Elina Pitkäkangas: Kuura

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti 2016

355s.

Kirjailijalta

Kuura oli yksi tämän vuoden odotetuimpia kirjoja listallani. Eikä - myönnettäköön- vähiten siksi, että tunnen kirjailijan ja olen lukenut kirjan aikaisemman version. Haluisin kuitenkin kirjoittaa myös blogiin muutaman sanan teoksesta.

Lukiolaikäisistä Inkasta ja Aaronista kertova trilogian avausosa on urbaania fantasiaa ja paranormaalia romantiikkaa sekoitteleva tarina, jonka tiivistetysti voisi kuvailla kertovan rakkaudesta, menetyksen pelosta ja niistä epätoivoisista teoista, joihin ihminen voi ryhtyä pelastaakseen rakkaansa. Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen, eikä Inka suostu kaihtamaan keinoja pelastaakseen veljensä; ei, vaikka joutuisi tekemään sen vuoksi sellaisia tekoja, jotka tietää vääräksi. Jännitystä lisää se, että Turun kupeessä olevan Kuurankeron pikkukaupungin ulkopuolella elävät ihmissudet.

Pitkäkangas on onnistunut luomaan tarinassaan sellaisen ihmissusityypin, joka oikeasti vähän hirvittää. Valtavat pedot ovat kaikkea muuta kuin paijattavia pikkuhukkia: ne ovat petoja, jota kukaan ei pysty kesyttämään. Tarinan maailman ympärille luotu susimytologia on mielenkiintoinen ja toimiva. Vaikka tarina on genreltään paranormaalia romantiikkaa, ei kukaan kimaltele, vaan vaaran tuntu on käsin kosketeltava. Paranormaalin romantiikan genreä rikkoo myös kolmiodraaman puute: hahmojen väliset jännitteet syntyvät mustasukkaisuudesta, omistushalusta ja itsekkyydestä sen sijaan, että kaksi komeaa urosta tavoittelisi samaa yliluonnollisen kaunista tyttöä. 

Hahmot ovatkin yksi tarinan mielenkiintoisimmista tekijöistä. Pitkäkankaan kirjoitustyyli tuo mieleen Annukka Salaman Faunoidi -sarjan. Kuuran hahmot eivät epäile käyttää nuorison suuhun sopivaa kieltä, ja seksiäkin kuvataan kitsastelematta. Lukijoita jakaa varmasti Inkan hahmo, sillä tarinan keskeiseksi henkilöksi hän on häkellyttävän ärsyttävä. Mutta: Inkan hahmo haastaa lukijan ja saa hänet ajattelemaan. Ja toisaalta hahmon ajatuksia seuratessa lukija joutuu myöntämään, että hänen toiminnallaan on motiivi, vaikka se pahalta tuntuukin. Inka on hahmo, jollainen kukaan ei oikeastaan haluaisi olla, mutta jollaisia me salaa tiedämme tai pelkäämme olevamme. Hän eroaa paranormaalin romantiikan heikoista, moraalisista ja heiveröisistä naisista, ja varmasti osa lukijoista pettyy hahmon valintoihin ja toimintaan. Mutta itse ainakin seuraan varsin suurella mielenkiinnolla hahmon kehitystä ja sitä, millaiseksi hän kasvaa trilogian edetessä. Aaronin ja Matleenan romanssi kosiskelee perinteisemmän paranormaalin romanssin ystäviä ja toimii sellaisenaan hyvänä punaisena lankana tarinassa. 

Pitkäkangas kirjoittaa elävää, sujuvaa ja varmasti myös kohderyhmää miellyttävää kieltä, joka tempaa mukaansa. Kertojaratkaisut toimivat hyvin ja Kuura oli positiivinen lukukokemus. Vaikka paranormaalin romantiikan suosio lienee vähitellen hiipumassa, tällaiselle trilogialle on varmasti kysyntää. Seuraavan osan, Myrskyn pitäisi ilmestyä jo vuoden kuluttua, joten jatkoa tarinalle ei joudu odottelemaan kovin kauaa...

Suosittelen Kuuraa paranormaalin romantiikan ja spefin ystäville.

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Tammi 2014

483s.

Kirjastosta

Elina Rouhiaisen Jäljitetty oli sattumalta kesäkodin pikkukirjastossa heinäkuun alussa, joten nappasin sen luettavakseni. Kirjasta bloggaaminen (ja muutamasta muustakin kirjasta!) jumitti kesäkiireiden (minkä kiireiden?) takia, mutta muistinpa sentään vielä lukeneeni sen.

Uhanalaisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että en taida lukea Susirajan tulevia osia. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin huonoja, e vain päässyt mukaan fiilikseen ja takerruin liikaa yksityiskohtiin, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättä olennaisia. Jäljitetty oli kuitenkin melko mukaansatempaava ja menevä kirja, vaikka koinkin monta WTF-momentia (sukulaislapsilta opittu uusi sana!) kirjaa lukiessani.

Jäljitetyssä Raisa aloittaa opintojaan Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta ei koe viihtyvänsä opinahjossaan. Löydettyään kadonneen kaksoisveljensä, hän päätyy velipojan kanssa Kreikkaan selvittelemään omia yliluonnollisia kykyjään. Leijonanosa kirjasta kuluu True Bloodin hengessä: minulle ihmissusissa olisi ollut jo riittävästi, mutta Rouhiainen tuo tarinaan mukaansa lisää mytologioita. Lopussa taistellaan kohtaloa vastaan ja romantiikalla on tietysti oma osansa kuvioissa.

Jäljitetty seuraa uskollisesti paranormaalin romantiikan genreä lainaillen genren teoksista teemoja juonikulkuunsa. Kolmiodraamat ovat tuttua kauraa Twilightista ja jokin Raisan iskemässä surffaripojassa tuo mieleeni Annukka Salaman faunoidi-kirjasarjan romanssit. Kreikkalainen mytologia oli omiaan repäisemään lukijan ihan toiseen maailmaan, mutta toisaalta kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut sijoittua ihan vain Suomeen sen sijaan, että pakkaa sekoitetaan erilaisilla myyteillä, ennustuksilla ja muilla fantasiagenren kliseillä. Kun nyt pääsin valittamaan, niin totean vielä Raisan olevan henkilöhahmona sellainen, josta en jaksaisi lukea yhtään: tyttö jättää noin vain paikkansa Suomen tavoitelluimmassa taidealan korkeakoulussa ja käyttäytyy muutenkin ihan käsittämättömästi. Ehkä hahmon perimmäiset motiivit eivät avautuneet minulle niin, että olisin pystynyt hyväksymään hänen käytöksensä, nyt se vain tuntui oudolta.

Vaikka Susiraja -sarja ei ole aivan voittanut minua puolelleen, on sanottava, että Rouhiainen onnistuu kirjoittamaan koukuttavasti ja vetävästi, ja kirjat ovat varmasti juuri sitä, mitä teini-ikäinen, Twilightinsä lukenut lukija kaipaa. Tässä on kaikki ne ainekset, jotka saavat lukijan taketumaan kirjaan ja kääntämään vielä yhden sivun, vaikka kellon viisarit näyttävät jo yötä.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

J.R. Ward: Pimeyden rakastaja

Luin tämän kirjan jo kesällä, mutta siitä kirjoittaminen on jostain syystä vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Siksi vain lyhyt katsaus kirjaan, josta olen jo puolet nähtävästi unohtanut...

Olin jo pitkään ajatellut tarttua J.R. Wardin kehuttuun kirjasarjaan, ja kun ensimmäinen osa sattui olemaan kirjastossa, päätin napata sen mukaani.

Romaani kertoo puoliverisestä vampyyristä Bethistä, joka saa tietää perimästään ja siitä, että on muuttumassa vampyyriksi. Beth ja Mustan tikarin veljeskunnan johtaja Wrath rakastuvat toisiinsa ja tarina seuraa kaksikon suhteen kehittymistä ja Bethin astumista normaalista elämästä vampyyrien salaperäiseen maailmaan.

Kirja oli minulle iso pettymys, sillä olin jotenkin kuvitellut, että olisin saattanut pitää siitä. Pimeyden rakastaja tuntui lähinnä Sookien ja Fifty shades of Greyn epäonnistuneelta sekoitukselta, jossa juonen aukot korvattiin eläimellisellä seksin harrastamisella. Ei siinä mitään muuten, mutta olisin kaivannut tarinalta jotain sellaista syvyyttä, jota siinä ei nähtävästi kuitenkaan ollut.

Vampyyrien aika on selvästi kulkenut ainakin minun kohdallani ohitse. En vain enää yhtään jaksa olla kiinnostunut näistä tarinoista, joissa uskomattoman kaunis ja jumalaisen komea pariutuvat keskenään. Ilmeisesti olen lukenut ihan liikaa paranormaalia romantiikkaa, kun tämä vain ällöttää. On selvää, että kirjasarjan muihin osiin en tule tarttumaan, ellen sitten taas jossain vaiheessa löydä genrestä jotakin ammennettavaa.

