Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

Teos 2010

320 sivua.

Kansi: Camilla Pentti

Kirjastosta

Hups. Olen ollut vähän muualla ja muissa maisemissa ja meiningeissä. Ja kaiken lisäksi minulla on rästissä kaksi bloggaamatonta kirjaa, joista toinen on Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen. Kirjan lukemisesta on jo vierähtänyt tovi, joten kirjoitukseni jää ihan pintaraapaisuksi. Kaiken muun tekemisen ja miettimisen ohella on ihan varoittamatta tullut kesä, vaeltelen metsässä ja puutarhassa ja välillä muistan ottaa mukaani kirjan, mutta yleensä en. Tällaista on kesä.

Antaumuksella keskeneräinen kertoo Peuran romaanin Vedenaliset kirjoitus- ja luomisvaiheesta. Se on samalla kirjoittajakurssin päättötyö, joka on myöhemmin muokattu julkaistavaan muotoon. Kirja on säpäleinen, pirstonainen kertomus kirjailijan arjesta, mutta juuri siksi se on mielenkiintoinen kuvaus luomistyön prosessista. Jokainen kirjan syntyprosessi on tietysti erilainen, ja tavallaan Peuran päiväkirjamuotoon kirjoittama teos on omiaan tukemaan taitelijamyyttiä: kirjan synty on tuskaista ja raastavaa, mutta antoisaa.

Olen viime aikoina lukenut enemmänkin samaan genreen sijoittuvia tekstejä. Niiden joukossa Peuran Antaumuksella keskeneräinen oli virkistävällä tavalla erilainen, vaikka se ei varsinaisesti antanutkaan neuvoja siihen, miten kirjoittamiseen pitäisi suhtautua. Toisaalta Peuran tekstiin sisältyy viisaus siitä, että varsinaisia vastauksia ja maagista tasapainoa on vaikea löytää, senhän kertoo jo kirjan nimikin.

En ole lukenut Peuralta muita tekstejä, mutta kieltämättä tämä herätti mielenkiinnon, vaikka Peuran kirjoittama genre on tuskin ominaisinta minulle. Ehkäpä otan luettavakseni ainakin Vedenaliset, jonka syntyä tässä kirjassa kuvailtiin.

Suosittelen Antaumuksella keskeneräistä kaikille kirjoittamisesta ja romaanin syntyprosessista kiinnostuneille.

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Kansanvalistusseura 2013

168s.

Hups. Olen ollut viime aikoina hieman laiska päivättämään Vinttikamariin lukemiani kirjoja. Syytän siitä kevättä, joka vie kaiken energiani (vaikka jonkin kummallisen logiikan mukaan kevään pitäisi sitä lisätä!). Olen kuitenkin saanut luettua jotakin ja yritän vähitellen päivittää tilanteen ajantasalle.

Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija päätyi mukaani kirjastosta ihan mielenkiinnosta. Olen sattuneista syistä lukenut viime aikoina muitakin kirjailijuuteen liittyviä kirjoja, mikä on lähinnä mielenkiintoista ja parhaassa tapauksessa se myös tuo omaan ajatteluun jotakin uutta pohdittavaa. Tuomisen kirjaan en ollut tutustunut aikaisemmin ja löysin sen ihan sattumalta. Tämä olikin tuore teos ja sisällöltäänkin mielenkiintoinen ja ajan hermolla.

Minusta tulee kirjailija kertoo nimensä mukaisesti kirjailijaksi tulemisesta Tuomisen ja hänen haastattelemien kollegoiden kertomusten pohjalta. Tuominen käsittelee kirjassaan kirjoittamista harrastavan ihmisen mielessä lymyileviä peruskysymyksiä kuten kirjoittamisen perusedellytyksiä, käsikirjoituksen valmistumista, kustantajan lähestymistä ja sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun kirja on hyväksytty kustannusohjelmaan ja kirjoittelijasta on tulossa kirjailija.

Kirjoittamiseen liittyy paljon ambivalenssia ja sekalaiset tuntemukset ovat läsnä. Kun kirjailija, psykiatri Claes Anderssonilta kysyttiin, mitä kirjailijalle kuuluu, hän on vastannut, että kiitos kysymästä, tänään kuuluu sitä tavallista, vuoristorataa, tulevaisuuden uskoa ja pohjatonta pessimismiä. (Tuominen: Minusta tulee kirjailija s.21)

Tuomisen kirjassaan kuvailemista asioista moni on sellainen, johon voin hyvin hyvin rajallisen kokemuksenikin perusteella samaistua. Olen lukenut viime aikoina useammankin aihetta sivuavan kirjan, ja Tuominen onnistuu ilokseni kirjoittamaan asiasta paasaamatta ja saarnaamatta: kirjoittamista harrastavia ja julkaisemisesta haaveilevia ihmisiä ei puhutella kuin typeriä idiootteja, jotka kuvittelevat kirjan julkaisemisen tuovan rahaa ja suuren uran. Ainakin minun kokemukseni perusteella Tuomisen antama näkökulma on realistinen, eikä esikoiskirjailijoita tai käsikirjoitusta kustantajalle tarjoavia osoitella syyttävällä sormella vaan kannustaen ja realistisesti urasta kertoen. Vaikka kirjoittaminen on paikoin raskasta, väsyttävää ja huonosti palkittua puuhaa, on se toisaalta myös varsin tyydyttävää, miellyttävää, riemukasta ja sosiaalista. Itse olen toistaiseksi oppinut näkemään harrastuksessani lähinnä tuon positiivisen puolen: onhan kirjoittaminen harrastuksistani se, jonka parista olen saanut kaikkein eniten samalla aaltopituudella olevia ystäviä.

Vieläkin jos minut herätetään yöllä kello neljä ja kysytään, mitä Asko sanoi, vastaan oitis, että älä ikinä selitä, älä selitä tekstiäsi, älä selitä tekstissäsi, opi valehtelemaan hyvin ja unohda tosiseikat voidaksesi kertoa jotakin niin sanotusta totuudesta. (Tuominen: Minusta tulee kirjailija, s.48)

Minusta tulee kirjailija oli nopealukuinen ja rupatteleva kirja, jonka parissa viihdyin hyvin. Se osuu samaan genreen muun muassa Haluatko todella kirjailijaksi, sekä Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi kanssa. Myös Ensimmäinen painos kannattaa silmäillä jos aihepiiri kiinnostaa. Loppuun vielä lainaus joka lämmitti bloggarin mieltä:

Vastaanotto on aina arvoitus ja kirjailijan pitää valmistautua siihen, eikä odottaa pelkkää suitsutusta. Kun seuraat kritiikkejä, muista blogit. Bloggaajilla on nykyään merkittävä rooli. He ovat linkitys lukevien ihmisten verkostoon. Kirjojen suosittelun perinne on muuttunut, ja pääpaino on siirtynyt blogeihin. (Tuominen: Minusta tulee kirjailija, s.125)

Suosittelen Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija kaikille kirjailijuudesta ja kirja-alasta kiinnostuneille.

