Recent Posts

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Marko Hautala: Itsevalaisevat



Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi 2008
239s.
Kirjastosta

Elias Rosvik jättää rakastajattarensa. Eliaksen tytär Iiris katoaa. Maarian vastaanotolla käy outo, sulkeutunut poika, joka puhuu sisällään uivista kaloista. Marko Hautalan Itsevalaisevat rakentuu omituisista arjen kummallisuuksista, ihmisen sisällä uinuvasta pahasta, sekä hyytävän lakonisesta kerronnasta.

Olen lukenut Hautalalta aikaisemmin Torajyvät, joka oli todella vaikuttava ja mielenkiintoinen, kamala romaani. Itsevalaisevat onnistuu kutkuttavaan samalla tavalla: Hautalalla on kummallinen tapa kirjoittaa niin, että teksti menee ihon alle, sekä hyvässä että pahassa.

Itsevalaisevien juonta on vaikeaa selostaa paljastamatta lukijalle juttuja, jotka on hyvä oivaltaa itse. Henkilöiden kohtalot nivoutuvat toisiinsa, eikä Hautala käytä sanoja turhaan, vaan suhteellisen tiiviissä teoksella jokaisella sanalla on oma merkityksensä. Olen kirjan lukemisen jälkeen jotenkin ihan sanaton, enkä osaa oikein kuvailla fiiliksiä, jotka kirja herätti. Välillä se ällötti miltei huonovointisuuteen asti, välillä olin valmis ylistämään Hautalan neroutta maasta taivaaseen. Hämmentävä kirja kertakaikkiaan.

Kotimaisen kirjallisuuden kentällä on aika vähän hyviä kauhukirjailijoita (tai sitten en vain ole törmännyt niihin). Hautala osaa genrensä, mutta olen aika varma siitä, että en pysty lukemaan useampaa Hautalaa peräkkäin. Nämä vaativat tietyn mielentilan.

Suosittelen Hautalan Itsevalaisevia kauhunsekaisen realismin ystäville. Ei herkkiksille.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli



Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
387s.
Kirjastosta

Olen näköjään viime aikoina pystytellyt aika tiiviisti menneisyydessä mitä tulee kirjavalintoihini. Anneli Kannon Pyöveli tarttui kirjastosta matkaan, sillä Morren kehuva arvio sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä kirja varmasti kannattaisi lukea. Pyöveli ei ollut sellainen kuin olin odottanut, mutta pidin siitä silti kovasti.

Pyöveli kertoo tarinan kolmesta miehestä: apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Jokainen rakentaa oman kohtalonsa, seuraa ennalta viitoitettua tietä, mutta uskoo, luottaa ja toivoo parempaan huomiseen. Kolmen miehen tarinat ovat erillisiä, mutta rinnakkaisia. Ne riisteävät toisiaan, mutta niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta toisiin juonikulkuihin. Ja kuitenkin on.

Selitettynä Pyöveli tuntuu monimutkaiselta romaanilta, mutta tosiasiassa se ei ole sitä. Kertojaäänet eroavat toisistaan yllättävän selkeinä, vaikka Kanto ei kikkaile erityisemmin kerrontaratkaisujensa kanssa. Kertojien erot ovat hienopiirteisiä, selittämättömiä, mutta silti olemassaolevia sellaisella tavalla, joka saa lukijan pysymään kärryillä tarinassa. Kertomus ei ehkä ole juoneltaan vauhdikas tai moninainen, mutta tarinaan mahtuu paljon. Se on kertomus ihmiskohtaloista mutta ennen kaikkea ihmisyydestä.

Mennyt maailma on kuvattu Pyövelissä uskottavasti. Tarinassa ei ole havaittavissa minkäänlaista infodumppausta, vaan se on varsin uskottava, eikä lukija joudu miettimään millaisesta maailmasta on kyse. Maailma tuntuu suomalaiselta menneisyydeltä, mutta silti käsinkosketeltavalta. Kirjan takaosassa oleva kirjalista osoittaa tarinaa varten tehdyn taustatyön määrän. Menneisyyden faktat on kuitenkin rakennettu taitavaksi fiktioksi, joka ei kyllästytä lukijaansa.

Pidin Pyövelistä paljon. Se oli makuuni (jos puhutaan kesämausta, mikä on yleensä hömpähköä) ehkä liian realistinen, ei-romanttinen, raadollinen ja taiteellinen, mutta ehdottomasti yksi hienoimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

Suosittelen Pyöveliä historiallisten romaanien ystäville!

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen



Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2015
Arvostelukappale

Keskiaika tuntuu olevan tosi in. Tai toisaalta kai pitäisi sanoa, että se on ollut sitä jo pidemmän aikaa. Käväisin pikaisesti Turun keskiaikaisilla markkinoilla kesäkuun loppupuolella, ja yleisöryntäyksestä päätellen keskiaika (tai keskiajaksi nimetty käsitys tietystä historiallisesta ajanjaksosta) on tosi kova juttu. Ihmisiä oli paljon ja meininki sen mukainen. Kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä meinasi tulla melkein hiki.

