Äänikirja - valmiiksi tulkittu kertomus?

Latasin huvikseni ipodiini muutaman äänikirjan. Kuuntelin äänikirjoja paljon lapsena kun en vielä osannut lukea, ja myöhemmin ne ovat toimineet viihdykkeenä pitkillä automatkoilla. Nyt kuunnellessani minulle ennalta tuttua tekstiä valmiiksi luettuna, aloin pohtia äänikirjan konkreettisinta eroa paperille painettuun tekstiin: äänikirjahan on jo valmis tulkinta tekstistä!

Luettu teksti on aina jollain tavalla tulkittua. Se miten lukija käyttää intonaatioita, missä kohtaa hän pitää tauon, miten hän hengittää ja vaihtaa äänensävyä vaikuttavat huomattavan olennaisella tavalla siihen miten lukija kokee tekstin. Puhtaimmillaan kirjailijan viesti välittyy lukijalle suoraan kirjan sivuilta selattuna, sillä lukija tuo tekstiin aina oman näkemyksensä: lukija siis ikään kuin seisoo kirjailijan ja vastaanottajan välissä ja kertoo tarinan omalla äänellään, oman kokemuksensa kautta suodatettuna.

Pienet äänensävyt kiinnittivät huomiotani äänikirjaa kuunnellessa. Huomasin, että lukija kokee romaanin henkilöt aivan toisella tavalla kuin minä: minulle arka ja pelästynyt päähenkilö olikin lukijalle utelias ja kysyvä. Hän nostaa päähenkilön äänenpainon kysyväksi lauseiden lopussa, kun minun mielessäni ääni laskee alas pelokkaana ja häviää lopussa miltei kadoksiin. Toisesta keskeisestä henkilöstä lukija taas teki monotonisen, sävyttömän mutta hieman huvittuneen kun taas minun lukukokemuksessani hahmo oli pikemminkin aavistuksen jännittynyt ja herkkä.

Äänikirjan kuunteleminen uudesta näkökulmasta hämmentää. Olenko minä kokenut lukemani väärin, vai onko lukeminen aina 100% subjektiivista tulkintaa? Kuka määrittelee sen millainen sävy romaanissa on? Ja toisaalta: miten äänikirjan lukija voisi kyetä koskaan vangitsemaan objektiivista kuvaa romaanista, jonka kokeminen kuitenkin perustuu eri yksilöiden erilaisiin kokemuksiin? Vai onko kirjailija se, jolla on oikeus ja velvollisuus määritellä se miten tekstiä pitää lukea, tulkita ja ymmärtää?

Välillä on mukava kuunnella myös valmiiksi pureskeltuja tarinoita. Se on rentouttavaa, tarkoituksellisen ajatuksetonta -hieman kuin tyhjänpäiväisen sarjan katsominen televisiosta. Mutta onko se ainoa tapa lähestyä äänitettyjä, valmiiksi kerrottuja kertomuksia?

Unity Hall: Tuulen laulu

Löysin kirjastosta Unity Hallin romaanin, jonka tapahtumapaikkana on 1600-luvun Karibia. Englantilaiset serkukset joutuvat vallankumouksesta syytettyinä orjiksi karibialaiselle plantaasille ja rakentavat lopulta elämänsä noilla hehkuvankuumilla, sinisen meren ympäröimillä saarilla.

En löytänyt internetistä minkäänlaista tietoa kirjailijasta, enkä Tuulen laulusta, vaan lähinnä selvisi, että jossain Karibialla tai muualla lämpimässä sijaitsee Windsong ("Tuulenlaulu")-niminen hotelli, jossa on unityhall- niminen huone. Kirjailija on minulle siis ihan täysi mysteeri, eli jos joku osaa kertoa Unity Hallista enemmän, niin mielenkiinnolla otan tiedon vastaan.