Ps. Loppuun vielä pieni pohdinta asiasta kirjailijuus ja minä. Saatuani kustannussopimuksen olen puoleen ja toiseen miettinyt Vinttikamarin tulevaisuutta ja sitä, tuonko omaa kirjaani millään tavalla blogissani esille. Tällä hetkellä olen aika vahvasti kääntymässä siihen ratkaisuun, että kirjoittajaminä ja lukijaminä pysykööt erillään. En halua tehdä Vinttikamarista blogia, jossa mainostaisin omaa kirjaani tai kirjoittamistani, vaan haluan mieluummin keskittyä toiseen minulle rakkaaseen harrastukseen, eli lukemiseen. Haluan myös jatkossakin kirjoittaa lukemistani kotimaisista kirjoista, ja tuntuisi jotenkin omituiselta, jos kommentoisin toisten kirjoja ja mainostaisin samalla omaani. Uskon, että kirjablogi tuo monille marginaaliin kuuluville kirjoille näkyvyyttä ja haluan kirjabloggaajana olla omalta osaltani edistämässä kirjojen esilläoloa. Se, että en nosta omaa kirjaani blogissani esille, ja kirjoitan blogia nimimerkillä ei ole mikään salaperäinen protesti maailmankaikkeutta kohtaan, vaan pyrkimys jatkaa lukijana ihan niin kuin ennenkin; ihan vain jonakin sen erittelemättömämpänä tyyppinä joka tykkää lukea hyviä kirjoja ja kertoa niihin liittyviä ajatuksiaan.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 

Tammi 2011

175s.

Kevät tekee (takatalvesta huolimatta) tuloaan ja lenkkipolku houkuttaa. Kirjoittava ystäväni Vaarna mainitsi Haruki Murakamin kirjan jossain yhteydessä ja kävin hetimiten varaamassa kirjan kirjastosta. En ole lukenut Murakamia (vaikka monet blogimaailmassa hänestä puhuvatkin), mutta kirjoittajien elämänkerralliset teokset ovat yhtä kaikki kiinnostavia. Sitä paitsi juokseva kirjailija kuulosti varsin mielenkiintoiselta yhdistelmältä (erityisesti Stephen Kingin alkoholinsävytteisen elämän jälkeen). Minulle on tänä keväänä herännyt poikkeuksellisen suuri halu lähteä juoksemaan, osittain erään täysin päättömän haasteen seurauksena. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta sopi siis täydellisesti tämän alkukevään fiiliksiin.

Saattaa olla hiukan hassua, että joku ikäiseni sanoo tämän ääneen, mutta haluan olla varma että tosiasiat ovat kohdallaan: olen ihminen joka haluaa pysytellä omissa oloissaan. Vieläkin selvemmin sanottuna: minä olen ihminen, joka ei tunne tuskaa ollessaan yksin. Minusta ei ole yhtään vaikeaa tai tylsää juosta yksin joka päivä tunti tai kaksi, olla puhumatta kenellekään, eikä myöskään viettää neljää tai viittä tuntia yksin pöytäni ääressä. Pienestä pitäen minulla on ollut siihen taipumus. Aina kun minulla oli valinnanvaraa, luin mieluummin omissa oloissani kirjoja tai keskityin kuuntelemaan musiikkia kuin vietin aikaa muiden kanssa. Keksin aina tekemsitä johon en tarvinnut muita.

(Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.18)

Murakami voitti minut puolelleen jo kirjansa ensimmäisillä sivuilla kertomalla introvertin ihmisen elämän perusasian: sen että yksinolosta saa voimaa ja energiaa. Itse kirjoittamista harrastavana tiedän, miten tärkeää oma aika ja rauha on. Juoksemiseen kiteytyy myös Murakamin tekstissä luovan ihmisen energiantarve, pyrkimys ammentaa voimaa yksinolosta ja niistä hetkistä, jotka on mahdollista vietää omien ajatustensa kanssa. Juostessa ajatus lentää, jalat kulkevat:

Juostessa mieleeni ilmaantuvat ajatukset ovat kuin pilviä taivaalla. Kaikenkokoisia pilviä. Niitä tulee ja menee, kun taas taivas pysyy koko ajan samana. Pilvet ovat pelkkiä vieraita taivaalla, ne menevät ohi ja katoavat, jättävät jälkeensä taivaan. Taivas on sekä olemassa että ei ole. Sillä on samanaikaisesti olemus ja ei ole. Ja me vain hyväksymme tämän valtavan laajuuden ja ahmimme sitä täysin siemauksin. (Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.19)

Murakami aloittaa kirjan kertomalla elämästään ja siitä millä erilaisilla tavoilla juokseminen on ollut osa hänen elämäänsä siitä saakka, kun hän 33-vuotiaana päätti aloittaa harrastuksen. Kirjan alkupuoli on mielenkiintoista luettavaa, ja vastaan tulee monta sellaista lainausta, jotka minun täytyy kirjoittaa ylös, kuten vaikka tämä:

Minua hämmästyttää, miten paljon elämässä on pakko priorisoida, paitsi silloin kun on nuori: on pakko pohtia miten ja missä järjestyksessä annostelee aikansa ja energiansa. Jos ei saa tällaista systeemia aikaiseksi tiettyyn ikään mennessä, elämästä puuttuu fokus ja se joutuu epätasapainoon. Minä priorisoin korkeimmalle sellaisen elämäntavan, joka sallii minun keskittyä kirjoittamiseen. (Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.39)

Kirjan loppupuolisko maratonikuvauksineen meneekin sitten enemmän läpiluvuksi. Murakamin juoksumatkat tuntuvat tällaisen aloittelijan näkökulmasta niin käsittämättömiltä (50-80km viikossa), että niistä ei oikein voi edes haaveilla. Murakami kertoo kokemuksistaan, uupumisesta, sitkeydestä ja elämänmittaisesta juoksuharrastuksestaan. Kirjailijanuran peilaaminen juoksuteemaan jää kirjan loppupuolella enemmän pintaraapaisuksi, vaikka onkin selvää, että Murakami kokee juoksemisen tärkeäksi edellytykseksi, jotta romaanien kirjoittaminen onnistuu ja on mielekästä. Itse kuitenkin sain ammennettua enemmän filosofiaa kirjan alusta, joka oli juoksuharrastustaan aloittelevalle motivoivaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Suosittelen Haruki Murakamin kirjaa Mistä puhun kun puhun juoksemisesta kaikille kirjailijaelämänketoja lukeville. Myös juoksuharrastuksen aloittamisen motivaatioksi. Minä lähden shoppailemaan lenkkareita kevät kelejä odotellessa.

Stephen King: Kirjoittamisesta

Stephen King: Kirjoittamisesta (On Writing. A Memoir of Craft)

Tammi 2000

272s.
Kansi: Heikki Kalliomaa

Stephen Kingin Kirjoittamisesta on kirjoittajapiireissä tunnettu "klassikko", joka mainitaan aina silloin, kun tulee puhe kirjoittamisoppaista ja kirjoittajan työtä käsittelevistä teoksista. Hämmästyin huomatessani, että tämä kirja on julkaistu vasta 2000. En tiedä miksi, mutta olen koko ajan ollut siinä uskossa, että tämä on jo paljon vanhempi kirja. Tosin onhan vuodesta 2000 jo yli kymmenen vuotta aikaa, eli se siitä teoriasta. Olen joka tapauksessa yrittänyt saada tämän kirjastosta lainaksi useampaankin otteeseen, mutta kirja tuntuu olevan aina lainassa. Sattumalta se sitten löytyi ja nappasin kirjan tietysti heti mukaani.

Kirjoittamisesta on oikeastaan Kingin muistelmateos yhdistettynä kirjoittamisen teoriaa käsittelevään osuuteen. En tiedä mikä suomalaistumisilmiö kirjallisuusmieltymyksiini on iskenyt, sillä amerikkalainen lukijaa puhutteleva tyyli ei oikein enää vetoa minuun, vaan pikemminkin tylsistyn ja turhaudun kun luen kovin amerikkalaiselta tuntuvaa tekstiä. Kirjan alkupuoli olikin lähinnä Kingin muistelmatyyppistä kerrontaa, joka ei antanut minulle hirveästi. Ehkä syynä on myös se, että en oikein osaa pitää kirjailijan työtä ja uraa kovin mystisenä, eikä King ole suosikkikirjailijoitani muutenkaan; olen lukenut häneltä muutaman kirjan, enkä lähtökohtaisesti ole pitänyt hänen uraansa kovin kiinnostavana.

