Poldark tv-sarja!

Luin vähän aikaa sitten Winston Grahamin Poldark -sarjan ensimmäisen osan, ja tykkäsin kirjasta kovasti. BBC on tehnyt sarjasta tv-sovituksen, jonka traileri osui vastaan. En ole ihan täysin vakuuttunut, mutta kyllä tämä täytyy ehdottomasti katsoa sitten kun se on nähtävillä Suomessa. Ilmeisesti sarja on tulossa televisioon syksyllä, joten kovin kauaa ei tarvitse odotella.

Miltä näyttää, aiotteko laittaa Poldarkin kaselulistalle?

Outlander TV-sarja Ylelle!

Kevääksi ja kesäksi on taas jotakin tuijotettavaa, jos sadesäät iskevät; Diana Galadonin romaaniin Muukalainen perustuva TV-sarja on vihdoin tulossa myös Suomeen. Sarja alkaa Ylellä 14.5. Lisätietoja löytyy täältä. Itse olen tuijottanut osan jaksoista jo netin kautta, mutta suomenkielisellä tekstityksellä skottiaksentin tulkitseminen on varmasti vähän helpompaa!

Olen kirjoittanut Matkantekijä-sarjan kirjoista ainakin täällä, TV-sarjastakin muutama sananen. 

Ja pst. kirjankin ehtii vielä lukaista ennen sarjan alkua!

Muukalainen tv-sarjana

Olen muutamaankin otteeseen kirjoittanut Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan liittyvistä jutuista, sekä tv-sarjasta, jota alettiin esittää syksyllä. Sarja ei ole vielä pyörinyt Suomessa, mutta sain katsotuksi ensimmäisen kauden esitetyt jaksot (nyt meneillään on jonkinlainen tauko ja ensimmäisen kauden toinen puolisko alkaa pyöriä jenkeissä huhtikuun 4. päivä). On siis hyvä hetki kerrata hiukan fiiliksiä, joita kirjan filmatisaatio on herättänyt.

Olen lukenut Muukalaisen useampaan kertaan, se on hyvä esimerkki sellaisista paksuista, eeppisistä, romanttisista ja historiallisista romaaneista, jotka ovat ihan täydellistä arjenpakoa. Kirjasarjan muut osat eivät ole sytyttäneet ihan samalla tavalla, mutta Muukalaisen pariin on ollut kiva palata silloin tällöin ja siksi sarjakin herätti odotuksia. Pelkästin tietysti, että se ei vastaisi yhtään mielikuviani, mutta onneksi lopputulos oli ihan hyvä.

Sarja seuraa aika uskollisesti Gabaldonin kirjaa muuttaen vain sellaisia seikkoja, jotka eivät ole kokonaisuuden kannalta kovin olennaisia, mutta joiden esittäminen sarjassa kuvatulla tavalla on ehkä loogista ja helpottaa kirjaan perustuvan juonen avautumista katsojille. Poikkeuksena alkuperäiseen tarinaan tv-sarjassa kuljetetaan mukana myös aviopuolisonsa Clairen 1700-luvulle menettäneen Frankin elämässä, ei tosin häiritsevässä määrin, vaan juuri niin, että kirjankin lukeneet saavat aiheeseen uudenlaista näkökulmaa. Jostain syystä en koskaan kirjaa lukiessani tajunnut Clairen kokemaa menetyst niin suureksi: minusta hän putkahti yllättävän sujuvasti elämään 1700-luvun elämää. Tv-sarja antaa kuitenkin asiaan toisenlaisen näkökulman ja tekee Clairen kaipauksesta käsinkosketeltavaa.

Mielestäni sarjan näyttelijävalinnat ovat kohtuullisen onnistuneita ja sarjan kuvaama historiallinen ajanjakso toimii hyvin. Kaikkia juoneen liittyviä muutoksia en täysin ymmärrä, mutta toisaalta näen tv-sarjan vain yhtenä tulkintana aiheesta. Ihanaa, että sarja on kuvattu ns. todellisilla tapahtumapaikoilla Skotlannissa. Maisemat ovat huikeita ja jo pelkän visuaalisuutensa vuoksi sarja liimaa ruudun ääreen takuuvarmasti. Olisi ollut menetys, jos sarjaa oltaisi jostakin mystisestä syystä kuvattu amerikkalaisilla näyttelijöillä jossakin täysin väärässä kontekstissa. Nyt ainakin olennaisimmat asiat ovat kohdillaan.

Kaikenkaikkiaan olen ihan tyytyväinen näkemääni, vaikka Outlander ei ihan tajuntaa räjäyttänytkään. Katsomiskokemuksena miellyttävä ja oli mukava huomata, että kirjan monasti lukenutkin lukija pystyi katsomaan tätä ilman suurempia agressioita. Lisää odotellessa.

Olisi hauska kuulla, mitä muut sarjaa seuranneet ovat pitäneet Starzin versiosta!

Syksyä ja sekalaista lukemista

Syksy on ollut melkoista menoa ja kaaosta. Minulla on yöpöydällä hirvittävä pino kirjoja. Se on niin suuri, että se huojuisi tuulessa, jos sisällä tuulisi. Luen montaa kirjaa yhtä aikaa, selailen sieltä täältä ja palaan taas toiseen kirjaan. Tämä metodi johtuu siitä, että suuri osa kirjoista on "tutkimuskirjallisuutta", sellaisia kirjoja, joita ei kuulukaan lukea alusta loppuun kertaistumalla, vaan selailla sieltä täältä, napata mukaan paloja ja tallettaa ne mielen lokeroihin.

Tänä syksynä, olen lukenut jälleen kerran Diana Gabaldonin Muukalaista, sillä Starzin kuvaama tv-sarja alkoi pyöriä maailmalla. Olen seurannut sarjaa ja lukenut kirjaa hitaasti makustellen samaa tahtia, kun olen saanut jaksoja katsottavakseni. Iloksi on todettava, että vaikka sarja ei tietystikään vastaa täysin sitä mielikuvaa, joka minulla on tarinasta, on se riittävän uskottava ja noudattaa kirjaa sen verran hyvin, ettei käy harmittamaan. Toivottavasti sama, tyylikäs linja jatkuu koko sarjan läpi.
Elämä Skotlannissa lienee tällä hetkellä melkein yhtä jännittävää kuin Outlanderin aikoihin, koska tänään skotit pääsivät äänestämään itsenäisyydestä. Kesäkuussa Skotlannissa käydessäni asia oli jo vahvasti esillä. Saa nähdä suuntautuuko seuraava ylämaanreissuni itsenäiseen Skotlantiin.