Suhtauduin romaaniin hiukan ennakkoluuloisesti osittain kioskipokkarimaisen kansikuvan takia. Samoin kuin aikaisemmin kesällä lukemani Neidonryöstö, myös Tuulen laulu oli varsin mukiinmenevä lukukokemus varsinkin minunlaiselleni lukijalle, joka tykkää eeppisistä elämänkohtaloista. Tässä oli lisäksi ihan aavistus samaa kuin romaanisuosikissani, Colleen McCulloughin Okalinnuissa.

Hall kierrättää tekstissä mielenkiintoisia henkilöhahmoja eikä sorru säilyttämään kaikkien elämänkohtaloita onnellisina rakkaustarinoina, vaan piirtää mukaan myös surua ja onnettomuutta. Myös mustien orjien ja valkoisten plantaasinomistajien välinen jännite kirjoittautuu hienoksi ja mielenkiintoiseksi draamaksi, joka saa uusia vivahteita, kun orjalaivan mukana saapuukin kolme valkoihoista, jotka on määrätty pakkotyöhön plantaasille.

Jos joku sattuu romaanin käsiinsä saamaan, suosittelen historiallisten romaanien ja elämänkertakuvauksen tyyppisten kirjojen ystäville, siille jotka sietävät lukea plantaasiorjien surkeista oloista, ja joita kiinnostaa se millaista elämä on saattanut olla 1600-luvulla Karibian maisemissa.

Kathy Reichs: Pyhimyksen hauta

Luin välipalana Kathy Reichsin Pyhimyksen haudan (johon ei jostain syystä tahdo löytyä suomalaista kansikuvaa millään). Oikeusantropologina työskentelevä päähenkilö joutuu romaanissa erikoisen tapahtumasarjan pyörteisiin joutuessaan tutkimaan useaa, mystistä kuolemantapausta, jotka kaikki loppujen lopuksi liittyvät toisiinsa. Sivujuonen kaltaisena prologina mukana kulkee tarina pyhimyksestä, jonka menneisyydestä antropologi pystyy sanomaan jotakin sellaista, joka yllättää kaikki.

Pyhimyksen hauta on sekalainen lajitelma outoja kuolemantapauksia, uskonnollisia lahkoja sekä himppunen romanttista jännitettä. Sekavuudestaan huolimatta teksti oli mielenkiintoista ja piti otteessaan. Yhteys pyhimykseen tuntui löyhältä ja tekaistulta - en keksinyt mikä sen merkitys oli koko tarinan kannalta.

Suosittelen välipalaksi murhamysteerien ja jännityskertomusten ystäville.

Sähkökirja valtaa maailmaa...

Helsingin sanomat kertoo masentavia uutisia kovakantisten kirjojen ystäville.

Vaikka itsekin keksin sähkökirjojen positiivisia puolia, on tämä suuntaus silti masentava. Pitääköhän kovakantisia ruveta hamstraamaan jos ne vaikka joskus loppuvat tästä maailmasta kokonaan. Ei ole kivaa kirjailijoillakaan, joiden tuotokset muuttuvat vähitellen aineettomiksi tiedostoiksi. Tai ainakin luulen.

Jean-Cristophe Grangé: Viattomien veljeskunta

Kuvittelin valinneeni kirjastosta ihan jotakin muuta, kun aloitin Grangén Viattomien veljeskunnan. Romaani paljastuikin murhamysteereiksi, joita harvemmin luen. Teksti piti minut kuitenkin otteessaan ja loppujen lopuksi olinkin ihan tyytyväinen siitä, että sain luettavakseni jotain erilaista, sellaista mitä en olisi ajatellut lukevani.

Viattomien veljeskunta kertoo mystisestä murhasarjasta, jota yhdistävät tunnistamaton murhatapa, Miserere-kuorosävellyksen sanat sekä epämääräiset yhteydet lapsien kiduttamiseen, natsismiin ja muihin kauheuksiin. Tarina muuttuu hämmennykseksi entisestään kun kaikki merkit viittaavat siihen, että murhien taustalla on joukko nuoria lapsia. Ovatko kirkon kuoroissa laulavat pojat sittenkään niin puhtaita ja viattomia?