Kingin kirjailijanura alkoi lehtiin kirjoitetuista artikkeleista ja lyhyistä tarinoista päätyen Carrien julkaisemisesta alkaneeseen romaanikirjailijan taipaleeseen. Kingin alkoholin ja kokaiinin värittämässä elämässä on onneksi ollut onnellinen ja rakkautta täynnä ollut avioliitto, sekä tietysti paljon työtä ja hyvää tuuria. King painottaa kirjailijan urasta haaveilevalle lukemisen tärkeyttä: "jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa eikä työkaluja kirjoittaa." King suosittelee kirjoittamista harrastavalle 4-6 tunnin luku- ja kirjoitussessiota päivittäin. Näin päivätyötä tekevälle ihmiselle Kingin suositus jää vain haaveeksi, mutta onneksi kirjallisuutta ja kirjailijuutta voi näköjään harrastaa vähän pienemmälläkin panoksella.

King antaa kirjassaan myös hyviä ja varteenotettavia neuvoja:

Ruokapöydässä lukemista pidetään hienoissa piireissä hyvien tapojen vastaisena, mutta jos halut menestyö kirjailijana, epäkohteliaisuuden välttäminen on elämäsi toiseksi merkityksettömin asia. Merkityksettömin on murehtia hienoja piirejä ja niiden odotuksia. Jos aiot kirjoittaa niin vilpittömästi kuin pystyt, päiväsi hienoissa piireissä ovat joka tapauksessa luetut. (King: Kirjoittamisesta, s.137)

Mielestäni King lausuu edellisessä kappaleessa varteenotettavan viisauden. Oivalsin nimittäin itse joskus reilu vuosi sitten, että toisten (lukijoiden) miellyttäminen tai miellyttämään pyrkiminen, ympäristön odotuksiin vastaaminen ja ylipäätään ympäröivän maailman liiallinen huomioonottaminen (siis liiallinen, en puhu nyt normaalin sosiaalisen kanssakäymisen laiminlyömisestä) ovat vihonviimeisiä asioita luovan tekemisen kannalta. Kun liiallisista, ulkoapäin (tai sisältäpäin) tulleista odotuksista ja vaatimuksista pystyy irtaantumaan, on paljon helpompi luoda tekstiä, jolla oikeasti tuntuu olevan sisältö ja merkitys. Tämä on oma kokemukseni, mutta Kingin huomio osui kyllä oikeaan osoitteeseen.

King luettelee kirjassaan myös kirjoittamisen teorian perusjuttuja adverbien välttämisestä editoinnin tärkeyteen. Ne eivät tuoneet minulle juuri uutta, varsinkaan siksi kun suurin osa esimerkeistä oli englanniksi. En ole niin taitava, että osaisin soveltaa esimerkkejä kotimaan kielelle. Teoriassa kuitenkin ymmärrän mistä oli kyse. Käytännön teoriaa etsivälle Kingin kirja ei ole välttämättä paras mahdollinen, mutta antaahan se tiiviissä paketissa ohjeita sellaiselle ihmiselle, joka suunnittelee kirjan kirjoittamista tai on jo kenties käynyt tuumasta toimeen.

Kingin Kirjoittamisesta on kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kurkistus suositun kirjailijan taipaleeseen, sekä samalla opas niille, jotka tykkäävät itse roikkua kynän varressa. Suomen kirjallisuuspiireihin sovellettuna Kingin kokemukset eivät välttämättä sovellu kustannusmaailmojen erilaisuuden takia, mutta joka tapauksessa on monta erilaista tietä kirjailijaksi ja Kingin tie on vain yksi niistä monista. Jo klassikkomaineensa takia tämä kirja kuitenkin kannattaa lukea, jos tekstin tuottaminen, kirjailijuus ja kirjailijan elämä kiinnostavat.

Suosittelen Kingin Kirjoittamisesta -kirjaa kaikille kirjailijan työstä kiinnostuneille.

Oppaita kirjailijuuteen

Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (Avain 2013) ja Haluatko todella kirjailijaksi
(Helsinki-kirjat 2012)

Olen ollut oikeastaan koko elokuun aika lailla poissa tietokoneelta (joka jostain syystä on alkanut keittää ja puhista kuin höyryveturi aina kun käynnistän sen). Tänä kesänä voin sanoa oikeasti nauttineeni kesästä, sillä kolmeen menneeseen kuukauteen on mahtunut paljon kaikenlaista kivaa ja mieleen painunutta. Ajattelin jatkaa hyvää fiilistä myös syksyyn, joka kolkuttelee jo oven takan. Tiedossa kivoja kirjoja ja reissu, josta lisää joskus myöhemmin.

Lukemiseni on ollut viime aikoina vähän mitä sattuu. Tarrasin Gabaldonin Muukalaiseen heti kun kuulin, että kirjasarjasta tehdään elokuva. Siinä sivussa ehdin lukea pari kirjailijuutta käsittelevää kirjaa. Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Jera Hännisen&Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi olivat viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa kirjamaailman kiemuroista.

KIRJAILIJANALUT. Suomi24 -sivuston keskustelupalsta kirjailijanaluille. Palstan seuraaminen on suosittua ajanvietettä kustantamoiden työntekijöille ja samoin monet kirjailijat ovat kertoneet lukevansa sitä. Keskustelun taso ei aina yllä korkeuksiin ja palstalla on kaikkiin nettikeskusteluihin pesiytynyttä negatiivisuutta, mutta yhtä kaikki joukossa on aidosti innostuneita tulevaisuuden kirjailijoita. 
(Haluatko todella kirjailijaksi, s.150)

Haluatko todella kirjailijaksi kertoo kirjailijuudesta ja sen tavoittelusta ei niin vakavaan sävyyn. Kirjassa on johdantoluvun jälkeen aakkosluettelomainen katsaus kirjamaailman ilmiöihin, joista kerrotaan sisäpiirimäiseen sävyyn. Joukossa on varmasti aimo annos faktaa, mutta on vaikea sanoa, mikä osa tiedosta on kirjoittajakaksikon omaa mutuhuttua, mikä ihan oikeaa faktaa kustantamoiden ja kirjallisuuden maailmasta. Niin tai näin, kirja on varsin viihdyttävää luettavaa, ja lukaisin sen läpi hetkessä. Tämä olisi hauska hankkia myös omaan hyllyyn ja lueskella sitä joskus.

Hyvin harvan haastateltavan ensimmäinen tarjottu käsikirjoitus oli ylittänyt julkaisukynnyksen. Yleensä kirjoittaja on tarjonnut useampia käsikirjoituksia kustantantamoihin, mutta on saanut kielteisen kustannuspäätöksen yhden toisensa jälkeen. Tätä "yritys ja erehdys" -reittiä pidetään pisimpänä ja henkisesti koettelevimpana. (Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi s. 25)

Pirjo Rautiainen lähestyy Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi -teoksessa kirjailijuutta haastattelujen kautta. Teosta varten on haastateltu 35 kirjailijaa, joten katsonta on melko kattava. Rautiainen tarkastelee kirjassa oikeastaan ihan samoja teemoja kuin Hänninen&Hänninen, mutta Rautiaisen kirjan sävy on vakavamminotettava ja tuo kirjailijan lähelle lukijaa suorien haastattelulainausten kautta. Minä koin varsin antoisaksi lukea kirjat peräjälkeen, koska ne tukivat hyvin toisiaan ja antoivat samaan aiheeseen rinnakkaiset näkökulmat.