Vaikka syksyni on ollut kirjallisesti hieman kaaoottinen, odotettavissa on varsin kirjallisuuspainotteinen loppusyksy messuineen ja kaikkineen. Lisäksi syksyllä on ilmestymässä eräs kirja, jota odotan oikein erityisen paljon, mutta siitä lisää hiukan myöhemmin. Ihan oikeaa kirjapostaustakin on luvassa, kunhan saan kirjapinoni sellaiseen järjestykseen, että minulla on jotakin mistä kirjoittaa.

Siihen saakka aurinkoista syksyä kaikille!

Skotlannissa, Muukalaisen maisemissa

Sateisesta ja kylmästä säästä huolimatta kesä on saanut mukavan alun. Olen ollut paljon netin ulottumattomissa, mikä on oikeastaan ihan hyvä juttu. Aikaa lukemiselle ei ole hirveästi ollut, mutta toisaalta olen ehtinyt tehdä kaikenlaista muutakin, muun muassa käydä maailmalla. Satujen ja tarinoiden Skotlannissa!

Kiinnostukseni Skotlantia kohtaan ei ole herännyt pelkästään Diana Gabaldonin Muukalaisen johdosta, vaan olen ollut kiinnostunut maasta niin kauan kuin muistan. Ensimmäisiä kiinnostuksenherättäjiä oli Braveheart -elokuva, sen jälkeen ehdin lukea muun muassa Ken Follettin Paikka nimeltä vapaus -romaaniin ennen kuin törmäsin Gabaldoniin. Kävin Skotlannissa ensimmäisen kerran joskus 2000-luvun alussa ja nyt tuntui siltä, että on hyvä hetki lähteä reissuun uudelleen.

Skotlanti oli yhtä kaunis kuin ennenkin. Kiersimme aika paljon ympäriinsä pitkin ylämaita, enkä varsinaisesti yrittänyt bongailla kirjoista ja tarinoista tuttuja paikkoja. Väistämättä matkan varrelle kuitenkin osui muutamia juttuja, jotka täytyi ehdottomasti käydä katsastamassa. Silti parasta antia reissussa olivat huimaavan hienot maisemat, joita olisi voinut katsoa ja ihastella vaikka miten pitkään. 

Olen käynyt briteissä useampaankin otteeseen. Skotlanti eroaa Englannista yllättävän monella tavalla; siinä missä Englannissa saa pelätä sokkona buukatun hotellin tai majatalon varustetasoa, Skotlannissa sai huokaista helpotuksesta, sillä edullisetkin paikat olivat ihan mukiinmeneviä. Englannissa maksettiin itsemme kipeiksi hotellista, jonka ovi ei mennyt lukkoon, suihkusta tuli vain jääkylmää vettä ja seinästä kasvoi tatteja. Jos englantilaisten miltei teennäisyyksiin menevä ystävällisyys alkaa ärsyttää, Skotlanti tarjoaa siihenkin helpotusta: asiakaspalvelu on pääasiassa hyvää ja ihmiset ystävällisiä, mutta ei ylenpalttisen hymyileviä kuten Englannissa. Skottien puhetta tosin on haastava ymmärtää, mutta kysymällä siitäkin selviää. Turisteja tosin piisaa, varsinkin tunnetuimpien nähtävyyksien lähistöillä.

Dounen linna, jossa kuvattin parhaillaan Muukalaiseen perustuvaa tv-sarjaa.
Samassa linnassa on kuvattu myös Monty Pytonin Holy Grail.

Linnoja ja katseltavaa riittää. Asevarustuksia ja kokoelmia löytyi muun muassa
Edinburghin linnasta, sekä Inverarayn linnasta

Maisemien huikeutta on vaikea kuvata. Skotlanninreissulla kannattaa (jos on
yhtään ulkoilmaihminen) varata aikaa patikointiin ja vuorten ihailuun

Blairin linnan vanhalta hautausmaalta löytyi hauta, johon oli haudattu James McKenzie.
Edinburghissa olisi ollut kirjailijoiden museo, mutta se jäi seuraavalle reissulle.

Gabaldonin Muukalainen ei ole toki ainoa tarina, jota on kuvattu Skotlannin jylhissä maisemissa. Samoilta seuduilta löytyy Harry Potterissa vilahtanut junanrata ja Hagridin mökki sekä vuoristoiset maisemat, James Bondeista uusin Skyfall on niin ikään kuvattu osittain Skotlannissa, samoin kuin Pythonin Holy Grail, sekä tietysti aiemmin mainittu Braveheart. Elokuvien ja tarinoiden ystäville riittää siis bongailtavaa.

Tarinoiden Skotlannissa riitti ihmeteltävää ja haaveiltavaa. Ei ole ihme, että Edinburghissa asuva J.K. Rowling on saanut idean lumoaviin tarinoihinsa. Sumuisten vuorten kupeessa, kaupunkien kapeilla kujilla mielikuvituksella on tilaa laukata.

Suosittelen Skotlantia matkakohteeksi kaikille, joilla on ripaus seikkailumieltä ja jotka kaipaavat vanhojen aikojen tuoksua ja muinaisten tarinoiden kaikuja.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar (The White Queen)

Bazar 2011

476s.

Kesämökin kirjahyllystä

Kesäkodin kirjahyllystä tarttuu luettavaksi välillä jotakin ajankohtaista, joka on aikoinaan livahtanut ohitse. Ostin Philippa Gregoryn Valkoisen kuningattaren aikoinaan Forssan kirjaoutletista, mutta kirja jäi lukematta. Minulla on ollut aikanaan (vielä nykyistäkin enemmän) epäluuloja preesensmuodossa kirjoitettuja tekstejä kohtaan ja muistan suhtautuneeni varsin hämmentyneesti Gregoryn tekstiin kun silmäilin kirjaa. Tuntui jotenkin oudolta, että historiallinen romaani oli kirjoitettu preesensissä, mutta nykyisin olen onneksi voittanut epäluuloni siinä suhteessa, että en jätä kirjaa lukematta pelkästään sen takia missä aikamuodossa se on kirjoitettu. Nyt tartuin Valkoiseen kuningattareen, koska olen seurannut juurikin televisiossa pyörivää, Gregoryn romaaneihin perustuvaa historiallista sarjaa Valkoinen kuningatar. Ruusujen sota on muutoinkin ajankohtainen, sillä luin vasta Conn Igguldenin samaa teemaa käsittelevän romaanin Myrskylintu.