Pyysin kustantajalta arvostelukappaleen Matkaopas keskiajan Suomeen -kirjasta, sillä aihe ja sen käsittely kiinnosti. Kirja on kirjoitettu nimenomaan matkaopasmaiseen muotoon kuvaamaan kuviteltua matkaa keskiaikaiseen Suomeen. Kirjassa on käsitelty erilaisia teemoja, jotka matkalle lähtevän muukalaisen tulee ottaa huomioon: miten kannattaa puhua, miten pukeutua, mihin käyttää rahaa ja mitä ottaa huomioon matkaa tehdessä. Kirjassa on käyty läpi aika kokonaisvaltaisesti erilaisia keskiajalle matkaavan mieleen tulevia kysymyksiä. Mukaansatempaava kirja on helppolukuinen ja sopisi varmasti lukemistoksi niin historiasta kiinnostuneelle koululaiselle kuin aikuiselle, joka ei välttämättä jaksa ryhtyä lukemaan aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta.

Kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla keskiaikaista maailmaa ja maailmankuvaa. Vaikka aihepiiri sinällään on minulle tuttu, Ilari Aalto on onnistunut kirjoittamaan teoksen niin yleistajuisen selkeästi, että se on helposti lähestyttävä ja samaan aikaan viihdyttävä. Elina Helkalan kuvitus antaa menneelle maailmalle värit. Keskiajan kirjoittaminen matkaopas-muotoon on ollut tämän teoksen kohdalla hyvä ratkaisu, sillä se helpottaa kirjan kuvailemaan maailmaan tutustumisen nimenomaan nykyihmisen valosta.

Viihdyttävästä ja monipuolisesta kirjasta ei valitettavasti ole tutkimuskirjallisuudeksi lähdeviitteiden puuttumisen takia. Ymmärrän, että teosta ei varmastikaan ole kirjoitettu tutkimuskirjallisuusmielessä, mutta itse olisin kaivannut lähdeviitteitä ja täydellistä sisällysluetteloa kirjan takaosasta löytyvän lyhyen kirjalistan sijaan. Kirjoittajan tausta keskiajan elävöittäjänä laittaa väkisinkin pohtimaan, ovatko kirjassa tehdyt tulkinnat keskiaikaharrastajan omia näkemyksiä, vai lähdeaineistoon perustuvia tutkimustuloksia. Toisaalta se ei kuitenkaan vähennä kirjan ansioita, sillä teosta ei selvästikään ole kirjoitettu historiallisena tutkimuksena, eikä sitä niin pidä edes lukea. Pieni tutkija minussa huutaa lähdeaineiston perään, mutta matkailija minussa nauttii tarinasta piittaamatta siitä, mikä osa siitä on fiktiota, mikä tulkintaa ja mikä lähdeaineistoon ja arkeologisiin tutkimuksiin perustuvaa faktaa...

Matkaopas keskiajan Suomeen on ollut hienosti esillä kevään ja kesän aikana. Tämänkaltaista teosta ei olekaan ilmestynyt pitkään aikaan (ainakaan aikuisille!), joten sille lienee todella kysyntää. Nyt sitten seuraavaksi odottelemaan Matkaopasta esihistoriallisen ajan Suomeen ja Matkaopasta renessanssin Suomeen. Lukisin nekin varmasti! Minua välillä kyllästyttää se, miten alan harrastajien into tuntuu riittävän pelkästään keskiaikaisen maailman tutkailuun ja elävöittämiseen, kun muissakin aikakausissa olisi vaikka millä mitalla ammennettavaa. Vaikka onhan keskiajassa oma lumonsa...

Suosittelen kirjaa kaikille historian ystäville! Niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan mielikuvaseikkailun matkasta keskiaikaiseen maailmaan.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kristiina Vuori: Neidonpaula



Kristiina Vuori: Neidonpaula
Tammi 2015
555s.
Kesäkodin kirjahyllystä

Muutaman päivän hellejakson ansiosta (koska nuupahdan aina helteellä, enkä pysty tekemään mitään muuta kuin lukemaan) sain viimein luettua muutaman kirjan, jotka ovat poltelleet mielessäni jo pidempään. Kristiina Vuoren uusin Neidonpaula odotti jo kesämökin kirjahyllyssä, joten tartuin siihen, kun kuistin lämpömittari näytti lukemaa 32. Ehdottomasti liian kuuma kaikkeen muuhun paitsi sivujen kääntelyyn!

Neidonpaula kertoo Ilveksen suvun kaksostytöistä Britasta ja Trudasta, joiden äiti Kyllikki, vahva tietäjäverta kantava nainen, on päättänyt tyttöjen kohtalon ennalta. Äitinsä oppeja opiskellut Brita päätyy Naantalin Armonlaakson birgittalaisluostariin, kun taas pakanallisista opeista kieltäytynyt Truda naitetaan vaimoksi äidin parhaaksi katsomalle miehelle. Truda kuitenkin rakastuu luostarissa maalarina olevaan Lukakseen, eivätkä siskokset välty kolmiodraamalta, eivät synniltä, eivätkä kadotetulta rakkaudelta.