Sekä Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi että Haluatko todella kirjailijaksi -teoksissa (varsinkin jälkimmäisessä) on varoitteleva sävy, joka saa ihmettelemään, missä pussissa suomalaiset wannabekirjailijat ovat oikein kasvaneet. Varsikin Haluatko todella kirjailijaksi antaa ymmärtää, että monet kirjoittamista harrastavat ihmiset kuvittelevat kirjailijuuden olevan tuottoisa, helppo ja julkisuutta tuova ammatti. Voi tietysti olla, että omassa kirjoittajaporukassani on poikkeuksellisen valveutunutta väkeä, sillä en ole kuullut kertaakaan kenenkään olettavan, että kirjoittamalla voisi oikeasti tehdä helposti rahaa. Varmasti tällaisellekin varoittelulle on oikea paikkansa, mutta itselleni tuli suurena yllätyksenä se, että joku oikeasti kuvittelee kirjoittamisen olevan jotenkin taloudellisesti järkevä ammatinvalinta!

Suosittelen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Haluatko todella kirjailijaksi -teoksia kaikille kirjailijan työstä kiinnostuneille. Nämä eivät ole pelkästään oppaita kirjailijuudesta haaveileville kirjoittajille, vaan tuovat mielenkiintoisia näkökulmia myös lukijan vinkkelistä tarkasteltuna. Onhan se hienoa tietää, mitä ovat saaneet kokea ne ihmiset, jotka ovat laittaneet rakkaat lempikirjamme paperille...

Ian McEvan: Sovitus

Ian McEvan: Sovitus (Atonement), Otava 2002, 541 sivua

Välillä on niitä kirjoja, joista savutaan ja hälytään, ja joihin en osaa tarttua juuri siksi, että kaikki lukevat niitä ja niistä kuuluu tykätä. Tätä kutsutaan vastarannankiiskiefektiksi. Yleensä kuitenkin jonkun kirjan aikaansaama mielenkiinto on sen verran suuri, että etsin sen käsiini siinä vaiheessa, kun suurimmat pölyt ovat laskeutuneet. Lisäksi tähän asiaan liittyy myös toinen seikka: kirjabloggarit ovat ansioituneet lukemaan varsin tuoreita ja uusia kirjoja, mutta minusta se ei ole aina pelkästään yksiselitteisen hyvä asia. Välillä on hyvä mennä myös muutaman vuoden taakse, sillä kirja on siitä hauska kapine, että se ei oikeastaan vanhene koskaan. Enkä puhu nyt klassikoista, vaan 10-20 vuotta vanhoista kirjoista, jotka helposti hukkuvat jonnekin unholaan. Tarttukaamme siis myös niihin kirjoihin, jotka eivät ole uutuushyllyissä ja kevään katalogeissa.

Sovitus on minulle tuttu samannimisestä elokuvaversiosta, jonka katsoin joskus muutamia vuosia takaperin. Pidin elokuvasta, mutta samalla se tuntui masentavalta. Olen lykännyt kirjan lukemista myös siksi. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että aika oli oikea. Myönnetään, että nytkin tökki. Luin Ian McEvanin hienoa romaania tuskaisen pitkään, vaikka tavallaan myös pidin siitä. Teksti ei kuitenkaan tempaissut mukaansa.

Tarinassa eletään 1900-luvun sotienaikaista englantilaista kartanoromantiikkaa. Kolmetoistavuotias Briony näkee outoja välähdyksiä aikuisten maailmasta, kun hänen isosiskonsa Cecilia ja siivoojan poika Robbie luovat toisiinsa katseita ja kohtaavat salaa kirjastossa. Kirjailijan urasta haaveilevan Brionyn mielikuvitus alkaa laukata, mutta toisinaan on vaikeaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat. Toisinaan taas kuvitteelliset rajat ovat pelottavan lähellä toisiaan.

Briony oli tullut lastenhuoneen avoimen ikkunan ääreen ja ilmeisesti havainnut edessään aukeavan näyn jo ennen kuin tajusi täysin mitä näki. Näkyyn olisi aivan hyvin voinut kuulua myös keskiaikainen linna, ainakin jossain kauempana. Muutamien mailien päässä Tallisien maista kohosivat Surreyn kukkulat liikkumattominen jyhkeäkruunuisine tammimetsineen, joiden pehmeyttä maitomainen aurinkousva pehmensi. (McEvans: Sovitus, s.61)

Romaanin keskeisiä hahmoja ovat Briony, Cecilia ja Robbie. Montgomeryltä perittyä annamaista ja runotyttömäistä naiivia paatosta täynnä oleva Briony maalaa lapsellisella viattomuudella ja toisinaan viekkaudella tarinoita, muut hahmot jäävät etäisemmiksi, mutta niin asian kuuluukin olla. Erityisesti isosisko Cecilia jää hahmoksi, jonka vaikutus on suuri, mutta jonka konkreettinen rooli jää vähäiseksi. Cecilian toiminta jää lukijalle hieman arvoitukselliseksi, ja lukija joutuu tarkastelemaan osaa Cecilian ratkaisuista Brionyn värittyneen kerronnan läpi. Se luo tarinaan oman viehätyksensä, joka saa pohtimaan todellisuuden ja tarinan hentoa eroa.

Sovituksen kieli oli melko polveilevaa ja kuvailevaa. Jollain tavalla kirjan lukeminen oli uuvuttava kokemus. Täytyy kyllä myöntää, että vuoteni on alkanut melko hektisissä merkeissä, ja lukeminen on jäänyt sivurooliin. Ehkä siksi paksu ja monia vahvoja teemoja sisältävä teos vei voimat. Kirja oli kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen, ja näin jälkikäteen voin todeta, että myös elokuvasovitus oli onnistunut ja onnistui maalaamaan romaanin tunnelman uskottavasti. Myös loppuratkaisu oli vakuuttava.

Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsens ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä. (McEvans: Sovitus, s.541)

Itsekin kirjoitelmia näpertävänä ihmisenä ymmärrän Brionyn intohimon ja lopulta ratkaisut, joihin hän päätyy. Kirjailijan valta ja vapaus. Vastuu ja ne mahdollisuudet, joita kynään tarttuminen antaa. Siinä on miettimistä, ja niin on myös Sovituksessa. Tässä oli kirja, joka ei päästänyt helpolla, ja jota en luultavasti hevillä unohda. Ehkä tartun tähän uudelleen joskus kun aika ja tilanne on toinen.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea älykkään ja monisyisen romaanin.

NaNoWriMo 2012

Herään eräänä lokakuisena aamuna siihen todellisuuteen, että kuukauden kestävään kirjoitusurakkaan on aikaa enää muutama viikko. Minulla ei ole käsitystäkään siitä mitä kirjoitan. Minulla ei ole aikaa kirjoittaa. Minus väsyttää. Koti pitäisi siivota. Omenahillot on vielä keittämättä. Ja töitäkin tarttis tehdä. Ja nähdä ystäviä, olla sosiaalinen.

Ajattelin kumminkin osallistua.

Tämä vuosi tulee olemaan viides NaNoWriMoni. Muutamasta aikaisemmasta vuodesta voi käydä lukaisemassa täällä. Tarkoituksena on siis kirjoittaa kuukaudessa 50 000 sanan romaani. Tai jotain siihen suuntaan. Kunhan kirjoittaa joka päivä jotakin, minkä on tarkoitus muodostua kokonaiseksi tarinaksi.

Olen saavuttanut joka vuosi sanamäärätavoitteen, yleensä vähän enemmänkin. Tänä vuonna ajattelin kuitenkin yrittää korvata määrän laadulla. En edes yritä tavoitella huikeita sanamääriä tai saavuttaa tavoitemäärää kahdessa viikossa, kuten kävi viime vuonna. Haluan kirjoittaa ajatuksella ja huolella. Tarkoituksena ei ole luoda mitään suurta teosta tai leikkiä kirjailijaa. NaNoWriMoon voi osallistua sellainenkin, joka ei haaveile kirjan julkaisemisesta, mutta tykkää luoda tarinoita - tai yrittää itsensä voittamista. Kuukausi on kuitenkin lyhyt aika. Siinä venyy vaikka mihin.