Valkoisen kuningattaren keskiössä on kahden pojan leskiäiti Elisabet, joka anoo nuorelta kuningas Edwardita ruusujen sodan seurauksena menettämiään maita. Elisabet ja Edward rakastuvat, ja Elisabet joutuu osaksi Yorkin ja Lancasterin sukujen juonitteluja. Hahmot ja tapahtumat perustuvat todellisuuteen, mutta Gregory kertoo tapahtumat vahvojen naishahmojen näkökulmasta. Tapahtumista on myös aika paljon historiallisia lähteitä, joten Greoryn kertoma tarina ei ole pelkästään fiktiota, vaan tarinat on lainattu todellisuudesta.

Gregory todella osaa sijoittaa kerrontansa vahvojen naishahmojen suihin. En voi olla vertaamatta tarinaa Igguldenin Myrskylintuun. Kirjaa lukiessani muistan valitelleeni sitä, että Iggulden kirjoittaa selvästi miesten näkökulmasta miesten kirjaa. Gregoryn lukijat voisivat syyttää kirjailijaa päinvastaisesta asetelmasta, mutta minulle se sopii. Valkoinen kuningatar ja sen mystiset naiset toivat mieleeni Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat, ja nautin kirjan lukemisesta kovasti. Vaikka preesens ei ole suosikkejani varsinkaan historiallisen romaanin kohdalla, en voi väittää, etteikö se olisi luonut tarinaan omaa, salaperäistä pohjavirettään. Gregoryllä on todella sana hallussa ja tarina kulkee koko ajan eteenpäin.

Minäkertojan suulla kerrottu tarina jää tietysti omalla tavallaan yksipuoliseksi. Ongelman Gregory on ratkaissut kirjoittamalla kokonaisen sarjan Ruusujen sodan aikaan sijoittuvia kirjoja. Niistä on suomennettu toistaiseksi vain Valkoinen kuningatar sekä Punainen kuningatar ja Sininen herttuatar. Luulenpa, että etsin kirjat jossain vaiheessa käsiini, vaikka kieltämättä hiukan pelkään, että tyyli ja teemat menettävät tenhonsa, kun lukee riittävän monta samalla tavalla kerrottua tarinaa peräjälkeen. Aion kuitenkin kokeilla.

Tämä on selvästi ollut historiallisten romaanien vuosi, sillä sekä uutuuksissa, että vanhoissa eteeni osuneissa kirjoissa olen päässyt toistuvasti matkaamaan menneeseen aikaan. Ja mikäpä sen mukavampaa.

Valkoinen kuningatar pyörii parhaillaan tv-sarjana, joka löytyy myös Areenasta. Itse olen pitänyt sarjasta varsin paljon, vaikka se tietysti kompastelee samoihin sudenkuoppiin kuin miltei jokainen historialliseen romaanin perustuva filmatisaatio: omalla tavallaan historiallinen viihde aina romantisoi menneisyyttä. Emme voi koskaan jäljitellä emmekä tavoittaa sitä, millainen mennyt aika on ollut. Yritys on kuitenkin varsin hyvä.

Lisää traileriviihdettä Gabaldonin Muukalaisten faneille

Starzin filmatisoiman Outlanderin (Muukalainen) tv-versiota odottaville on taas luvassa herkkupaloja. Starz julkaisi jonkin aikaa sitten kolmannen (vaiko peräti neljännen) pätkän, jossa tällä kertaa on kuvaa myös romaanin alkupuoliskolta.

Itselle tutun kirjan näkeminen elävänä kuvana herättää aina ristiriitaisia tuntemuksia. Joitain suosikkikirjojani en haluaisi missään tapauksessa nähdä kuvattua versiota. Yksi tällainen esimerkki on L.M Montgomeryn Sininen linna. Minusta tuntuu, että vain minun mielikuvani kirjasta on oikea, enkä haluaisi antaa elokuvan muuttaa sitä.

Toisinaan nimittäin käy hassusti niin, että elokuvan hahmot korvaavat mielessäni hieman utureunaiset mielikuvat, joita kirja on synnyttänyt. Sitten myöhemmin kirjaa ajatellessa näkeekin päässään elokuvan hahmot, eikä niitä hahmoja, jotka muodostuivat mieleen kirjaa lukiessa.

Sitä en osaa sanoa, miten Muukalaisen näkeminen televisioruudulla vaikuttaa käsitykseeni kirjasta (jonka olen lukenut monen monta kertaa, älkää edes kysykö miksi). Trailerien perusteella hahmot ja miljööt on valittu mielestäni onnistuneesti, mutta tietenkään ne eivät vastaa täydellisesti mielikuvaani. Toisaalta esimerkiksi Ken Follettin Taivaan pilarien kohdalla kävi niin, että pystyin pitämään tv-sarjan nähtyäni mielessäni myös "alkuperäisen" mielikuvan kirjasta ja sen maailmasta: versiot eivät riitele keskenään, vaikka filmattu versio olikin erilainen kuin se, jonka olin kuvitellut pääni sisällä.

Tällaisilla pohdinnoilla aloitan (hieman jäljessä) tämän viikon, joka tuntuu olevan lämmin, kostea ja täynnä luumupuun kukkia ja poppelin tuoksua.

Gabaldonin Muukalainen: Teaseri!

Fanityttöily jatkuu. Starzin filmatisoimasta Muukalaisesta on julkaistu teaseri (minulle ei ole vieläkään selvinnyt mitä eroa on trailerilla ja teaserillä, mutta ei sillä ole niin väliä.). Uusi pätkä ei eroa mitenkään merkittävästi aikaisemmin julkaistuista kahdesta trailerista, mutta ei sen niin väliä. Kyllä tätäkin ilokseen katselee ainakin jos odottaa Skotlannin nummien karunkauniisiin maisemiin sijoittuvan spefi/historia/romanssi-draaman tv-sovitusta.

Muukalaisen traileri vaihtoehtoisella lopulla

Ollaan nyt sitten oikein tosissaan fanityttöä. Vakuutan, että tällainen ei ole tapaistani, mutta kun kerrankin kirjamaailmassa tapahtuu jotakin sellaista, joka herättää jonkin pienen fanityttögeenin minussa, niin otan asiasta kaiken ilon irti.

