogiaa vähän synkemmän dystopian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä väkivaltaa.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

Otava 2000 

(ensimmäinen painos julkaistu 1719)

718s.

Oma ostos

Olen tässä talven mittaan täyttänyt yleissivistykseni aukkoa lukemalla Robinson Crusoeta. Tarina lienee kaikille tuttu, mutta ne (kuten minä), jotka eivät ole kirjaan tarttuneet äidinkielenopettajan käskystä tai ehdotuksesta, eivät tiedä sen pitävän sisällään paljon muutakin kuin Robinsonin hengailun autiolla saarella. Kirja itse asiassa kattaa koko Robinsonin elämän, niin ennen kuin jälkeenkin saarella vietetyn ajan. Se alkaa Robinsonin nuoruudesta, jolloin hän haikailee merille ja päätyy laivan kyytiin, jatkuu nuoren miehen seikkailuilla ja haaksirikkoutumisella autiolle saarelle, sekä lopulta saarella vietetyn ajan jälkeen kuvaa jo iäkkään Robinsonin myöhempiä matkoja ja seikkailuja.

Robinsonin saarella viettämiä aikoja kuvaava jakso on kirjan laajuudesta huolimatta teoksen parasta antia ja ehkä juuri siksi niin tunnettu. Robinson on huumorintajuinen veikkonen ja kirja on yllättävän hauska, eikä se ajan patinasta ja aavistuksen rasistisista näkemyksistä huolimatta tunnu kovinkaan vanhanaikaiselta. Alkuasukkaisiin suhtautuminenkin on pääosin tietämättömyydestä johtuvaa, eikä niinkää avoimen muukalaisvihamielistä. Lisäksi kirjassa on monta hauskaa kohtaa, joita naureskelin ääneen.

Kissat eivät kuitenkaan olleet samoja, jotka olin tuonut mukanani laivalta - ne olivat kummatkin jo kuolleet ja olin omin käsin haudannut ne lähelle asuntoani. Toinen niistä oli kuitenkin aikanaan löytänyt lisääntymiskumppanikseen ties minkä otuksen, ja jälkeläisistä olin pitänyt nämä kaksi kotikissoina itselläni - muut juoksivat villeinä metsissä ja olivat lopulta käyneet suoranaiseksi maanvaivaksi alettuaan tehdä rosvoiluretkiä kotiini, niin että minun oli pakko ampua useita niistä. (Defoa: Robinson Crusoe, s. 188)

Robinsonin saarijaksossa mielenkiintoisinta oli minusta tapa, jolla haaksirikkoutunut otti haltuun ympäristönsä ja rakensi siitä oman valtakuntansa. Kirjaa lukiessa alkaa haaveilla seikkailuista ja autioista saarista, joilla voisi elää luonnon helmassa. Robinson kuvaileekin saarella elämää lopulta rauhalliseksi, sillä muun maailman vaatimukset eivät ulotu koskettamaan häntä. Yksinäisyyttä vältelläkseen Robinson ottaa lemmikkieläimiä ja opettaa papukaijan puhumaan. Ja myöhemmin hän saa tietysti seurakseen kuuluisan Perjantain, sekä joukon muita epäonnekkaita haaksirikkoisia ja kannibaalien uhkaamia villejä.

Noiden viheliäisten villi-ihmisen tapa syödä ja ahmia toinen toisiaan sai minut kuitenkin sellaisen alkukantaisen kauhun valtaan, että pysyttelin mietteliäänä ja murheisena miehenä kotipiirissäni melkein kaksi vuotta tuon tapauksen jälkeen. Kun puhun kotipiiristä, tarkoitan kolmea plantaasiani: linnaani, maaseutukartanoani jota nimitin lehtimajaksi, sekä aidattua metsälaiduntani, jossa sielläkään en viipynyt sen pitempään kuin vuohien hoidon kannalta oli välttämätöntä, koska kammosin noita helvetillisiä ihmiskurjia kuin itseään sielunvihollista. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 209)