Kaikille tällainen kirjoitusurakka ei tietenkään sovi, mutta suosittelen yrittämään, jos vähääkään tekee mieli. Marraskuussa lukeminen ja sosiaalinen elämää jää vähemmälle, mutta "valmiin" käsikirjoituksen kanssa on ihana jäädä viettämään joulukuuta, kun tuntuu siltä, että on saanut jotakin aikaiseksi. Työ tekijäänsä kiittää.

Kuka lähtee mukaan tänä vuonna? Onko idea jo valmiina vai lähdettekö liikkeelle puhtaalta pöydältä? Muistakaa äänestää sivupalkissa ja ehdottaa mitä minä kirjoittaisin tänä vuonna.

Virtuaalinen kirjoitusleiri Leirinuotio

Jaan kanssanne ripauksen kirjoittamisen iloa, vaikka olenkin pyrkinyt siihen, että kirjoittamiseen liittyvät ajatukset sijoittuvat toiseen blogiini. Tämä on kuitenkin niin hieno juttu, ettei sitä voi olla jakamatta lukevien ystävien kesken.

Osallistuin syyskuun aikana Virtuaaliselle kirjoittajaleirille, joka järjestettiin kirjoittamista harrastavien blogiystävien voimin. Harrastelijakirjoittajan ikuisena ongelmana on vertaistuen ja varsinaisen opetuksenkin puute: arkielämän pyörteissä ei ole useinkaan mahdollista osallistua opistojen kirjoittajakursseille, vaan oppi on etsittävä itse, tai opittava yhdessä. Palauteesta on aina myös pulaa: on niin kiva kuulla, mitä muut pitävät tekstistäsi.

Virtuaalisen kirjoitusleirimme ideana oli se, että jokainen pääsee osallistumaan omalla panoksellaan, eli kommentoi muiden tekstejä ja yhteistä "ohjelmaa" oman aikataulunsa mukaan. Leirinuotio järjestettiin yksityisessä blogissa, jonne vain osallistujilla ja kutsuvierailla oli pääsy. Esittelimme omia tekstejämme, kirjoitimme haastetekstin ja keskustelimme myös kirjoittamiseen liittyvistä ongelmakysymyksistä.

Leirillämme vieraili varsinaisten osallistujien lisäksi huikea joukko kirjailijoita, jotka tsemppasivat ja neuvoivat. Alussa saimme terveiset Pasi Ilmari Jääskeläiseltä, toisella viikolla luonamme vierailivat Anu Holopainen ja Hanna van der Steen. Kolmas viikko kului Annukka Salaman ja Magdalena Hain opastuksessa ja neljännellä viikolla vieraana poikkesi Maaria Päivinen. Jokainen toi mukanaan vinkkejä ja neuvoja. Saimme myös ohjeistusta siitä millaisella asenteella kannattaa lähestyä kustantajia, mitä nykyään julkaistaan, miten kannattaa editoida jne. 

Tärkeä merkitys leirillä oli vertaistukiverkon muodostuminen. Se, että ongelmia ja epätoivonpuuskia voi jakaa tutuksi käyneen kirjoittajaystävän kanssa. Se, että on joku, jolle voi lähettää keskeneräisen käsikirjoituksen ja kysyä, että onko tässä mitään tolkkua. Leirillä oppi myös uusia oivalluksia erilaisista kirjoitukstekniikoista. Kaiken kaikkiaan kokemus oli mielenkiintoinen, eikä varmasti jää ainutkertaiseksi. Kirjoitimme leirillä myös haastetekstin aiheesta "Pilvi" (aihe arvottiin jokaisen heittämien ehdotusten joukosta.) Oman haastetekstini voi käydä lukemassa täällä. Deen Pilvi löytyy täältä. Kovin erilaisilla näkökulmilla lähdimme jokainen aihetta työstämään. Linkitän, jos muutkin innostuvat oman haastetekstinsä julkaisemaan.

Leiri oli mielenkiintoinen ja innostava kokemus. Nyt on taas kiva käpertyä viltin alle sohvalle. Lukea, kirjoitella, juoda teetä ja suunnitella NaNoWriMoa!

Kirjoita kosmos - Opas spekulatiivisen fiktion kirjoittamiseen

Tänään kiireessä tynkäkommentti spekulatiivisen fiktion oppaasta!

Suomen Tieteiskirjoittajat ry:n ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry:n kustantama Kirjoita kosmos vilauttaa näkökulmia spekulatiivisen fiktion monipuoliseen genreen. Tänä päivänä harrypotterien ja nälkäpelien myötä spekulatiivinen fiktio on yhä entistä suositumpaa. Tämä opas toimiikin hyvänä ohjenuorana kirjoittajalle, sekä myös lukijalle, joka yrittää luovia runsaan tarjonnan keskellä. Jo spekulatiivinen fiktio -käsite vaatinee avaamista, ja Kirjoita kosmos selvittääkin lukijalle mistä genressä siis oikeastaan onkaan kysymys.

Eri kirjoittajien artikkeleista koostuva teos pureutuu esimerkiksi tieteiskirjallisuuden kliseisiin, tekstin editointiin, miljööseen, sekä muihin kirjoittamisen kannalta olennaisiin seikkoihin. Mainitsemisen arvoista on myös se, että tieteisromaanien lukijankin kannalta tällaiset faktat ovat mielenkiintoisia, ja ne auttavat ymmärtämään genrelle tyypillisiä piirteitä. Myös spefin kirjoittajille tästä lienee apua, ainakin itse sain pari oivallusta kirjaa lukiessani.

Suosittelen Kirjoita kosmos -kirjaa luettavaksi niille lukijoille ja kirjoittajille, jotka ovat kiinnostuneita spekulatiivisesta fiktiosta.

Kirjoitukset muuttavat

Minulla on jokin henkinen ristiriita jakaa ajatukseni Vinttikamarissa lukemisen ja kirjoittamisen välillä. Tällä hetkellä aikaa on syönyt se toinenkin rakas harrastus, josta olisi myös ehkä jotakin sanottavaa, mutta en tiedä missä. Siellä ei ole vielä mitään ihmeellistä, mutta enimmät ajatukset kirjoittamisesta näyttäisivät siirtyvän tänne ja Vinttikamarissa luetaan kuten ennenkin. Siellä toisaalla on kaikki vielä kesken, mutta saa tulla käymään.

Kari Ojala: Ensimmäinen painos

Ensimmäinen painos (Etukeno 2006), 360s.

Omasta kirjahyllystäni löytyy keltainen pikkujättiläinen kirjan julkaisemisesta ja kirjoittamisella elävän ihmisen työstä. En tiedä, mistä Kari Ojalan Ensimmäinen painos on alunalkaen päätynyt minulle, mutta minulla on epämääräisesti sellainen tunne, että joku on puolitosissaan ostanut kirjan minulle, kun olen maininnut harrastavani kirjoittamista. Kirjan kannessa mainostettu Miten saan tekstini julki ja elän kirjoittamisella ei ihan ole toteutunut omassa elämässäni, mutta uskallan siitä huolimatta väittää tämän olevan ihan informatiivinen tietopaketti kirjoittamisen maailmasta.