Jo jonkin aikaa sitten julkaistiin Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjaan perustuvan tv-sarjan traileri. Nyt traileria on täydennetty vaihtoehtoisella lopulla, jossa ääneen pääsee skottisankari Jamie. Skottiaksentti kuulostaa murealta, joten mikäs tässä odotellessa. Mietityttää vain mistäköhän tätä pääsee Suomessa katsomaan sitten kun aika koittaa. Isossa maailmassa Muukalaisen pitäisi näkyä ruuduilta kesällä 2014. Sitä odotellessa.

Gabaldonin Muukalainen: Liikkuvaa kuvaa!

Olen oletettavasti hehkuttanut Diana Gabaldonin Muukalainen -kirjan tv-version tuloa jo muutamaan otteeseen, mutta todentuntuisen todisteen asiasta antaa muutama päivä sitten julkaistu traileri. Kirjasarjan ystävälle on tietysti jännittävä kokemus nähdä millaisena kirja on näyttäytynyt elokuvantekijöiden silmin. Olen seurannut asian ympärillä vellovaa keskustelua yllättävän aktiivisesti; en ole mitenkään kovin helposti erilaisiin ilmiöihin ja fanituksiin mukaan lähtevä ihminen, mutta Gabaldinin kohdalla olen antanut itselleni luvan tehdä pienen poikkeuksen. On ollut jännittävä seurata miten fanaattisimmat fanit ovat ottaneet roolitukset vastaan ja toisaalta on ollut hauska nähdä millaisia kuvia kuvauspaikalta ja näyttelijöistä on napattu. Filmatisoinnin tekevä Starz julkaisee ahkerasti kuvia muun muassa Instagramissa ja Twitterissä, joten faneja on todella hemmoteltu.

Eikä tuo trailerikaan minusta mitenkään huonolta näytä. Jokaisen päässä tapahtumat ja hahmot ovat tietysti omanlaisiaan, mutta ainakaan naispääosaa esittämään valittu Cairtriona Balfe ei riitele kovasti vastaan sitä mielukuvaa, joka minulla on kirjojen Clairesta. Ihanhan jo malttamattomana tässä odottaa miten tarina istuu televisioruudulle ja miltä 1700-luvun Skotlanti näyttää.

Miltä näyttää? Tuleeko trailerista sellainen fiilis, että kyseessä on se sama kirja, jonka te olette lukeneet?

Ruotsalaiset vampyyrit vs. amerikkalaiset vampyyrit

Oli synkkä ka myrsyinen yö... Tai ainakin viime yönä tuuli peijakkaasti ja satoi vettä. Olin yksinäni ja etsin itselleni katsottavaksi amerikkalaisten elokuvaversion John Avjide Lindqvistin romaanista Ystävät hämärän jälkeen. Blogistani löytyy myös kirjan arvostelu, mutta elän tällä hetkellä tablettikoneeni varassa, minkä takia linkitys ei onnistu (tai en vain osaa, mikä on muös hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä). Romaanista on tehty aikaisemmin myös elokuva ruotsalaisvoimin: Låt den rätte komma in.

Let me in oli aika uskollinen niin alkuperäiselle romaanille kuin ruotsalaismalliselle elokuvallekin. Ruotsalaislähiön sijaan New Mexicoon sijoitettu tarina kertoo koulukiusatusta, vanhempiensa avioeroprosessin jalkoihin jääneestä pojasta, joka tapaa kotipihalla omituisen tytön. Abby -ruotsalaisversiossa Eli- kulkee paljain varpain, ei käy koulua ja haisee kummalliselta.

Ystävät hämärän jälkeen oli kauhistuttava kirja, vampyyriromaanien ehdotonta aatelia. Niin oli myös Let me in, vaikka en näe järkevää selitystä sille, miksi ruotsalaiselle elokuvalle on pitänyt vääntää vastine amerikanmalliin. Kielen lisäksi muutoksia oli tosin myös sukupuolisiveyteen liittyvissä teemoissa. Abbyn hahmon androgyynisyys, joka Låt den rätte komma in -elokuvassa näytettiin katsojille sukupuolielimiä vilauttavalla kohtauksella, oli Let me inissä jätetty kokonaan pois. Abbyn hahmon sukupuoli-identiteetin problemaattisuus oli kuitattu lähinnä kommentilla "pitäisitkö minusta vaikka en olisikaan tyttö".

Amerikkalaisilla näkyy olevan muutenkin tapana tehdä ruotsalaisten elokuvista omat versionsa. Männen som hatar kvinnor vääntyi Girl With the Dragontattooksi, mutta jälkimmäinen säilyttää silti pohjoismaalaisen melankolian niin talvisena maisemana kuin ihmisluonnon näennäisenä synkkyytenä. Sama fiilis toistuu Let me inissä.

Mitä kokemuksia kaunokirjallisen teoksen eri elokuvaversioista? Onko kyse tulinnasta, vai samanlaisesta kulttuurisidonnaisesta lukemisesta kuin kaunokirjallisten teosten kääntäminen vieraille kielille?

Miten Follettin Maailma vailla loppua kääntyy tv-sarjaksi?

Ken Follettin Taivaan pilarit on yksi kautta aikojen suosikkikirjani. Olen kirjoittanut kirjasta ja siitä tehdystä tv-sarjasta aikaisemmin täällä. Nyt löysin ihan sattumalta Taivaan pilarien kanssa samoihin maisemiin sijoittuvan Maailma vailla loppua -tiiliskiven tv-sarjan tehdessäni joululahjaostoksia. Ajattelin, että siinäpä hyvä joululahja itselleni. Se ei tosin saanut odottaa jouluun saakka, vaan katsoin sarjan läpi jo etukäteen.

Tämän blogin olemassaolon aikana en ole lukenut Maailma vailla loppua -romaania, mutta löysin varhaisemmasta blogistani tekstin, jonka olen kirjoittanut heti luettuani kirjan vuonna 2008:

Sain tänään aamulla luettua loppuun Follettin uusimman Maailma vailla loppua, jota olen odottanut jo vuositolkulla sen jälkeen, kun kuulin kyseisen opuksen ilmestyvän. Kirjan haasteeksi sanottakoon se, että Taivaan pilarien jälkeen odotukset olivat aivan valtavan suuret, ja on melko lailla epätodennäköistä, että mikään romaani pystyisi niitä odotuksia täyttämään. Skeptinen suhtautuminen jatko-osiin ei auta asiaa yhtään: olen aina ajatellut, että hyvä kirja pitää jättää koskemattomaksi ja unohtaa jatko-osat, jotka vain pilaavat mielikuvan, jonka alkuperäinen teos on luonut.