Neidonpaula oli kirjana mielenkiintoinen, toisaalta se tuotti pettymyksen. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska se oli aika hämmentävä. Ensinnäkin tarinan keskeiset hahmot Brita ja Truda, joista Truda toimii minäkertojana ovat oudolla tavalla samanaikaisesti moniulotteisia ja yksiulotteisia hahmoja. Minulla oli kirjaa lukiessa koko ajan sellainen olo, että en pääse kertojan pään sisälle; en ymmärrä hänen motiivejaan, vaikuttimiaan enkä tahtoaan. Toisaalta taas hahmot olivat mielenkiintoisia, koska he eivät täyttäneet odotuksia. Brita ei ollut luostariin soveltuva kuuliainen tytär ja lopulta taas olikin, eikä Trudakaan oikein onnistunut kulkemaan niissä saappaissa, joihin tarina hänet yritti asettaa. Päähenkilökaksikko oli vaikeasti lähestyttävä, mikä teki hahmoista mielenkiintoisia, mutta toisaalta jollain tavalla turhauttavia. Odotin koko ajan, että hahmojen kehityksessä olisi tapahtunut jokin suuri, ratkaiseva käänne, mutta mielestäni sellaista ei missään vaiheessa tapahtunut, vaan hahmot jäivät polkemaan paikalleen. Hämmentävää.

Itse tarinan juoni oli melko tavanomainen, jopa pitkästyttävä. Keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissa kielletty rakkaus, joka lopulta saa täyttymyksensä on vain niin nähty juttu, etten osaa enää saada siitä juuri mitään. Tarinankerronta itsessään on taattua Vuorta; kirjan maailma tuntuu historiallisesti uskottavalta ja Vuori on myös kehittynyt kertojana niin, että tarinaa lukiessa voi unohtaa lukevansa kirjaa sen sijaan, että kuvittelisi olevansa yhtäkkiä keskiajan maailmassa. Kielen tasolla tarina on saanut sanastoonsa vanhoja termejä, jotka istuvat kirjoitettuun kieleen tuntumatta teennäisiltä. Vuoren kirjat tuntuvat jakavan mielipiteitä, sillä esimerkiksi Kirjahilla piti Neidonpaulasta paljon enemmän kuin Disa Hannuntyttärestä, joka taas on Vuoren kirjoista minun suosikkini. Mutta näinhän sen onkin hyvä mennä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Vuori seuraavaksi kirjoittaa!

Suosittelen Neidonpaulaa historiallisten romaanien ystäville.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen



John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
Gummerus 2011
575s.
Kirjastosta

En pahemmin lue kauhusävytteistä kirjallisuutta, mutta John Ajvide Lindqvist on ollut yksi genren suosikeistani pitkään. Lindqvistin kauhu ei ole sellaista psykedeelistä, selkäpiitä riipivää kauhua, vaan enempi pohdiskelevaa, skandinaavista ja hitaasti syttyvää. Kultatukka, tähtönen oli jostain syystä jäänyt lukematta, mutta kirja osui käteeni kirjastosta ja päätyi lukulistalle.

Theresiksi nimetty tyttö löytyy haudattuna metsästä ja päätyy pariskunnalle, jolla on rikkinäinen menneisyys ja yhteisiä salaisuuksia. Theres kasvaa kellarissa, eikä piittaa ihmisistä, mutta laulaa kuin enkeli. Tunteita tytöllä ei juuri tunnu olevan. Theresin kohtalo kietoutuu yhteen Teresan, ruman ja koulukiusatun tytön kanssa. Yhdessä he kaksi ovat vahvempia.

Tarinan keskeisiä teemoja tuntuu olevan musiikin ja musiikkiteollisuuden lisäksi tyttöjen asema maailmassa, sekä Lindqvistin tapaan aavistuksenomaisten kauhuteemojen hyödyntäminen. Kultatukka, tähtösessä lukijaa ei säästetä väkivaltakuvauksilta, mutta aikaisemmin lukemiini Lindqvisteihin verrattuna varsinaiset kauhuteemat jäävät aika viitteellisiksi. Enemmänkin olisi kelvannut. Siinä mielessä kirja oli hienoinen pettymys, koska odottamaani yliluonnollisuutta ei juurikaan ollut, tai se oli niin tarkasti häivytetty muun tarinan joukkoon, ettei siitä oikein ollut ainekseksi kannattelemaan tarinaa. Ihmisten julmuudesta ja tyttöjen asemasta olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin, tuntui, että tarina hukkui omaan runsauteensa.

Kaikesta huolimatta Kultatukka, tähtönen piti lukijaa tiiviisti otteessaan. Kirjailijan tyylissä on jotakin vangitsevaa, vetoavaa. Kirja luo oman taikapiirinsä, josta on vaikea poistua ennen kuin tarina on saanut loppunsa. Enemmän kuin kauhua, voisin sanoa romaanin olleen psykologisia ja yhteiskunnallisia teemoja hyödyntävä. Hyvä niinkin, vaikka odotukseni olivat vähän muuta.

Suosittelen Kultatukka, tähtöstä vahvojen, järkyttävienkin romaanien ystäville.