Ensimmäinen painos ei ole kirjoittamisen opas, vaan lähinnä katsoisin sen olevan tietopaketti niille, joilla on valmis käsikirjoitus, artikkeli, kolumni tai vastaava, ja vahva pyrkimys saada tuotoksensa julkisuuteen. Kirja ohjeistaa kirjoittajaa kustannustoiminnasta, kustannussopimuksista, freelance-kirjoittajan työstä jne. Kirjan suhteellisen kattavalta näyttävää sisällysluetteloa kannattaa käydä vilkaisemassa Etukenon nettisivuilla. Ajattelin, että tämän kirjan esille tuominen voisi olla ajankohtaista nyt, kun moni bloggaava kirjoittaja näyttää tähtäävän Saarikoski -kirjoituskilpailuun viimeistellyn käsikirjoituksensa kanssa.

Minun on hirvittävän vaikea arvioida tämän kirjan sisältöä, koska minulla ei ole paria julkaistua artikkelia lukuunottamatta minkäänlaista kokemusta kirjoittamisella elämisestä tai kirjoittajan/kirjailijan työstä siinä merkityksessä, kuin työ tässä yhteydessä käsitetään. Tästä huolimatta Ensimmäinen painos on mielenkiintoinen kurkistus kirjoittamisen maailmaan ja niihin kaikkiin koneistoihin, joiden pyörät pyörittävät ajanvietettä meille lukijoille.

Mainittakoon vielä, että Ensimmäinen painos on ulkoasultaan graafisen näyttävä, vaikka pienestä pinta-alastaan johtuen hiukan hankala lukea. Kuitenkin piristävä poikkeus.

Suosittelen luettavaksi kirjailijan urasta haaveileville.

Riippuvuuksia

Gerard Ter Borch: Woman writing a letter

Outoa huomata, että olen kehittänyt itselleni uuden riippuvuuden: pakon kirjoittaa. Olen aina kokenut, että lukeminen pitää minut hyvällä mielellä ja raskaankin päivän jälkeen luetut sivut parantavat mielialaa kummasti. Lukeminen on ollut aina minulle pakokeino arjesta. Näköjään myös kirjoittamisesta on alkanut muodostua samanlainen apuväline mustan talven selättämiseen.

Olenhan minä kirjoittanut aina, mutta en ehkä niin säännöllisesti kuin nyt. Nanowrimo palautti kadoksissa olleen rutiinin ja nyt pikkujoulujen ja muiden joulukiireiden tuoksinnassa huomaan, että pari kirjoittamatonta päivää aiheuttaa levottoman olon: ajatukset pyörivät päässä illalla ja kädet naputtavat levottomasti pöydän pintaa. Tuntuu siltä, että keho tarvitsee kirjoittamista; paikkaa jonne ajatukset voi laittaa.

Ei hassumpi riippuvuus. Nyt kun vielä elämä järjestäisi lisää aikaa lukea ja kirjoittaa, olisin aika tyytyväinen.

NaNoWriMo 2011: Ohi on!

Niin kului marraskuu kirjoittaessa. Sateinen ja kurainen kuukausi, jota kuitenkin odotan innolla aina joka vuosi. Tänä vuonna sain 50 000 sanaa kasaan jo parissa viikossa, mutta jatkoin tekstini kanssa pakertamista koko kuukauden. Tarinan juoni ei ihan riittänyt 100 000 sanaan, jota ajattelin ensin lähteä kokeilemaan, enkä ole ihan varma olisiko aika ja energiakaan riittänyt. Tähän olen kuitenkin tyytyväinen, oli kiva saada aikaiseksi jotakin.

Marraskuu ja NaNoWriMo ovat aina minulle muistutus siitä, että kyllä sitä aikaa on, kun järjestää, ja kyllä sitä kumminkin saa aikaiseksi, kunhan vaan viitsii. Minä nautin tarinoiden kertomisesta ja saan siitä iloa. Välillä se on työlästä, raskasta ja uuvuttavaa, mutta tykkään silti.

Nyt marraskuun jälkeen yritän taas pitää yllä jonkinlaista rutiinia ja jatkaa keskeneräisiä projekteja. Tosin ajattelin välillä taas palata myös ihan kirjojen lukemisenkin pariin, sillä se puoli on jäänyt hieman vajaaksi marraskuun tiimellyksessä. Tämä oli kuitenkin hyvä ja inspiroiva kuukausi, vaikka välillä väsytti ja usko omaan tekemiseen oli hukassa. Kiitokset kirittäjille ja kannustajille :)

Miten teillä muilla nanoon osallistujilla sujui marraskuu? Mitä sitten seuraavaksi: jatkuuko tarina, vai tavataanko taas ensi marraskuussa?

NaNoWriMo 2011: 50 000 ja tarina päättyy? Tai sitten ei.

Juban sarjakuvan Wagner tietää, miten NaNoWriMo -romaani kannattaa kirjoittaa. Jos ei itse tiedä miten kaikki päättyy, on huomattavasti jännempää jatkaa eteenpäin. Ei tämä kaikkien kohdalla toimi, mutta juuri tällä hetkellä voin kyllä itse samaistua Wagner -possun mielialoihin.

Tämä pariviikkoisen aikana on tapahtunut kaikenlaista. Tarinani juoni on kulkenut mihin sattuu ja olen itse vain seurannut sivusta, kun sormeni takovat tietokoneen ruudulle jotakin, mistä minulla ei alun alkaen ollut mitään havaintoa. Näitä jänniä kokemuksia tulee, kun kirjoittaa vauhdilla. Ja kun tuossa taannoin käytiin muutamaa hämmentyneissävytteistä blogikeskustelua siitä,  onko muka lastenkirjailija Netta Walldén voinut kirjoittaa romaaninsa viikonlopussa, niin sorkinpa soppaa omalla mielipiteelläni ja väitän, että aivan varmasti. Tosin onnistuneeseen lopputulokseen vaaditaan ehkä vähän muutakin kuin jääräpäinen taisteluraivo, eli siinä mielessä en lähde vertailemaan omaa aikaansaannostani mihinkään muuhun.

Hauskaa tässä on se, että tarina ei ole vielä päättynyt. Minulla on marraskuuta vielä kaksi viikkoa ja jotain ajattelin tähän liittyen laittaa paperille, vaikka maaginen luku onkin saavutettu. Been there, done that ja lopputuloksena 50 000 sanaa ja kipeä niska. Oliko vaivan arvoista? Joo, luulen niin.

NaNoWriMo 2011: Ensimmäinen viikko takana

Takana on viikon verran NaNoWriMoa. Olen elänyt melkein koko viikon pelkällä teellä, omenilla ja kuivakakulla, ja olen ehdottomasti ja täysin epäilemättä nukkunut liian vähän. Ja sen huomaa. 

Tämän vuoden marraskuussa päädyin kirjoittamaan toisen osan tarinaan, jonka kirjoitin vuonna 2009 marraskuun aikana. Jotenkin kuvittelin, että tutuilla hahmoilla olisi helppo lähteä kirjoittamaan, mutta asiassa oli myös omia mutkia, joita olen yrittänyt suoria viikon aikana. Tällainen kirjoitustahti ei ole mitenkään tavanomaista ja saan kiittää siitä vain ja ainoastaan sanasotakavereitani Ketturuukkua ja Sutta, joiden kirittämisessä on ollut aivan pakko pysyä mukana. Nanon sanamäärästä on enää jäljellä kirjoitettavana vajaat 20 000 sanaa, enkä vielä tiedä mahtuuko kertomuksen loppu tuohon sanamäärään, vai tarvitsenko lisää sanoja. Se jää nähtäväksi. Varmaa kuitenkin on, että joko tämän tai jonkin muun projektin parissa vietän koko marraskuuni, enkä jätä tätä absurdia puuhaa siihe, että saan vaaditun sanamäärän täyteen.

Järkevääkö? En usko, mutta melko hauskaa.