Mutta Follettin historialliset romaanit ovat kaikesta huolimatta jotakin sellaista, johon uskallan aina luottaa. Uudessa romaanissa, niin kuinTaivaan pilareissa, Follett kuljettaa useita ihmiskohtaloita tarinan mukana ja lukija voi seurata suurimmalla mielenkiinnolla sitä nimenomaista hahmoa, johon samaistuu kaikkein eniten. Täytyy kuitenkin todeta, että Maailma vailla loppua ei kenties onnistu henkilökerronnassaan aivan niin hyvin kuin Taivaan pilarit. Tämä voi tietysti olla harhaanjohtava kommentti, joka johtuu vain lukijan suurista odotuksista ja Taivaan pilareihin kohdistuvasta intohimosta. Kaikesta huolimatta henkilöhahmot ovat onnistuneita, eläviä ja mielenkiintoisen inhimillisiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset ovat henkilöhahmoja, jotka jostain syystä näyttäytyvät minulle liian "pyöreinä" , eli jollain lailla pinnallisina, kliseisinä stereotyyppisinä henkilöinä, joissa ei tunnu olevan mitään negatiivisella tavalla inhimillistä ominaisuutta. Tällaiset, pääpiirteittäinkin positiivisessa henkilöhahmossa olevat inhimilliset heikkoudet tekevät huomattavaa roolia silloin, kun lukija etsii kohdetta, johon samaistua.

Maailma vailla loppua onkin täysin itsenäinen romaani, eikä sitä näin ollen pitäisi ryhtyä vertaamaan Taivaan pilarien kanssa ainakaan muilta osin kuin kirjoitusteknisiltä ratkaisuiltaan. Romaanissa viittaukset Taivaan pilarien aikaan tuntuvatkin jokseenkin turhilta ja jopa ärsyttäviltä. Ne kuitenkin on helppo ohittaa, kun ottaa huomioon tavan, jolla juoni muuten pitää lukijan otteessaan: itse luin yli tuhatsivuisen opuksen muutamassa päivässä siitäkin huolimatta, että olin päättänyt kahlata uusintakierroksessa olevan GabaldoninTuliristin loppuun ennen sitä. Turha toivo, Follett vei mukaansa niin, etten mahtanut sille yhtään mitään.

Mitä jäinkään Taivaan pilareista kaipaamaan? "Pikkupojat tulivat varhain hirttäjäisiin-" Follett aloittaa ja lopettaa ensimmäisen Kingsbridgen kylään sijoittuvan romaaninsa ja saa joka kerta kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Miksi, sitä en tiedä. Taivaan pilarittuntuukin melkein taideteokselta, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Tällaista hengästyttävää kylmänväristystä Maailma vailla loppua ei missään vaiheessa aiheuttanut, vaikka osoittautuikin kaikilla muilla tavoilla äärimmäisen hyväksi lukukokemukseksi. Huomaamattani silti vertailen näitä kahta kirjaa, vaikka se ei missään määrin ole tarkoituksen mukaista.

Tv-sarjaversio oli mielenkiintoinen ja tempasi mukaansa, mutta toi muistikuvan, että Maailma vailla loppua oli kaiken kaikkiaan Taivaan pilareiden teemojen kertausta, eikä niinkään teos, jota on mahdollista ajatella kokonaan itsenäisenä kokemuksena. Tuli sellainen tunne, että pitäisi vaikka joulun rauhallisina pyhinä ottaa projektiksi lukea paksu kirja uudelleen ja vertailla sitä tv-sarjaan oikein tosissaan. Nyt yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan, mutta minulle jäi sellainen mielikuva, että sarjassa joitain mutkia olisi oiottu ja hiottu paremmin tv-ruudulle sopiviksi. Tämä on toki ymmärrettävää, vaikka harmittaakin kirjan faneja.

Löytyykö muita Follettin tiiliskivien ystäviä? Ovatko tv-sarjat tuttuja, vai oletteko päätyneet pitäytymään kirjojen sivuilla fiilistelyyn?

Kirjoja, jotka kääntyvät katsottaviksi

Odotan kovasti pääseväni näkemään, miten Nälkäpeli kääntyy elokuvaksi. Näin kirjoja rakastavana ihmisenä suhtaudun yleensä hiukan skeptisesti siihen että ja miten suositut kirjat saavat uuden muotonsa ja muuttuvat elokuviksi. Ja ärsyynnyn siitä, että jotkut innostuvat elokuvan nähtyään kirjasta ja luulevat tietävänsä siitä kaiken pelkän elokuvan perusteella (tämä trauma sai alkunsa ajasta, jolloin Taru sormusten herrasta muuttui elokuvaksi ja jotkut keksivät alkaa fanittaa Tolkienin klassikkoa lukematta kirjaa ollenkaan. No, traumansa kullakin).

Elokuva herättää tunteita. Rakkaasta kirjasta ruudulle muokattu ilmestys vaikuttaa siksi, että jokaisen lukijan omassa mielikuvituksessaan piirtämät hahmot saavat uuden ulkomuodon. Sellaisenkin, jota ei olisi itse koskaan keksinyt kuvitella. Ja sitten käy se ilmiö, jossa elokuvan sankari tai sankaritar yllättäen syrjäyttääkin omassa mielikuvituksessa muovatun romaanihahmon. Vai kuinka moni väittää muistavansa, miltä Harry Potter näytti ennen Daniel Radcliffeä, tai millainen oli Mr Darcy ennen Colin Firthiä?

Jos nyt ollaan ihan tosissaan, niin voidaan joka tapauksessa todeta, että elokuvat värittävät kirjojen maailmoja sekä onnistuneesti että epäonnistuneesti. Onko teillä omia suosikkeja tai inhokkeja? Sellaisia elokuvia, jotka ovat onnistuneet tallentamaan juuri sen mielenmaiseman, joka teillä on ollut kirjaa lukiessanne? Tai toisaalta elokuvia, jotka ovat onnistuneet latistamaan tunnelman täysin?

Minun ensimmäinen Harry Potter -elokuvakokemukseni oli hämmentävä, koska kaikista Rowlingin kuvailuista huolimatta olin onnistunut kuvittelemaan Tylypahkan hirsilinnaksi metsän keskelle. Liekö tuo -pahka vaikuttanut mielikuviin niin voimakkaasti. Sen sijaan Tracy Chevalierin Tyttö ja Helmikorvakoru oli melkein kuin omista mielikuvistani. Eikä se Ylpeys ja ennakkoluulokaan hassumpi ole...