Suosittelen kirjaa aikuisille suunnatun paranormaalin romantiikan ystäville.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Tammi 2013), 446s. Arvostelukappale

Susiraja -sarjan toinen osa Uhanalainen jatkaa paranormaalia romantiikkaa hyödyntävää, nuorille suunnattua kirjasarjaa, joka kertoo ihmissuden ja tytön rakkaudesta, sekä susien asuttamasta Hukkavaaran kylästä. Elina Rouhiaisen esikoinen Kesytön heitti äitinsä menettäneen Raisan Kainuun korpeen. Uhanalaisessa palataan tuttuihin maisemiin.

Raisa asuu Nikon kanssa Helsingissä, mutta Mikaelin, Raisan entisen poikaystävän ja susilauman nuoren alfan ilmestyminen kaupunkiin saa kuviot sekaisin. Raisa, Niko ja Mikael matkustavat Hukkavaaraan tarkoituksenaan ottaa selvää mitä Mikaelin vanhemmille on tapahtunut, ja mitä lauman haltuunsa ottanut Martti aikoo tehdä Hukkavaaralle ja susilaumalleen. Hukkavaarassa tavataan myös pari muuta lauman meininkiin kyllästynyttä sutta, jotka lyöttäytyvät Raisan ja muiden joukkoon. Suuri osa kirjasta vietetään metsämökissä jutellen, juopotellen, parisuhdekuvioita selvitellen ja siinä sivussa Hukkavaaran mysteeriä ratkoen. 

Suositun genren tuominen Suomen mantereelle näkyy Uhanalaisessa miljöön lisäksi muutamassa kansanperinneviittauksessa. Olisin jo Kesyttömältä kaivannut enemmän suomalaisen mentaliteetin nostamista esille, suomalaisen ihmissusiklassikon, Aino Kallaksen Sudenmorsiamen polkuja seuraten Susirajakin olisi saanut enemmän suomalaista maustetta. Tietysti on huomattava etu, että paranormaalia romantiikkaa ylipäätään sijoitetaan Suomeen, vaikka perustavat elementit olisivatkin ameriikanserkuilta lainattuja.

Niko jätti auton hiekkatien varteen ja lähti kävelemään metsään. Minä seurasin perässä. Tarvoimme ikuisuudelta kestävän ajan ennen kuin tulimme suurelle paloaukealle. Katselin ympärilleni. Yllätyksekseni olimme lähempänä vaaraa kuin olin koskaan aikaisemmin ollut. Toisella puolellani oli hehtaareittainntasamaata ja toisella puolellani metsä nousi yhtäkkiä pystyyn kuin silkasta päähänpistosta. (Rouhiainen: Uhanalainen, s.116)

Susirajan maailma on miehinen. Miehet hallitsevat laumaa ja maailmaa, eikä Raisa tunnu suostuvan valmiiseen malliin -ainakaan heti. Valinta oman elämän ja omien haaveiden, sekä rakkauden välillä ei ole kuitenkaan itsestään selvä. Kumpi merkitsee enemmän, tulevaisuus taiteilijana vai paikka ihmissusilauman uroksen kotirouvana? Näin modernin naisen näkökulmasta katsottuna asetelma on vähintäänkin kyseenalainen ja toivonkin, että kirjasarjan jatko tuo nuoren lukijakunnan eteen hieman kannustavanpia näkökulmia naisena olemisesta. Raisa on kuitenkin pitänyt hyvin pintansa, vaikka sydän vetää ihmissusiuroon kainaloon.

Pikkutarkkana pilkunviilaajana tarrasin romaanissa muutamiin epäloogisuuksiin ja kielellisiin omituisuuksiin. Metsässä taivalletaan vajaassa kahdessa päivässä matka, johon autolla menee kaksi tuntia. Jos ei ihan kuoppaisinta pellonreunaa ajella, niin parin tunnin matkan luulisi olevan vähintään 100 km. Reipas kävelyvauhti on ehkä 6km/h, umpimetsässä paljon vähemmän. Spekulatiivinen fiktio saa tietysti venyttää mielensä mukaan todellisuuden rajoja, mutta pikavahtia metsässä painelevat ihmiset venyttävät minun spefikuminauhani äärimmilleen. Myös kauttaalleen kaluttuja kielikuvia olisin toivonut olevan hieman säännöstellymmin.