Kirjoittaminen on verottanut lukemista, mutta minulla on hirvittävän houkutteleva pino kirjoja, joita olen silmäillyt aina kun olen ehtinyt. Yöpöydällä ovat pinossa muun muassa Martinin Kuninkaiden koitos, Kanto&Rannela kokoonpanon Tähystäjäneito, Prachettin Valtio sekä houkuttelevalla kannella varustettu Malzieun Sydämen mekaniikka. IPadilla hurraa Tammelinin Veriveljekset, ihka ensimmäinen e-kirjani!

Miten muilla nanottajilla on sujunut ensimmäinen viikko? 

NaNoWriMo 2011: pikakuulumisia

Ensimmäisen päivän kirjoitussaldo oli 6461 sanaa. Tälle päivälle tiedossa huikeasti vähemmän sanoja, koska aika on kortilla ja energiaa ei ole senkään vertaa. Linkkivinkkinä Maijan ilmestykset -blogin Miten päihität NaNoWriMon? Sieltä energiaa niille, joiden puhti on hiipumaisillaan jo ensimmäisen päivän rutistuksen jälkeen.

NaNoWriMo 2011, osa 5: Paikoillanne, valmiit, hep!

Näin ensinnä kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet seurata NaNoWriMo -kirjoitteluani. Erityisiä ohjeita ei enää marraskuun puolella ole tiedossa, korkeintaan tuskailua oman marraskuun ja oman kirjoittelun parissa. Voi olla että päivitystahtini on marraskuussa tavallista hitaampi, mutta jännitysmomentin tähän kaikkeen luo se, ettei koskaan voi tietää miten käy. Kuukausi voi mennä sutjakkaasti tai loistavasti tai sitten tarvon jo ensimmäisen viikon jälkeen mahdottomassa suossa. Se jää nähtäväksi. Minä ennakoin jo marraskuun alkua ja vaihdoin blogini bannerin paremmin teemaan sopivaksi.

Muutama muistutus NaNoWriMo:on virallisesti osallistuville:

-Muistakaa päivittää NaNoWriMo:n sivuilta oikea aikavyöhyke ja valitkaa alueeksenne Suomi.
- Päivittäkää päivittäiset sanamäärät sanalaskuriin, joka ilmestyy (toivon mukaan pian) NaNoWriMon sivuille sinne oikeaan yläkulmaan kirjautumislinkin viereen. Syötä vain päivittäin tekstin kokonaismäärä laskuriin.
- Lisää (halutessasi) omille sivuillesi sanalaskuri, niin muut voivat seurata etenemistäsi (tämä auttaa jos sosiaalinen paine motivoi) tai haasta joku sanasotaan kanssasi.

Hienoa kun meitä on niin monta mukana tavoittelemassa 50 000 sanaa! Inspiraatiota, flowta ja NaNoWriMo:n mieletöntä mielettömyyttä odotellessa!

NaNoWriMo 2011, osa 4: Kuinka siitä selviää?

Kuva: Johannes Vermeer

Kuinka sitten muka selviää siitä, että kuukausi pitää kuluttaa kirjoittamalla? Kaikkiko vapaa-aika uhrata harrastukselle, jonka tuotteena ei välttämättä ole yhtään mitään järkevää? Seuraavassa listattuna (pilke silmäkulmassa) selviytymiskeinoja NaNoWriMo:on osallistuville. Vielä ehtii järjestää puitteet kirjoittamiselle sopiviksi...

1. Osta kaappi täyteen valmisruokia tai lahjo puolisosi siivoamaan/laittamaan ruokaa koko kuukauden. Voi olla että kärsit tästä järjestelystä joulukuussa, jolloin kuukauden lusmuilu kotitöistä kaatuu niskoille. Mutta mitä väliä, sillä silloin sinulla on jo 50 000 sanaa kirjaa kirjoitettuna!

2. Jos olet perheellinen, luovu periaatteista ja istuta lapset koomailemaan television eteen. Marraskuu ei oikein suosi ulkoleikkejä, mutta sijoita hankkimalla tenaville kunnon sadepuvut. Voit myös rakentaa muksuille majan olohuoneeseen ja sulkeutua vessaan kirjoittamaan

3. Raivaa työpöydälle/sohvalle sen verran tilaa, että mahdut kirjoittamaan. Mieti etukäteen, mikä on mukavin mahdollinen kirjoituspaikka ja sijoittele tarpeelliset asiat sen ympäristöön niin, että kaikki on käden ulottuvilla

4. Hanki kirkasvalolamppu ja osta purkillinen d- ja c-vitamiinipillereitä. Käy ostamassa hyvästä tee- tai kahvikaupasta kunnollista virvoitusjuomaa, joka pitää sinut hereillä

5. Suunnittele itsellesi sopiva taukojumppa, joka on helppo ja mukava vetää kirjoitustreenien välissä

6. Valitse iltalukemiseksi jokin sellainen kirja, joka ei sekoita päätäsi liikaa kun kirjoitat, eikä tunge intertekstuaalisiksi viittauksiksi omaan tekstiisi. Unohda television katselu kuukaudeksi; yllätyt miten paljon aikaa saat lisää!

7. Kerää mielimusiikeistasi soittolista, joka sopii kirjoittamasi tekstin henkeen. Kuuntele ja haaveile aina silloin kun ei ole mahdollista kirjoittaa (automatkoilla esim.)

8. Pohdi pystytkö hyödyntämään myös ne ajat, jolloin et normaalisti voisi edes kuvitella kirjoittavasi: töissä kahvitauolla, tylsällä luennolla jossa et muutenkaan käy istumassa kuin pakotettuna

9. Päätä että et vietä joulua ollenkaan. Stressi joulusiivouksista ja lahjahankinnoista häviää kokonaan. Tämän päätöksen voi toki pyörtää vielä joulukuun alkaessa ja stressata senkin edestä

Eikö kerran vuodessa olekin lupa olla (kuukauden ajan) hiukan itsekäs ja nipistää muista velvollisuuksista siksi, että haluaa tehdä jotain mistä oikeasti tykkää kovasti? Työnnä huono omatunto syrjään ja järjestä itsellesi (ja kirjoituksellesi) laatuaikaa, jos se suinkin on mahdollista. Marraskuun jälkeen on taas aikaa korjata katkenneet ystävyyssuhteet ja hyvitellä vihastunutta puolisoa. Sekä siivota koti, joka on kuukauden aikana ajautunut täydelliseen kaaokseen. Voi olla myös, että saat huomata aikataulujen järjestelemisen helpommaksi sitten joulukuussa, kun kalenterista on kadonnut yksi, kuukauden mittainen koitos.

Ja toisaalta: jos kirjoitustahti tuntuu liian kovalta ja haasteet liian suurilta, ei mikään estä asettamasta omia tavoitteita, vaikka 20 000 sanaa kuukaudessa. Minusta tärkeintä on se, ettei jää pohtimaan ja haaveilemaan olisiko unelman toteuttaminen mahdollista, vaan tarttuu toimeen ja yrittää! Lopputuloksena rehellisestä yrittämisestä on yleensä saavutuksista riippumatta hyvä mieli. Kun tietää, että tavoitteita on mahdollista saavuttaa.

NaNoWriMo 2011, osa 3: Jos ideat eivät riitä?

Kuva: Edvard Munch

Huippuhienoa huomata, että muutkin ovat alkaneet lämmetä tälle NaNoWriMo -jutulle. Tähän mennessä ainakin Ketturuukku, Susi, Nafisan, Emilie, Meri, Kettu , Liina, Haukku, sekä pienellä varauksella myös Paula ja Morre olisivat lähdössä mukaan! Hyvä me! Ihana, hullu marraskuu, tule jo!

