David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Otava 2000

414s.

Kirjastosta

David Ebershoffin Tanskalainen tyttö on julkaistu suomeksi jo vuonna 2000, mutta 2016 elokuvaksi kääntynyt tarina on ajankohtainen juuri nyt. Minulle kirja oli ennestään tuntematon, mutta leffatrailerin perusteella kiinnostuin tarinasta ja bongasin kirjan kirjastosta. Leffaa en ole vielä nähnyt, mutta ehkä saan jossain vaiheessa aikaiseksi katsella senkin.

Taiteilijapariskunta Greta ja Einar viettävät boheemin huoletonta elämää Kööpenhaminassa. Mallin puutteessa Greta houkuttelee Einarin pukeutumaan naisen vaatteisiin saadakseen mallin maalauksiinsa. Gretan mallina istuessaan Einar löytää sisältään Lilin, naisen joka hän on aina ollut. Lili alkaa vierailla Gretan ja Einarin perheessä useamminkin.

Einarin suhde Liliin on kahtiajakautunut. On Einar ja on Lili, mutta he eivät voi olla samaan aikaan samassa kehossa. Vaimon rooli on tukea Einaria, tutustua Liliin, joka tuntuu olevan enemmän kuin se ihminen, jonka Greta otti joskus puolisokseen. Liliin tutustuminen tietää Gretalle Einarin menettämistä, mutta samalla Greta tuntuu tietävän, ettei Liliä voi käskeä enää pois, hän on tullut jäädäkseen ja Einar hiipuu pois.

Tositapahtumiin perustuva kertomus on riipivää luettavaa. Ensinnä kauhistuttaa transsukupuolisten kohtelu kirjan tapahtuma-aikaan 1900-luvun alkupuolella. On helppo toivoa, että maailma on tänään edes hieman suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi. Lääkäreille Einar tuntuu olevan hullu, Lili taas koekaniini. Vaikka löytyy lääkäri, joka osaa auttaa Einaria muuttumaan Liliksi, ei matka ole helppo. Eikä lopulta edes onnellinen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu, mutta tarina tempaisee mukaansa. Kirjaa lukiessa tuli ahdistunut olo ja kertomus jäi vaivaamaan mieltä moneksi päiväksi. Kirjan lukemisen jälkeen en ole varma haluanko enää nähdä elokuvaa, sillä tarina tuntui niin surulliselta. Tositapahtumiin perustuvaan teokseen oli vaikea suhtautua vain tarinana. Googletettuna todellisten, elävää eläneiden ihmisten tarinat tulivat kirjan sivuilta niin lähelle.

Suosittelen kirjaa lähimenneisyyteen sijoittuvien tositarinoiden ystäville.

Kati Reijonen: Lyhyt matka perille

Kati Reijonen: Lyhyt matka perille - Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta

Atena 2016

318s.

Arvostelukappale

Mitä tehdä kun elämän kulissit romahtavat? Miten tyynnyttää levottomat ajatukset? Kuinka löytää varmuus siitä, että kaikki järjestyy? Kati Reijonen, viisikymppinen äiti, tohtori ja maailmankansalainen, oli jo rantautumassa keski-iän rauhalliseen satamaan. Sitten hänen poikansa sairastui ja pitkä avioliitto päättyi, samoin työsuhde. Elämä meni uusiksi. Kirjassa Lyhyt matka perille Kati Reijonen kuvaa lämpimän itseironisesti etsintää, joka sai keski-ikäisen perheenäidin kyseenalaistamaan elämänsä ja tutustumaan itseensä uudestaan. Opiskeltuaan uushenkisyyden oppeja ja ikivanhoja viisauksia hän päätyi kokeilemaan meditaatiota ja löysi sen avulla sisäisen valonsa ja viisautensa. Lyhyt matka perille ei ole tietokirja vaan tunnekirja. Se muistuttaa, että emme ole voimattomia olosuhteiden uhreja - kun saamme ajatuksemme hallintaan, saamme hallintaan myös elämämme. (Takakannesta)

Maailma tuntuu olevan täynnä kiirettä, menoa, pakottavia töitä ja ahdistusta. On pakko suorittaa, hankkia pätevä koulutus, koulutusta vastaava työ, puoliso, lapset, talo, omaisuutta, ulkomaanmatkoja. Elämä on täynnä suorittamista ja ulkoa päin annettuja haaveita, joita suorittaessa unohtaa pian elää ja haaveilla itse, kulkea omaa polkuaan. Kati Reijosen Lyhyt matka perille osui vastaani kustantamon tiedotteesta ja se tuntui aiheeltaan osuvan juuri niihin teemoihin, joita kaiken kiireen ja suorittamisen keskellä tulee välillä pohdittua. Luen jonkin verran erilaisia tietokirjoja ja oppaita, joten kiinnostuin Reijosen kirjasta heti.