Uhanalainen toi kirjasarjaan uusia ulottuvuuksi, vaikka romaanin varsinaisesta juonesta jäikin vahvasti se fiilis, että kirja on hieman tyhjäkäyntiä suurempia käänteitä odotellessa. Katsotaan, miten pitkään pääparin välillä oleva jännite riittää, ja marssitetaanko kirjasarjaan Sookie -tyyliin myös aimo annos muita paranormaaleja olentoja. 

Suosittelen Susiraja -sarjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Paranormaali romantiikka, mitä se oikein on?

Olen kuluneen viikonlopun aikana ehtinyt lukea paljon paranormaalia romantiikkaa (itse kirjoista arviot myöhemmin) ja ajatella sitäkin enemmän tuota suosittua genreä, joka tuo monelle mieleen Stephenie Mayerin Houkutus -kirjasarjan ja kimaltelevat vampyyripojat. Paranormaali romantiikka on toki sitä, mutta se on aivan varmasti myös jotakin muuta. Pikainen googletus antaa ymmärtää, että genreä ei ole pahemmin määritelty, eikä siitä ole juurikaan kirjoitettu - ainakaan netissä. Aihe vaatii ehdottomasti oman postauksensa, koska ainakin minusta tuntuu siltä, että en voi puhua paranormaalista romantiikasta, ellen ihan oikeasti tiedä mitä se tarkoittaa. Alla omia pohdintoja aiheesta, sekä googlettelun perusteella löytyneitä luonnehdintoja jonnekin spekulatiivisen fiktion alle sijoittuvasta kaunokirjallisuuden genrestä.

Wikipedia sanoo paranormaalin romantiikan olevan romanttisen kirjallisuuden alagenre, joka spekulatiivisen fiktion tapaan hyödyntää yliluonnollisia elementtejä. Tyypillisiksi teemoiksi listataan vampyyrit, mudonmuuttajat, aaveet ja aikamatkustus, joista viimeinen tulee minulle yllätyksenä. Wikipedian luokittelun mukaan esimerkiksi suosikkini Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarja lienee melko tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa: siinä nainen siirtyy 200 vuotta ajassa taaksepäin ja rakastuu skottilaiseen lainsuojattomaan. Paranormaaliksi elementiksi riittäisi siis aikamatkustuksen tyyppinen tapahtuma, itse henkilöiden ei tämän määrittelyn mukaan tarvitse olla yliluonnollisia olentoja.

Paranormaalin romantiikan juuret ovat goottilaisessa fiktiossa. Tämän ymmärtää helposti, kun ajattelee Emily Bronten Humisevan harjun sekä Mary Shelleyn Frankensteinen kaltaisia synkeitä klassikoita. Genre ei kuitenkaan ole vain yksiselitteisesti romantiikalla sävytettyjen klassikoiden jatke, vaan Wikipedian sivusto jakaa sen useisiin toisiaan sivuaviin lajeihin, joissa romantiikan ohella teemana saattaa olla jokin rikos tai mysteeri. Goottilaisen kirjallisuuden perinne näkynee kielletyn rakkauden tematiikassa, joka väistämättä tuntuu olevan keskeinen osa paranormaalia romantiikkaa.

Susiraja -kirjasarjan kirjoittaja Elina Rouhiainen kuvailee blogissaan paranormaalia romantiikkaa genreksi, joka on kliseistä mutta tunnistaa oman hullunkurisuutensa. Hän listaa paranormaalin romantiikan totutuiksi tunnuspiirteiksi komeat kundit, seinäruusutytöt, vanhempien menettämisen ja ulkonäköpaineet. Minusta määrittely vastaa melko hyvin minkä tahansa nuortenkirjan tematiikkaa ja minusta onkin hyvä pohtia onko paranormaali romantiikka siis vain nuorten lukijoiden genre, vai voisiko esimerkiksi Rouhiaisen listaamat tyylipiirteet lukea nimenomaan nuorille suunnatun paranormaalin romantiikan totuttuihin kliseisiin, sillä mielestäni ne eivät välttämättä määritä genreä kokonaisuudessaan.