Alussa Da vinci koodi-tyyppisesti punoutuva juoni yhdistää tarinan kirkolliseen maailmaan ja uskonnolliseen lahkoon, jonka vetäjä pyrkii kehittämään tuhovoimaltaan ennennäkemätöntä, suorastaan myyttistä asetta. Rikosvyyhteä ryhtyvät ratkaisemaan 63-vuotias eläköitynyt poliisikonstaapeli, sekä nuori, heroiiniriippuvuudesta irti taisteleva poliisi, jonka kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti lapsiin kohdistuvat julmuudet. Kummankin historiassa on yhtymäkohtia kertomuksen juoneen: pahantekijöiden ja heidän perässään juoksevien tarinat punoutuvat toisiinsa.

Suosittelen luettavaksi murhamysteerien ystäville.

Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar

Ilokseni löysin ensiyrittämällä kirjastosta Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaren, joka kertoo Kaarina Maununtyttären eli Karin Månsdotterin tarinan hieman uudesta näkökulmasta. Romaanissa käydään vuoropuhelua Karinin sekä nykypäivän kertojan välillä, ja tarkastellaan sitä aikakautta, jonka rahvaan oloista peräisin ollut Karin eli noustessaan kuningas Erik XIV:n rakastajaksi ja puolisoksi.

Aihe on tuttu ja melkein läpi kaluttu. Ruotsin historian kenties kuuluisimman veljesjoukon kohtalosta ja sitä myötä heidän naisistaan ovat kirjoittaneet useat kirjailijat minkä lisäksi Erik XIV:n ja Juhana III:n vaiheita pidetään merkittävänä aikakautena Suomen historiassa. Kolmen kuun kuningatar onnistuu kuitenkin olemaan omanlaisensa kertomus, vaikka tarina sinällään onkin tuttu. Vaikka vierastin aihepiiriä ja omituiselta tuntuvaa, moderniakin kertojaratkaisua, oli Forsgrenin esikoinen silti omalla tavallaan kiehtova ajatelma.

Välihuomautuksena todettakoon, että Forsgren kuvaa mielestäni hyvin 1500-1600 luvun elämää ja erityisesti kuninkaallisten asemaa yhteiskunnassa. Forsgren ei nosta Erikiä, eikä muita kuninkaallisia jalustalle vaan näyttää nämä realistisina ihmishahmoina sortumatta historian romantisoimiseen.

Historiankirjoitus on aina kuva ajastaan ja tekijänsä tulkinta. Historia on aina tiettyjen, sinä aikana tiedossa olleiden todisteiden varaan kirjoitettua fiktiota: uskottava tulkinta menneisyydestä, esitys siitä miten asioiden erilaisten todisteiden valossa on kunakin aikana uskottu olleen. Hieman samallaisena näyttäytyvät minulle myös historialliset romaanit: jokainen kirjailija tekee oman tulkintansa ja spekulaationsa asioiden kulusta, ja kirjoittaa sen sellaiseen muotoon, jonka uskoo olevan aikansa lukijoille mahdollinen tapa käsittää asiat. Siinä mielessä vanhoja ja kulutettujakin tarinoita on toisaalta hyvä uusintaa: jokainen aika näkee menneisyyden tapahtumat uudella tavalla.

Suosittelen sille, joka on kiinnostunut Ruotsi-Suomen kuninkaiden vaiheista ja haluaa lukea persoonallisesta ja historiallisen romaanin traditiosta poikkeavalla tavalla kirjoitetun romaanin.