Nälkäpeliä odotellessa. Toivotaan, että tällä kertaa onnistaa.

Häivähdys purppuraa elokuvana

Colour purple - Häivähdys purppuraa

Luin taannoin Alice Walkerin romaanin Häivähdys purppuraa, ja jäi sellainen olo, että halusin katsoa uudelleen romaanin pohjalta tehdyn elokuvan. Olen katsonut sen viimeksi joskus teini-ikäisenä ja mieleen jäi, että elokuva oli koskettava. Se oli sitä vieläkin.

Yllä olevasta linkistä voi käydä kurkistamassa mitä olen kirjasta kirjoittanut. Tässä tapauksessa elokuvaversio onnistuu vangitsemaan hienosti ja koskettavasti kirjan tunnelman ja on hyvinkin suositeltavaa katsottavaa kaikille, jotka kirjasta ovat pitäneet. Harvoin elokuva onnistuu toistamaan kirjan tunnelmaa, mutta tässä tapauksessa lopputulos on katsomisen arvoinen.

Kohta se alkaa!

Nimittäin Game Of Thrones paukahtaa televisiosta huomenna joskus illalla. Tai netistä, Areena väittää näyttävänsä jakso, mikä on hienoa. Osa on varmaankin jo sarjan katsonut silloin, kun se tuli miltälie jukujuku-maksulliselta kanavalta, mutta minä olen joutunut odottelemaan kärsivällisesti. Yöpyödän vieressä (koska se ei mahdu yöpöydälle) makaa Kuninkaiden koitos, mutta ei siitä vielä sen enempää.

Odottaako joku muu tätä yhtä kovasti kuin minä? Ja ne jotka ovat nähneet: kannattaako odottaa?

Tarinan loppu

Kävin viime viikolla katsomassa Harry Potter -kirjasarjan viimeisestä osasta tehdyn elokuvan. Sen viimeisen, joka enää oli jäljellä tästä sarjasta, joka on valloittanut maailman. J.K. Rowlingin Harry Potter and the Deadly Hallows on elokuvana jaettu kahteen osaan, josta tämä viimeisen lopetti velhopojan tarinan ja siirsi suositun sarjan osaksi historiaa.

Aiheesta on kirjoittanut myös Raija blogissaan Taikakirjaimet joten käykääs myös siellä.

Minulle kirjasarja on ollut tarina, jonka kanssa olen kasvanut yläasteikäisestä tytöstä aikuiseksi. Voisi sanoa, että olen siis kuulunut kirjan ehkä isoimpaan lukijajoukkoon. Yläasteikäisenä Potter -huuma ärsytti, sillä luin pari ensimmäistä kirjasarja osaa kaikessa hiljaisuudessa tietämättä ollenkaan millainen ilmiö kirjasarjasta oli tulossa. Itse en koskaan osallistunut Potterien "sivuilmiöihin" kuten kirjojen jonottamiseen yömyöhällä tai velhoksi pukeutumiseen. Jokaisen kirjan luin kuitenkin innolla kannesta kanteen ja odotin uuden ilmestymistä.

Näin jälkikäteen, elokuvat ja kirjat nähneenä voi sanoa, että kyseessä on kuitenkin hieno kirjasarja, jonka keskeiset teemat kantavat tarinan alusta loppuun saakka. Koko kirjasarjan kannalta olennaiseksi nouseva Severus Kalkkaroksen tarina vetoaa varmasti aikuisiin lukijoihin ihan eri tavalla kuin teinien rakkaustarinat, ja kaiken lisäksi sivuhenkilöistä löytyy sellaisia persoonia, joihin lukija voi samaistua, jos sätkynukkemainen Harry ei innosta. Kirjojen käännöksistä voi olla mitä mieltä hyvänsä ja varmempaa onkin lukea sarja alkukielellä jos se vain on mahdollista. Itse olen saanut paljon kirjojen äänikirjaversioista, sillä niiden kautta jotkut tarinan vivahteet ovat nousseet paremmin esille: tarina on tosiaan edukseen myös kuunneltuna.

Luultavasti tartun Harry Potter -kirjasarjaan joskus uudelleen ja luen sen ensimmäisestä kirjasta viimeiseen pitämättä välissä ollenkaan taukoa. Nyt kirjat saavat kuitenkin levähtää hetken hyllyssä, sillä sarja on saavuttanut ansaitsemansa päätöksen viimeisenkin elokuvasovituksen myötä.

Mikä on sinun suhteesi J.K Rowlingin kirjasarjaan?

Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään -elokuvaversiona

 Tämän päivän elokuvavalintani oli BBC:n versio Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään. William Shakespearen klassikkokomedia Kuinka äkäpussi kesytetään on yksi suosikkinäytelmistäni. Näytelmässä rikkaan perheen kaunis, nuorempi tytär Bianca hätistelee kosijoita ympäriltään ja kaipaa naimisiin, mutta isälläpä on tyttärilleen ehto: Bianca pääsee naimisiin vasta sitten kun vanhempi tytär, äkäinen Katarina on saatettu avioliiton hellään huomaan. Katarinaa saapuu kosimaan veronalainen Petruchio, joka haluaa rikkaan vaimon, vaikka sitten joutuisi kesyttämään äkäpussista sellaisen itselleen.

Monissa näytelmää käsittelevissä arvioissa mainitaan tarinan olevan vanhanaikaisuudessaan sovinistinen, mutta minä olen aina kokenut sen toisin. Shakespearelainen maailmankuva toki istuu aikansa roolikäsitykseen, mutta nyky-yhteiskunnassa, jossa sukupuolirooleja rikkoo tasa-arvoisuuden illuusio, voisi äkäpussin ideologiasta olla myös opiksi. Siispä niin: rakkaus on myös toisen kunnioittamista. Siinäpä pureksittavaa.