Kun Robinson 28 erakkovuoden jälkeen pelastautuu autiolta saarelta oman neuvokkuutensa ansiosta, hän ei suinkaan asetu aloilleen vaan reissaamisen ja perheen perustamisen jälkeen palaa hoitamaan siirtokuntaansa, eli autiota saarta, jonne hän on jättänyt villejä ja haaksirikkoutuneita merimiehiä asukkaiksi. Ja tietysti siihen maailmanaikaan laivamatkat olivat pitkiä ja saattoivat johdattaa odottamattomiin suuntiin kuten Intiaan ja lopulta aina Venäjälle saakka. Vieraat maat ja tavat eivät aina ole sellaisia, jotka oisivat Robinsonin mieleen, mutta ihmissyöjävillien kanssa elänyt Robinson osaa ottaa asiat haltuunsa:

On pakko myöntää, että sellainen typeryys ja siivoton peikkojen palvonta kuohutti minua enemmän kuin mikään milloinkaan, ja raivostuin niin että ratsastin suoraa päätä tuon hirvittävän puujumalan luo ja iskin miekallani suoraan sen hattuun niin että hattu ja saman tien pääkin halkesi kahteen kappaleeseen. (Defoe: Robinson Crusoe, s. 678)

Edesottamuksistaan Robinson saa peräänsä milloin lauman nälkäisiä alkuasukkaita, milloin kolmekymmentätuhatta vihastunutta tataaria. Kummasti hän onnistuu kuitenkin selviytymään kaikista edesottamuksistaan kunnialla ja palaa lopulta vanhana miehenä (ja suuren omaisuuden keränneenä) takaisin kotimaahansa Englantiin.

Robinson Crusoe oli varsin hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, vaikka jotkut osat kirjasta olivatkin vähän puuduttavia ja siksi kirja oli minulla kesken pitkään. Kirjaan kannattaa kuitenkin ehdottomasti tarttua, jos sitä ei ole aikaisemmin tullut lukeneeksi. Kyseessä on todellinen hyvänmielen klassikko ja kirja, joka on ollut monen seikkailukertomuksen esikuvana. Tämä sopii hyvin myös nuorille lukijoille.

Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema

Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema
Myllylahti 2015
287s.
Oma ostos

Briitta Hepo-ojan esikoisromaani Siilin kuolema jyräsi lukulistallani muutaman muun kirjan ohi, sillä tiesin saavani luettavaksi kirjan, joka sopivasti itkettää ja naurattaa. Paras lienee mainita, että olen saanut lukea romaanin käsikirjoitusversion jo aikaisemmin, eli täysin objektiivinen en mielipiteissäni varmaankaan osaa olla.

Siilin kuolema kertoo 15-vuotiaasta Artusta, jolla kaikki tuntuu menevän pieleen. Vanhemmat eivät tajua, ystäviä ei juurikaan ole ja muutenkin hänestä tuntuu siltä, että ihmiset kiinnittävät elämässä huomiota ihan vääriin asioihin.

Siinä se oli oikeassa. Mä en ymmärtänyt isää. Millä vuosikymmenellä se eli? Se paasasi vielä hetken armeijan hyvistä puolista ja lisäsi samaan hengenvetoon, ettei sillä isänmaallisuudesta huolimatta ollut mitään ulkomaalaisia vastaan, minkä todisti se, että se oli nainut ruotsalaisen. Jos isän päästi puhumaan politiikasta, se ei lopettanut ollenkaan. Mä tipuin äkkiä kärryiltä. Ilmeisesti saarnan ydin oli sisu, sauna ja Sibelius. Mä en tuntenut itseäni ollenkaan sisukkaaksi, sauna pahensi astmaani ja Sibeliuksenkin sietäminen oli nykyisin vähän niin ja näin. (Hepo-oja: Siilin kuolema, s.54)

Tarinan keskiössä ei niinkään ole nykynuortenkirjoille tyypillinen vauhdikas juonenkuljetus, vaan ennemmin hahmojen välinen vuorovaikutus, riemukas dialogi ja nuoruuden kuvaus. Hepo-oja uskaltaa luottaa siihen, että hahmot kannattelevat tarinaa: oli virkistävää lukea välillä sellainen nuortenkirja, johon ei ole yritetty sisällyttää vauhdikasta, polveilevaa juonta. Kirjailijan tyylistä tulee mieleen Jukka Parkkinen, eikä pelkästään tarinan rakenteen vaan myös humoristisen kielen ansiosta.