Pirkko Arstila: Susinainen

Tv-juontajana paremmin tunnetun Pirkko Arstilan esikoisromaani Susinainen ammentaa suomalaisista myyteistä ja tarustoista. Romaanissa Reeta joutuu rangaistuksena isänsä raiskaamaksi pelehdittyyään menninkäisen kanssa, ja karkaa kotoa päätöksenään kostaa isälle tämän teot. Reetan matka kulkee erämaiden halki ja hän raivaa tiensä resuisesta pikkutytöstä pelätyksi noitanaiseksi, jonka tavoitteina on koston lisäksi pyrkimys voittaa Akimeel-tietäjän rakkaus omakseen.

Susinainen on synkkä ja kurja tarina koston kierteestä ja siitä kaikesta pahasta, minkä julmuus ja vallanhimo saavat aikaiseksi. En osannut nähdä Susinaisessa juurikaan valonpilkahduksia, vaan alusta asti romaani vaikutti melkoisen synkältä, eikä oikeastaan antanut lukuelämyksenä paljoakaan.

Arstila kuvaa joka tapauksessa mielenkiintoisesti suomalaisia kansanuskomuksia, joista mainittakoon maahiset, kuolemaan jätettyjen äpärien henget sekä ylipäätään "Maailmanreunan" eli synkän pohjolan maailmankuva. Siinä mielessä tarina ottaa paikkansa muinaissuomalaisena kuvauksena, mutta Reetan pakkomielteinen ja kostonhimoinen elämäntapa piirtää vain kuvan sairaasta ja satutetusta ihmisestä: tavallaan tämän saman tarinan voisi kertoa mihin aikakauteen hyvänsä ja samaan tapaan se herättäisi lähinnä negatiivisia ajatuksia siitä millainen on katkeroituneen ihmisen mieli.

Suosittelen muinaissuomalaisesta maailmasta kiinnostuneille, ja niille, jotka tahtovat lukea koston tematiikan ympärille sidotun historiallisen romaanin.

Carita Forsgren: Auringon kehrä

Saamelainen ennustajatyttö ja suuren Egyptin kuningas. Ensiajattelemalta näillä kahdella tekijällä ei kuvittelisi olevan mitään yhteistä, mutta Auringon kehrä romaanissaan Carita Forsgren punoo hienon tarinan, joka yhdistää kaksi maailmaa.

Myönnän, että oli ennakkoluuloinen napatessani Forsgrenin romaanin kirjastosta käteeni. En ole lukenut hänen aikaisempaa romaaniaan, Kolmen kuun kuningatarta, koska aihe vaikutti minusta jo niin puhki kirjoitetulta, etten uskonut sen antavan enää yhtään mitään uutta. Auringon kehrä vaikutti kuitenkin lupaavalta, joten päätin lukea sen, enkä kadu päätöstäni. Romaani oli mitä mainioin. Ehkä tartun ennakkoluuloistani huolimatta myös Kolmen kuun kuningattareen, jos saan sen käsiini jostakin.

Auringon kehrä rakentuu kahden kertojan, pohjolasta kotoisin olevan Päivänkehrän, sekä Kemetin tulevan kuninkaan Amunhotepin varaan. Päivänkehrä varastetaan tietäjälahjojensa ansiosta jo lapsena kotiseuduiltaan ja pitkän matkan ja mutkien kautta hän päätyy Kemetiin, ja lopulta suuren hallitsijan palatseihin.

Romaani on kirjoitettu modernisti ja taitavasti. Kertojaratkaisu on suhteellisen toimiva ja mielenkiintoinen, eikä Forsgrenin tapa kertoa ole liian luennoiva ja paatoksellinen, vaikka kyse onkin selvästi historiallisesta romaanista. Juonen kehittely on mielenkiintoista ja yllätyksellistä. Henkilöhahmoistakin pidin: ne olivat luontevia ja tutunoloisia. Ihmismäisiä.