Meri kirjoitti blogissaan aiheesta oivallisesti: Toisaalta mieli tekisi kovasti päästä jo kirjoittamaan, toisaalta pieni ääni sisällä pyörittelee silmiään ja totetaa, ettei tässä ole mitään järkeä ja paras vain luovuttaa ennen kuin juttu ehtii edes alkaa.

Juuri yllä mainittu on varmasti monelle NaNoWriMo:on osallistuvalle äärimmäisen tuttu tunne. Ja juuri silloin on hauska yllättää itsensä ja tehdä jotain ihan hullua: kirjoittaa, vaikka siinä ei olisikaan mitään mieltä!

Mutta kieltämättä kirjoittamisessa on välillä murheensa... Odotatko sinä inspiraation hetkeä ennen kuin voit ryhtyä kirjoittamaan (tai ylipäätään luomaan jotakin uutta)? Joskus innostuksen hetket eivät tule kun niitä odottaa. Silloin kun edessä on kuukauden verran kirjoittamista ja 50 000 sanaa, käy kieltämättä herkästi mielessä kysymys siitä riittävätkö rahkeet niin pitkän teksin luomiseen. Kantaako idea tarpeeksi pitkälle.

Nyt kun itsekriittisyys on kaivettu syvään kuoppaan ja unohdettu kokonaan vaatimukset tuottaa jotakin hienoa ja syvällistä, voi helpommin heittäytyä kirjoittamaan. Asiasta en varsinaisesti tiedä, sillä en ikinä ole kirjoittanut leipätyökseni (ellei gradua lasketa), mutta väittäisin, että kirjoittaminen on pohjimmiltaan ihan samanlaista työtä kuin melkein mikä tahansa muukin työ. Lähteekö marketin kassa joka päivä innoissaan töihin? Onko opettajasta aina hauskaa toistella samoja neuvoja oppilailleen? Mikään työ ei tunnu aina mielekkäältä, enkä usko, että kirjoittaminenkaan.

Jos ideat loppuvat kesken, eikä huvita kirjoittaa? Miljöökuvauksella ja turhilla dialogeilla saa kokemukseni mukaan NaNoWriMo -tekstiin lisää sanoja, mutta silloin kun tavoitteena on 50 000 sanan kuukausisaldo, ei oikein voi lopettaa siinä vaiheessa kun vähän tympäisee eikä viitsikään. Minä suhtaudun asiaan samalla tavalla kuin ollessani leipätyössä: jos ei huvita niin teen silti, koska se on minun työtäni ja minun täytyy se tehdä. Joskus myös luovaan työntekoon voi yrittää soveltaa samaa periaatetta, luulen.

Monesti ideoiden katoamiseen saattaa auttaa myös mielikuvakartta tai jokin muu keino luotsata ajatuksia oikeille urille. Jokainen ryhtyy tietysti rakentamaan tarinaa omista lähtökohdistaan: niille jotka kaipaavat huolellista suunnittelua, suosittelen aloittamaan suunnittelun hyvissä ajoin. Tällöin voi jo miettiä etukäteen tekstin rakenteen, mikä varmasti helpotaa työtä monella tapaa. Tai sitten voi hypätä alkuun marraskuun ensimmäisenä päivänä ja katsoa mitä vastaan tulee. Olisi mielenkiintoista kuulla miten teillä tarina punoutuu mielestä paperille: tarkan suunnittelun kautta vaiko spontaanisti ja hetken mielijohteesta?

Kannattaa muuten lukea Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto, jos potee tyhjän paperin kammoa tai ideoiden häviämisen pelkosyndroomaa...

NaNoWriMo 2011, osa 2: Mutta kun en osaa!

Kuva: Salvador Dali

Kirjoitin viimeksi NaNoWriMo:on liittyen siitä, miten meillä on hurjan usein tapa perustella joidenkin projektien tekemättä jättäminen sillä, että aika ei riitä tekemiseen. Nyt kun Dalin kello on, kuten kuvassa, räjäytetty taivaan tuuliin, ja aika on todettu suhteelliseksi käsitteeksi, astuu kuvaan seuraava ongelma: mutta kun mä en osaa.

Tämä perustuu ihan täysin siihen, mitä olen lueskellut netin kirjoittajablogeista, mutta monesti tuntuu siltä, että kirjoittamisen motiivit liittyvät ainakin osittain kirjailijaksi tulemiseen ja kirjan julkaisemiseen. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää, mutta luulen, että se asettaa ihan hirvittävästi paineita. Mitä jos vain on hyvä tarina, jonka tahtoisi kertoa? Voisiko sen kirjoittaa paperille ilman, että mielessä pyörivät kustannustoimittajien odotukset/vaatimukset ja omat käsitykset siitä millainen teksti on hyvää ja julkaisukelpoista. En tiedä, mutta luulen, että aika harva kirja on valmis ensimmäisen kirjoittamiskerran jälkeen. Harva teksti on läpeensä valmista kun sen on ensimmäisen kerran naputellut tietokoneen ruudulle.

Olen blogeja lueskellessani huomannut, että monet pohtivat NaNoWriMo:on osallistumista epäillen, että liika itsekriittisyys tekee kirjoittamisesta liian hankalaa. Varmasti! Nanottaessa itsekriittisyyden voi tyystin unohtaa, sillä siihen ei missään tapauksessa ole aikaa. Ainakin minä olen jo valmiiksi asennoitunut niin, että lopputuloksesta ehkä vain osa on mitenkään kelvollista. Mutta miksi kelvottomuus vähentäisi tekstin arvoa ja tekemisen iloa?

Tässä kohtaa voikin kaiketi kysyä mikä kumman järki on kirjoittamisessa, jos sen ei ole edes tarkoitus tuottaa julkaisukelpoista romaania? No, minusta se on hauskaa. Kun kirjoitin NaNoWriMo:ssa ensimmäisen kerran, minä yksinkertaisesti kyllästyin siihen, että aina vain haaveilin ja suunnittelin, että olisipa kiva kirjoittaa joskus "Tarina X". Päätin, että minähän kirjoitan "Tarina X:n" ihan riippumatta siitä millainen siitä tulee. Marraskuun lopussa huomasin, että minulla oli yli 50 000 sanaa "Tarina X:ää". Monta monta liuskaa kirjoitusta. Minun kirjoitusta. Minun ikiomaa kirjoitusta!

Itsekriittisyys on tietyissä olosuhteissa ihan hyvä asia (varmasti ainakin silloin, jos sitä nanossa kasaan kyhättyä 50 000 sanaa pohtii lähettävänsä kustantajalle tai luetuttavansa jollakin tutulla). Joskus on kuitenkin hyvä muistaa, että kukaan ei näin kliseisesti sanottuna ole seppä syntyessään. Osasitko sinä muka kävellä, kun nousit ensimmäistä kertaa jaloillesi?

edit: Sudelta tuli edelliseen nanopostaukseen kommentti, jonka laitan tähän kaikkien näkyville. Tärkeää asiaa NaNoWriMo:on osallistuville!

Kaikille nanottajille vielä tiedoksi: käykäähän merkitsemässä "my regions" kohdassa Europe - Finland omaksi kotialueeksi, jotta saadaan teidänkin sanat mukaan maakohtaiseen listaukseen :) Tavallisesti meillä on lisäksi ollut joku pikkuinen yhdysvaltalaisosavaltio sanasodassa meidän kanssa ja jostain olin lukevinani, että tänä vuonna olisi kaavailtu myös Ruotsi-Suomi-maaottelua! 

Lisäksi kannattaa omista profiiliasetuksista vielä tarkistaa, että on oikealla aikavyöhykkeellä, jotta sanapäivitykset merkitään marraskuulla sitten oikealle päivälle.