Kulissien romahduksen kokenut Reijonen kertoo kirjassaan omin sanoin siitä, miten löysi meditaatiosta rauhan hektiseen ja suorituskeskeiseen elämäänsä. Ulkoapäin annettujen tavoitteiden saavuttaminen: omakoti, työpaikka, autot ja lemmikit ei tuottanutkaan mielihyvää, vaan rauhaa piti etsiä jostain muualta, omasta sisimmästä. Ajatus on tietysti tuttu ja vanha, mutta jokaisen tarina on erilainen. 

Olen törmännyt tämän kaltaisiin kertomuksiin lähinnä Amerikan suunnalta tulevassa käännöskirjallisuudessa, joten oli virkistävää lukea tarina, jonka lähtökohdat ovat tutummat. Reijonen on toki matkustellut paljon ja asunut ulkomailla, mutta hän onnistuu siitä huolimatta kertomaan tarinan lähtökohdasta, joka tuntuu suomalaisellekin lukijalle tutulta. Kirja ei myöskään ole kovin uskonnollinen, mikä on niin ikään mukavaa vaihtelua monelle vastaavalle käännöskirjalle, joissa tietyt uskonnolliset tematiikat tuntuvat nousevan tärkeämmiksi kuin muut asiat. Tietysti monella meditaatioon ja hiljentymiseen liittyy ajatus jonkin jumalallisen voiman läsnäolosta, mutta Reijonen kirjoittaa tarinaansa lukijalle niin, että uskon ateistinkin löytävän kirjan sanoman ilman kulmien kohottelua. Keskeisenä pointtina kun ei ole henkisyys vaan hiljentyminen ja rauhan löytäminen omasta sisimmästään.

Lyhyt matka perille on mietiskelevä, pohtivaan sävyyn kirjoitettu teos. Nimenomaan enemmän tunnekirja kuin tietokirja, kuten takakannessa kerrotaankin. Kaipasin itse kirjaa lukiessani ohjeita meditointiin, mutta ne löytyivät kirjan lopusta. Mikään varsinainen opaskirja Lyhyt matka perille ei siis ole, vaan lähinnä Reijosen tarina ja kertomus niistä oivalluksista, joita hän on matkallaan tehnyt.

Reijosen kieli on kevyttä ja helppolukuista, hän käyttää kirjassaan itse soveltamiaan termejä, jotka kyllä sopivat loistavasti käsillä olevaan aiheeseen. Reijonen osaa kuvailla asiaa elävästi ja mielenkiintoisesti, tosin kirjan loppupuolella asia tuntuu alkavan toistaa itseään ja olisin kaivannut ehkä konkreettisempia rajanvetoja teksti tasolla. Nyt teemat seuraavat toisiaan ja punoutuvat yhteen niin, että kokonaisuus peittyy hieman sanojen massaan. Kaikenkaikkiaan kirja oli kuitenkin miellyttävä lukukokemus, eikä Reijonen tuputa kokemuksiaan lukijalle liiaksi.

Maailmankaikkeuden muuttaminen ei käy aivan käden käänteessä, ainakaan yhdeltä melko pieneltä ihmiseltä. Olin ajatellut, että jos pelaa sääntöjen mukaan, saa palkinnoksi juuri sellaisen elämän kuin on halunnut. Mutta me kaikki tiedämme, että ei ole olemassa sellaisia sääntöjä, joilla voisi ohjailla maailmankaikkeuden kulkua. (Reijonen: Lyhyt matka perille, s.48)

Kirjassa on esitelty kerronnan ohessa monia aihetta käsitelleitä henkilöitä ja teoksia, mikä on lukijan kannalta mukavaa, jos löytyy halua lähteä tutustumaan aiheeseen enemmänkin. Itseäni pisti harmittamaan vain yksi kohta (s.182), jossa Reijonen esittelee omana ajatuksenaan erään, muistaakseni Kahlil Gibranin runosta (joka taitaa alkaa sanoin: Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne - - ) tutun ajatuksen vanhemman suhteesta lapsiinsa. Voihan tietysti olla, että Reijonen on tehnyt oivalluksensa ilman Kahlil Gibraniakin, mutta jotenkin Reijosen teksti tuntuu olevan niin suoraan Gibranin ajatus, että olisin kaivannut lähdeviitettä kertomaan ajatuksen taustoista. 

Erityisplussaa kirja saa varsin kauniista Satu Kontisen toteuttamasta kansikuvastaan sekä muutenkin miellyttävästä ulkoasusta.

Suosittelen kirjaa kaikille kiireisille elämänpohdiskelijoille.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004

240s.