Löydän Forsgrenin romaanista kuitenkin myös yksityiskohtia, jotka laittoivat tekstin uskottavuuden koetukselle. Troijan tuho, pahamainen Medeija, Nefertiti, Tuthankhamon ja jopa Waltarin Sinuhe vaikuttavat romaanin tapahtumiin. Se, miten nämä kaikki palapelin palaset oikeasti sopivat yhteen, ja mikä merkitys niillä on lopullisen tarinan muotoutumisen kannalta, on minulle suuri mysteeri. Toisaalta esimerkiksi Sinuheen liittyvä maininta näyttäytyy tietynlaisena ylistyslauluna Waltarin eepokselle: onhan ihan tosiasia, että Waltarin romaanin jälkeen kuka tahansa suomalainen kirjailija joutuu nöyristymään, jos uskaltaa yrittääkään kirjoittaa Egyptistä. Ehkä kuitenkin vähemmälläkin intertekstuaalisuudella olisi pärjännyt...

Suosittelen lämpimästi kaikille historiallisten romaanien ja taitavien kerrontaratkaisujen ystäville, niille joiden sydäntä ovat lähellä niin muinaisen Suomen myytit kuin Egyptin hallitsijoiden mysteeritkin. Tämä oli mitä mainioin kirjaelämys.

Carl Johan Vallgren: Tarina merkillisestä rakkaudesta

Kirja-arvosteluissa kehuttu ja ylistetty Tarina merkillisestä rakkaudesta kertoo syntyjään vammaisesta ja epämuodostuneesta Herculesta, jonka elämää leimaa syvä rakkaus ikätoveriin. Henriettaan. Kohtalo ajaa rakastavaiset eroon toisistaan ja lopulta Henriettan kuoltua Hercule ajautuu kierteeseen, jossa yrittää vihalla ja surmatöillä kostaa rakkaansa kuoleman.

Carl Johan Vallgrenin romaani on kuvailtu muun muassa ylistyslauluksi 1800-luvun kirjallisuudelle. Samaa paatosta romaanissa kieltämättä on nähtävillä, mutta minuun Herculeen rujonkaunis tarina ei erityisemmin vetoa. Ehkä mieleni on helteiden sumentama, mutta minulle Tarina merkillisestä rakkaudesta ei avaudu kaikessa ihmeellisyydessään, vaan lähinnä jättää jälkeensä turhautuneen hämmennyksen.

Tarina merkillisestä rakkaudesta kertoo samalla kuuromykkien asemasta yhteiskunnassa, viittomakielestä sekä Herculeen käsittämättömästä kyvystä puhua ajatusten välityksellä. Omituisuudestaan huolimatta tarina on samalla myös selviytymiskertomus; ei pelkkä ylistyslaulu 1800-luvun kauhuromantiikalle.

Suosittelen erikoisista ihmiskohtaloista pitäville, 1800-luvun kauhukirjallisuuden ystäville, sekä niille jotka tahtovat lukea hieman erilaisen ja kummallisen romaanin, joka jää vaivaamaan ja mietityttämään. Löytyy Tammen kustantamana suomeksi, mutta jostain syystä kansikuvaa ei löytynyt kotimaankielellä.

Anne Fortier: Julian rakkaus

Esikoiskirjailija Anne Fortier pelailee romaanissaan Julian rakkaus sillä ikiaikaisella, Shakespearen tunnetuksi tekemällä tarinalla, jossa kahden suvun välinen ristiriita sekä julma kohtalo riistää rakastavaiset toisiltaan. Fortierin tarinassa vanhempansa onnettomuudessa menettäneelle Julialle tai pikemminkin Giullettalle selviää, että hän ja hänen sisarensa ovat alkuperäisen Julian jälkeläisiä. Kuvioon liittyy lisäksi salaperäinen Romeo, kadonnut isoäiti, omituinen taiteilija sinisen oven takana, sekä tietysti salaperäinen aarre, jota Julia lähtee metsästämään Siennasta, todellisesta Romeon ja Julian kotikaupungista...