Shakespearen klassikosta on tehty useita elokuvasovituksia, joista itse olen nähnyt kolme. Vuoden 1967 versiota pidetään varmasti tunnetuimpana näyttelijäkaartinsa takia (mm. Elisabet Taylor ja Richard Burton), ja tietysti pisteitä kerää myös teini-ikäisille suunnattu Ten things I hate about you,mutta itse pidän eniten tarinan brittiversiosta, jossa tapahtumapaikkana on nykypäivän Lontoo. Kyseinen elokuva liittynee johonkin BBC:n Shakespeare -sarjaan, ja on esitetty lähinnä tv-levityksessä. Mielestäni se onnistuu kuitenkin kiteyttämään Shakespearen alkuperäisen tarinan äärimmäisen toimivana ja nykypäivään sopivana versiona! Lisäksi näyttelijävalinnat ovat osuneet ihan oikeisiin henkilöihin. Pätkä elokuvasta löytyy vaikkapa täältä.

Suosittelen BBC:n äkäpussia niille Shakespearen ystäville, jotka sietävät klassikkojen sovitusta nykypäivään. Tämän on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos Shakespearen huumori iskee.


Mikä on teidän kokemuksenne vanhojen näytelmäklassikoiden elokuvaversioista? Innostuuko kukaan enää nykyään Shakespearesta?

Humiseva harju elokuvana

Elokuva vuodelta -09

Katsoin tässä eräänä hämäränä iltana 2009 vuonna filmatun version Brontën Humisevasta harjusta. Elokuvasovituksia klassikkoromaanista on tehty jo ainakin viisi, ja netissä pyörivien huhujen mukaan Hollywoodin julkkisnäyttelijöiden esittämä versiokin olisi suunnitteilla. Kaiketikaan Humisevaa harjua ei voi kuluttaa puhki liioilla filmatisoinneilla: jokainen versio kun on oma tulkintansa tästä kauniin karmeasta rakkaustarinasta.

Olen lukenut Humisevan harjun useampaan otteeseen, sillä se on tarina, josta löytyy joka kerta jotakin uutta. Tom Harlyn ja Charlotte Rileyn tähdittämä brittiversio tarinasta on pitkä ja synkkä (niin kuin asiaan toki kuuluu), mutta kertoo yllättävän selvästi ja helppotajuisesti tarinan vihasta, katkeruudesta ja äärimmäisen onnettomasta rakkaudesta. Elokuva etenee melkeinpä kauhutarinamaisesti, mutta ei sorru mauttomuuksiin. Käsikirjoittajan ratkaisu muuttaa hiukan romaanin tapahtumien järjestystä, mutta se oikeastaan vain selkiyttää juonen kulkua ja tekee tarinasta helpommin ymmärrettävän. Tosin en tiedä voiko ratkaisun katsoa olevan edullinen alkuperäisen romaanin ideaa ja tunnelmaa ajatellen.

Elokuva vuodelta -92

Vuoden 2009 versio Humisevasta harjusta on kelpo elokuva, jonka viitsii katsella, jos innostuu genrestä. Maisemat ovat brittiläisen karunkauniit ja lavastus kunnioittaa tarinan henkeä alusta loppuun saakka. Valitettavasti minun mieleeni on iskostunut vuoden 1992 filmatisaatio, jossa pääosia esittävät Ralph Fiennes ja Juliette Binoche. En vain voi mitään sille, että Fiennesin Heatchliff on yksinkertaisesti tolkuttoman paljon uskottavampi ja koskettavampi kuin Harlyn vastaava. Ei mahda mitään.

Humisevan harjun uusinta elokuvaversiota on haukuttu suuria massoja kosiskelevaksi, ja sitä se saattaa ollakin. Brontën Humisevan harju nousi näet uuteen suosioonsa kun Meyer keksi laittaa Twiligt- romaaninsa päähenkilön lukemaan tätä romanttista klassikkoa, jonka värisävy on vampyyriteemaan sopivasti mustanpuhuva. Epäilemättä synkeä Heatchliff vetoaa vampyyreja ihaileviin teinityttöihinkin.

Suosittelen Humisevan harjun uusinta elokuvaversiota niille, jotka haluavat katsoa vähän kansantajuisemmaksi muokatun brittiversion klassikkoromaanista. Niille romaanin ystäville, jotka kestävät romaanin typistämisen elokuvaversioksi ja haluavat tutustua uusimpaan filmatisointiin. Kirjan ystävien kannattaa vilkaista näitä mielenkiintoisia nettisivuja.

Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun Klaani: kirja ja elokuva

Suomalaissukuisen Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -kirjasarjan ensimmäinen osa Luolakarhun klaani kertoo cro-magnontyttö Aylan lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayla menettää perheensä maanjäristyksessä ja päätyy neandertalilaisen Luolakarhun klaanin kasvatiksi. Kahden ihmisrodun välillä on kuitenkin suuria ristiriitoja: tavat ja tottumukset ovat erilaisia, eikä Aylalla ole klaanilaisten "muistitietoa", jonka avulla klaanin omat lapset oppivat yhteisön tavoille. Sinisilmäinen ja vaaleatukkainen Ayla kuuluu Muihin, eikä vanhoihin toteemihenkiin uskova klaani tiedä miten omituiseen lapseen pitäisi suhtautua. Luolakarhun klaanin yksityiskohtaisempi juoniselostus löytyy mm. Sallan lukupäiväkirjasta. Salla vinkkaa myös Grezen hauskaan sarjakuvastrippiin, joka kiteyttää vallan osuvasti Maan lapset -kirjasarjan sisällön! Käykää kurkistamassa!

Luolakarhun klaanin voisi kai sanoa olevan jo jonkinlainen klassikko, ainakin se on yksi paleofiktiiivisen genren tunnetuimpia teoksia ja taattua tavaraa jokaiselle romanttis-historiallisesta draamasta innostuvalle lukijalle. Oikeastaan Maan lapset -sarjaa voisi verrata Diana Gabaldonin Matkantekijä sarjaan, jonka luin läpi viime vuoden puolella. Samaan tapaan myös Untinen-Auel kehittelee historiallisten faktojen ympärille vetävän, romanttisen tarinan, josta ei puutu jännitystä eikä myöskään erotiikkaa. Olen lukenut Maan lapset -sarjan läpi joskus vuosia sitten ja nyt tartuin Luolakarhun klaaniin, koska sain käsiini siihen perustuvan, 1980-luvulla tehdyn elokuvan!