Palataan vielä goottilaiseen fiktioon. Wikipedia listaa goottilaisen kaunokirjallisuuden elementeiksi muun muassa seuraavia: nuori neitsyt (kaunis, viaton, usein hämäräperäinen tausta joka paljastuu tarinan edetessä), vanhempi nainen, miessankari, tyhmä palvelija, narri jne. Goottilaisessa fiktiossa yleensä myös tapahtumapaikka on keskeisessä osassa tarinaa (esim, Humiseva harju). Katsotaas, goottilaisen fiktion perinteestä muovautuu helposti myös malli nykypäivän paranormaalille romantiikalle. Ainakin pääosassa olevan naisen rooli on edelleen sama kuin muutama sata vuotta takaperin: Susirajan Raisa menettää äitinsä ja selviää, että hänen omassa taustassaankin on jotakin perin outoa, Annukka Salaman Faunoidi -sarjan Unna on adoptoitu, eikä hänen oikeista vanhemmistaan tunnu löytyvät tietoja. Houkutuksen Bella on muuttaa äitinsä romanssin takia lähes vieraan isänsä luo, Charlaine Harrisin rempseä, niin ikään vanhempansa menettänyt Sookie onkin puoliksi keiju. 

Kirjallisuudentutkija Markku Soikkeli vastaa Helsingin kaupunginkirjaston nettisivuilla esitettyyn paranormaalia romantiikkaa koskevaan kysymykseen paranormaalin romanssi olevan pikemminkin viihdekirjallisuuden kuin fantasian alalaji. Hän listaa Gabaldonin teokset genren alle, mutta ei tunnu olevan valmis niputtamaan suosittuja, nuorille suunnattuja vampyyrikirjoja osaksi genreä. Ovatko Houkutukset ja vastaavat nuorten elämän ongelmista ammentavat romaanit sitten enemmän romanttista viihdekirjallisuutta kuin "paranormal romance" -kategoriaan sijoittuvaa materiaa?

Yle Puheen keskustelussa kirjallisuudentutkija Myry Voipio ja chick lit -kirjailija Laura Paloheimo keskustelivat siitä, mitä nuorille naisille suunnattu chick lit siis oikeastaan on. Genreissä on väistämättä joitain yhtäläisyyksiä ja yhtä kaikki niissä toteutuu sama ajatus siitä, että pääsääntöisesti naisille suunnattu kirjallisuus on jotenkin kevyempää ja vähemmän vakavasti otettavaa kuin muu kirjallisuus. Omana yhteenvetonani paranormaalin romantiikan ja chick litin yhtäläisyyksistä tuli mieleen nimenomaan lähtökohta: kumpaakin kirjallisuuden lajia tunnutaan kirjoittavan ensisijaisesti nuorehkoille naisille. Joitain henkilöhahmotasolla ja miljöötasolla olevia yhtäläisyyksiäkin löytyy: Faunoidit shoppailevat Kaliforniassa trendiliikkeissä Salaman Piraijakuiskaajassa, ja Rouhiaisen Uhanalaisessa järjestetään muotinäytöstä ja hengaillaan Helsingin Kalliossa. Kummastakin löytyy myös chic-litille tyypillinen homoystävä, jota Paloheimo vertaa chick litin osalta narriin: tyyppiin, jonka on lupa pukeutua tavallisesta poikkeavalla tavalla ja laukoa mielipiteitään rangaistuksetta. Narri löytyy myös goottilaisesta fiktiosta, joten oikeilla jäljillä saatetaan olla.

Mitä siis on paranormaali romanssi? En ole varma tulinko tutkimusretkestäni hullua hurskaammaksi. Selvää kuitenkin on, ettei paranormaalin romantiikan sovi ajatella olevan pelkästään teini-ikäisille suunnattua tyttö kohtaa pojan- kirjallisuutta. Se on myös paljon muuta. Suomessa genren alle sijoitettavia kirjoja on julkaistu vielä kohtalaisen vähän, mutta Salaman ja Rouhiaisen kirjasarjojen lisäksi listaan voi lisätä ainakin Veera Laitisen romaanisarjan ja Maria Turtschaninoffin romaanin Helsingin alla. Minusta ei myöskään sovi unohtaa Johanna Sinisalon hienoa Ennen päivänlaskua ei voi -romaania. 

Lähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Paranormal_romance

http://www.elinarouhiainen.com/2012/07/paranormaalin-romantiikan-genre/

http://en.wikipedia.org/wiki/Gothic_fiction

http://www.kysy.fi/kysymys/mika-suomennetaan-kirjallisuusgenre-paranormal-romance

http://www.goodreads.com/shelf/show/paranormal-romance?page=1

http://paivakavelylla.blogspot.fi/2009/07/rakastu-vaarin.html