Periaatteessa surullistenkin teemojen joukkoon upotettu huumori on yksi Siilin kuoleman vahvuuksista. Nautin myös kirjan dialogista, joka vangitsee uskottavalla tavalla sisarusten väliset suhteet. Perhekuvaus onkin romaanissa keskeisessä osassa. Erilaisia teemoja tarinassa on paljon, mutta ainakaan minua se ei lukijana haitannut. Siilin kuolema oli minulle ajatuksia herättävä kirja, jonka kaikki koukut eivät välttämättä avaudu ensimmäisellä lukukerralla. Myös tarinan kielellä oli mukava herkutella:

Huoneeseen lepatti hiljaisuus, se viipyi pitkään, kiersi kattolampun luo ja istahti sen päälle, tarkkaili meitä siellä ja ravisteli hentoja mutta kylmiä siipiään. (Hepo-oja: Siilin kuolema, s.83)

Siilin kuolema on luettu myös Lastenkirjahyllyssä, jossa kehuttiin kirjan sujuvaa kieltä, mutta kritisoitiin diagnosoinnin soluttautumisesta nuortenkirjallisuuteen. Itse taas pidin varsin luontevana, että nykymaailman tapaan myös tarinan nuorten ongelmille yritetään keksiä jokin nimi tai diagnoosi. Kirjallisuudenhan kuuluukin olla oman aikansa peilikuva.

Suosittelen Siilin kuolemaa ajatuksia herättävien nuortenkirjojen ystäville. Tämän kirjan parissa saa nauraa ja itkeä.

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki

Otava 2015

255s.

Arvostelukappale

Nuoren esikoiskirjailijan teos Tähtimosaiikki on huikean kauniisti kirjoitettu perinteinen fantasiatarina, jonka kauniilla kielellä on kiva herkutella. Iida Sammaliston esikoisteos kertoo Surasta ja Lupuksesta, jotka kamppailevat Korppiruhtinasta vastaan sadunhohtoisessa, fantasian perinteestä ammentavassa maailmassa.

Ruskan maassa vaeltajana kettunsa kanssa kuljeksivalla Sunalla on ennustuksessa määritelty tehtävä pelastaa maa Korppiruhtinaalta, joka rakentaa taivaisiin saakka kohoavaa tornia. Tähtipoika Lupus saapuu omasta maailmastaan Sunan avuksi, mutta Suna ei niin vain päästä Lupusta lähelle ja elämäänsä. Nuoret kulkevat yhdessä metsästäjä Ronan Sudenkaipuuta paeten, ja lopulta Sunakin hyväksyy tehtävänsä ja kulkee ennustuksen viitoittamaa polkua.

Sammaliston kieli on valtavan kaunista ja mukavaa luettavaa. Kielikuvilla ja mielikuvilla ryyditetty kerronta on runollisesta otteesta huolimatta vaivatonta luettavaa, eikä Sammalisto sorru kikkailemaan, vaikka selvästi taitaa sanoilla leikkimisen taidon. 

Yö oli jo langennut tähtikirkkaana, viileänä pimeytenä vuorille, kun Suna palasi kierrokseltaan. Lupus kyyhötti viittaansa kääriytyneenä niin lähellä nuotiota kuin uskalsi. Hän näytti niin surkelta, että Sunan oli pakko kysyä:

- Paleletko?

- Olen kyllä lukenut mosaiikista kylmyydestä, mutten silti osannut varautua siihen, Lupus myönsi anteeksipyytävään sävyyn. Suna rypisti kulmiaan yrittäen ymmärtää, mitä poika tarkoitti.

(Sammalisto: Tähtimosaiikki, s.82)

Kaunis tarina ei ole rakkauskertomus, mutta hienosta kielestä huolimatta se jää aika perinteiseksi fantasiaksi, ja uskoisin sen sopivan parhaiten hieman nuoremmille fantasian lukijoille. Ainakin aikuiselle lukijalle maailma näyttäytyi vähän naiivina, eli varsinaista YA-kirjallisuutta Tähtimosaiikki ei kyllä ole. En silti epäile, etteikö kaunis tarina löytäisi lukijoita, jotka lumoutuvat sen maailmasta. Jos epäloogiselta tuntuviin juttuihin ei jää takertumaan, eikä ole kypsynyt fantasian kliseisiin (ennustus, orpous, vaeltajatyyppihahmot jne), tämä on oivallista luettavaa. Mielenkiinnolla myös odotan Sammaliston seuraavaa teosta!

Suosittelen nuorille fantasiakirjallisuuden ystäville. Niille, jotka rakastavat kaunista kieltä.