Luolakarhun klaanin erääksi mielenkiintoisimmista piirteistä muodostuvat kahden ihmisrodun väliset erot. Neanderilaisethan katosivat jonnekin historian hämärään, kun cro-magnonin ihminen valtasi yhä enemmän elintilaa itselleen. Untinen-Auel ei viisaasti esitä neandertalilaisia osaamattomina ja typerinä "apinaihmisinä", vaan kuvailee hienosti neandertalilaisen perimässä kulkevaa muistitietoa ja uskomuskulttuuria. Ihmisrotujen väliset erot kuitenkin johtavat lopulta siihen, ettei Aylankaan ole mahdollista sulautua klaaniin, vaan hänen on hakeuduttava omiensa, Muiden pariin.

Untinen-Auelin romaaniin perustuva, -86 valmistunut elokuva on pikkuisen huvittava nostalgiapläjäys, joka toisaalta onnistuu kuvittamaan klassikkokirjan ihan kelpoisella ja hyväsyttävällä tavalla. Elokuva noudattelee romaanin juonta kohtuullisesti, mutta ymmärrettävistä syistä monia yksityiskohtia on jouduttu monisataasivuiseen romaaniin perustuvasta elokuvasta jättämään pois. Elokuva on kuitenkin joka tapauksessa ihan viihdyttävä otos romaanin maailmasta, ja toisaalta 80-90-luvun elokuvanteon tunnelma välittyy katsojalle sympaattisella tavalla. Kirjan tunnelmaa ja moniuloitteisuutta elokuva ei kuitenkaan pysty toistamaan, minkä takia en lähtisikään suosittelemaan elokuvaa sellaiselle, joka ei ole Luolakarhun klaania lukenut.

Plussaa Luolakarhun klaani -elokuva saa ehdottomasti siitä, etteivät neandertalilaiset puhu englantia, vaan urahtelevat ja viittovat elekieltä, kuten romaanikin antaa ymmärtää. Tämä tosin tekee elokuvan dialogista melkoisen köyhän, mikä tavallaan sopii elokuvan henkeen ihan hyvin. Erityisen eeppistä elokuvakokemusta Luolakarhun klaanista on turha odottaa.

Suosittelen Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaania luettavaksi niille, jotka tahtovat lukea vetävän ja otteessaan pitävän historiallisen romaanin. Niille, jotka ovat kiinnostuneita esihistorian hämärästä ja siitä maailmasta jossa varhaisimmat esi-isämme ovat joskus eläneet. Tämä on hyvä lukuromaani vaikka lomalukemiseksi. Elokuva kannattaa katsoa, jos kaipaa nostalgisen kuvituksen kirjan maalaamalle mielikuvalle.

Lisäys: Untinen-Auelin Maan lapset -sarjan uusin osa The Land Of The Painted Caves eli Maalattujen luolien maa ilmestyy sekä suomennettuna että alkuperäiskielellä maaliskuun 2011 lopulla!

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina: kirja ja elokuva

Kävi tässä eräänä päivänä sellainen sattuma, että liukastuin ja kaatua muksahdin kauppareissulla ja päätin siitä lohdutuksena itselleni ostaa kirjan. Ruokakauppapokkareiden valikoima ei yleensä ole ihmeellinen, mutta lähikaupasta käteeni tarttui Kazuo Ishiguron Ole luonani aina, joka sattumoisin on ilmestynyt myös elokuvana.

Ishiguron kirjasta ei voi kertoa paljon paljastamatta juonen ja loppuratkaisun kannalta olennaisia yksityiskohtia. Sen voin kuitenkin todeta että ostopaikastaan huolimatta kirja ei ole mikään kioskipokkari, vaan väkevästi ja taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka herättää vahvoja tunteita. Ishiguron kirjasta ovat toisaalla kirjoittaneet ainakin Humisevan harjun Cathy, sekä Satun luettujen Satu.

Romaanin lähtöasetelma kuvaa englantilaista koulukotia tai sisäoppilaitosta, jossa kasvavat lapset, Kathy, Ruth ja Tommy yrittävät kasvaa aikuisiksi sitä yhtä tulevaisuutta varten, joka heille on tarkoitettu. Romaanissa on sience-fiction sävyjen lisäksi aivan järjettömän hieno tapa kuvata erityisesti tyttöjen välistä ystävyyttä ja hatunnosto mieskirjailijalle, joka pystyy niin riipivällä tavalla kuvailemaan sitä kilvoittelua ja kieroilua, joka pienten tyttöjen välillä on.

Romaanin kertoja, Kathy, kuvailee elämäntarinaansa kylmän tunteettomasti, mikä omalta osaltaan herättää lukijassa mielikuvia romaanin maailmasta. Ishiguro ei vetoa tunteisiin tunteilla, vaan nimenomaan sillä laskennoivalla viileydellä, joka tekee meidän elämässämmekin vaikuttavista tosiasioista vieläkin korostetumpia. Kuolema, kipu ja menetykset ovat Ishiguron kerronnassa selvyyksiä: elämään ei tarrata samalla otteella, jolla nykyihminen yrittää pitää kiinni itsestään ja hyvinvoinnistaan. Ishiguro ei taistele väistämätöntä vastaan vaan näyttää todellisuuden juuri niin raadollisena kuin se voi pahimmillaan olla.

Katselin romaanin perusteella tehdyn elokuvan netistä, eikä kuvan laatu ollut parhaimpia. Elokuvaversio on tehty suhteellisen paljon romaanin juonta seuraten, vaikkakin ratkaisuja tuodaan katsojan eteen huomattavasti tiheämmällä tahdilla kuin romaanissa: jo hyvin alkuvaiheessa elokuvaa katsoja alkaa ymmärtää, mistä todellisuudessa onkaan kysymys.

Vuonna 2010 valmistuneeseen elokuvaan on valittu melko nimekkäit näyttelijöitä (kuten Keira Knightley sekä Carey Mulligan), mutta teatterilevitykseen asti elokuva ei ole ainakaan Suomen oloissa tainnut päästä. Trailerin voi vilkaista vaikka täällä, jos muistaa, että se paljastaa melko tavalla juonta etukäteen ja saattaa pilata lukukokemuksen. Plussaa elokuva saa viehättävästä lavastuksesta ja puvustuksesta, joka todella tuo mieleen muutaman vuosikymmenen takaisen Englannin.

Suosittelen romaania luettavaksi niille, jotka yleensä karttavat scifi-kirjoja, sillä tämä ei todellakaan vastaa niitä mitä olette ehkä aikaisemmin yrittäneet lukea. Niille, jotka tahtovat lukea romaanin riipaisevasta ystävyydestä ja kohtaloista, jotka on ennalta määritelty. Soljuvan ja mukaansa tempaavan minäkerronnan ystäville.