Julian rakkaus on sekasortoinen rykelmä Shakespearea ja historiaa. Ajallisesti tarina poukkoilee nykypäivän ja 1300-luvun välillä ja piirtää ainakin aluksi Dan Brown-maisella tavalla jännittävän kertomuksen. Juoni kuitenkin muuttuu loppupäässä melkoiseksi salatieteeksi munkkiseurueineen ja aarteen perässä säntäilevine rikollisineen. Kaikesta huolimatta tarina ei kuitenkaan ole ihan silkkaa hömppää ja farssia, vaan historiaan kytketty tarina jaksaa kiehtoa -osittain Fortierin loistavan sanailun johdosta.

Fortierin tarinankerrontaan siis. Kirja on kirjoitettu äärettömän humoristisella tavalla. Päähenkilön oivallukset ovat paikoin kyynisiä, paikoin erittäin sarkastisia ja saivat ainakin minut huvittumaan. Fortierin tarinankerrontataito pelastaa ainakin osan siitä, mitä pelastettavissa on sen jälkeen kun juoni ajautuu kaaokseen ja sekasortoon. Rakenteellisesti tarinassa on muutama oivallinen kohta, vaikka lopputulos onkin melkoista sillisalaattia...

En päässyt ihan perille siitä, onko Julian rakkaus tarkoitettu keskivertoa harkitummaksi viihteeksi, vaiko varteenotettavaksi historiallis-myyttiseksi seikkailukertomukseksi. Kesäillanvietoksi se kyllä sopi, vaikka ei nostattanutkaan sen suurempia tunteita.

Suosittelen Shakespearen ystäville, niille jotka haluavat lukea historian myytteihin sidottuja tarinoita yhdistettynä sujuvasanaiseen romanttissävytteiseen hömppään.

Susan Vreeland: Sininen neito

Teresitan ja Lumiomenan vinkeistä, sekä Artemisian rohkeus- romaanin innostamana hain kirjastomatkalla mukaani Susan Vreelandin Sinisen neidon. Romaani kertoo tarinaa Vermeerin mystisestä, tuntemattomasta maalauksesta, jossa sinipukuinen tyttö istuu ikkunan edessä ompelukset käsissään. Kirja punoutuu useasta, lyhyestä kertomuksesta ja palaa lopulta maalauksen syntyhetkille.

Hollantilainen Johannes Vermeer oli minulle jokseenkin tuntematon taiteilija ennen kuin aikoinani luin Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru- romaanin, jota olenkin useaan otteeseen hehkuttanut erääksi lempiromaaneistani. Sininen neito ei niinkään pureudu Vermeeriin henkilönä, mutta valaisee sitä tunnistettavaa ja ainutlaatuista tapaa, jolla Vermeer on maalauksensa tehnyt. Hieman tuntemattomammaksi jäänyt Vermeer onkin tullut populaarikulttuurin tietoisuuteen hänen elämästään kirjoitettujen fiktiivisten romaanien kautta.

Minulle Sininen neito jäi etäiseksi. En ole oikein koskaan osannut lukea novelleja, ja Sinisessä neidossa tuo tietty novellikokoelmamaisuus ja katkelmallisuus häiritsi. Törmäsin samaan ilmiöön kuin Brooksin Kirjan kansassa: olisin halunnut lukea jokaisen elämäntarinan loppuun asti. Sinisessä neidossa punaisena lankana kulki maalaus, jonka historia selvisi vähitellen. Sinällään jokainen tarina oli kauniisti kerrottu ja onnistunut. Tarina punoutui vähitellen katkelma katkelmalta.

Suosittelen taiteen ystäville, niille jotka nauttivat kauniisti kerrotuista, novellin tapaisista kertomuksista, joiden viehätys piilee sanoissa ja pienissä katkelmissa, ihmiskohtaloissa.