Omasta hyllystä

Olen näin kesäiseen aikaan ollut hävettävän laiska kirjaamaan edes muutamaa riviä lukemistani kirjoista. Helena Sinervon Runoilijan talossa -kirjan nappasin omasta hyllystäni mukaani lähtiessäni heinäkuun alkupuolella kesän lomamatkalleni. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, niin ikään lentokoneessa kun joskus kävin Barcelonassa. Tällä kertaa matka ei suuntautunut niin etelään, mutta lyhyempikin lentomatka riitti ajaksi lukaista kirja uudelleen.

Runoilijan talossa on proosamuotoon kirjoitettu fiktiota ja faktaa sekoitteleva kertomus runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Runoilija oli minulle teinivuosina tärkeä, ja tavoitan hänen runoissaan vieläkin sen lumon, johon rakastuin lukioikäisenä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Espanjaan, jossa Manner vietti aikaa ja viimeisteli ja kirjoitti runojaan.

Sinervo on tavoittanut teoksessaan Mannerin runojen kielen, joka on kauniisti polveileva, unenomainen. Toisaalta asia vähän häiritsi; tuli sellainen olo, että kyseessä ei ole Sinervon äänellä kirjoitettu teos vaan jäljitelmä, jonka on tarkoitus luoda se illuusio ja vaikutelma, että kertojana on nimenomaan Manner. Mutta tietysti siitähän kirjallisuudessa osittain on kysymyskin: luoda lukijalle mielikuvia kertojasta, häivyttää kirjailija taustalle. Jokin outo ristiriita Runoilijan talon aiheuttamassa fiiliksessä kuitenkin oli, enkä pysty ihan sitä tavoittamaan. Ehkä ongelma piili omalla kohdallani siinä, että olen lukenut Manneria niin paljon, ja Runoilijan talossa kuulosti Mannerilta mutta ei ollutkaan Manneria. Hämmentävää.

Runoilijan talossa on hieno ja mielenkiintoinen tapa lähestyä todellista henkilöhahmoa. Sinervon valitsema lähestymistapa on ehkä vähän riskaapeli, mutta ehdottomasti paljon mielenkiintoisempi kuin perinteinen elämänkerta. Tätä luki mielellään.

Suosittelen runouden ja kauniiden sanojen ystäville.

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat - Huutolaislasten kohtaloita Suomessa

Ajatus kirjat 2011

223s.

Kun Heikki täytti kuusi vuotta, isäntä kävi kunnassa tekemässä "orjanpaperit". Sen jälkeen kunta alkoi maksaa talolle elättikorvausta. Molemmat olivat nyt saman talon palveluksessa, äiti piikana ja poika huutolaisena. (Halmekoski: Orjamarkkinat, s.68)

Jouko Halmetkosken teos Orjamarkkinat on koskettava kokoelma ihmiskohtaloita 1900-luvun alkupuolelta. Kirjassa on kerättynä useita tarinoita, jotka kertovat todellisten ihmisten todellisia kohtaloita ajalta, jolloin lasten myyminen huutolaiseksi oli ihan normaalia. Käytäntö vastasi nykypäivän sosiaalihuoltoa, vaikka huutolaislaisten oloja ei ollut tarkoituskaan valvoa, vaan vain sijoittaa lapset sen sijaan, että he olisivat olleet irtolaisia. Usein huutolaiseksi päätymisen taustalla oli perheen tragedia.

Orjamarkkinat on ravisteleva teos, joka valottaa sellaista osaa Suomen historiasta, josta ei ole pahemmin kerrottu koulussa. Olisin kaivannut kirjaan vielä enemmän historiallista taustoitusta ja faktoja huutolaisuuden historiasta, esimerkiksi tilastotietoja ja tosiasioita siitä, millainen käytäntö huutolaisuus on ollut. Vaikka teos käsitteli pelkästään huutolaisuutta, myös muut 1900-luvun alkupuolen "sosiaalihuoltotoimet" alkoivat kiinnostaa.

Kirjan kertomukset on koottu kerätyn aineiston perusteella. Kirjan kertomusten sävy on paikoin vähän naiivi, mutta toisaalta tarinat ovat niin kamalia, ettei niitä ehkä olisi voinutkaan kirjoittaa kovin raadollisesti; kyse on kuitenkin menneisyydestä, joka on vielä aika lähellä ja käsin kosketeltavissa. Omalle lukulistalleni kirja päätyi siksi, että suvussani on huutolaislapsuuden elänyt ihminen. Onneksi hänen tarinansa on ollut onnellisempi kuin useilla kirjassa tarinaansa kertovilla huutolaisilla.

Suosittelen kirjaa niille, jotka ovat kiinnostuneita tästä Suomen historian vaietusta asiasta.

Piper Kerman: Orange is the new black

Piper Kerman: Orange is the new black - Vuosi vankilassa
Otava 2014
461s.
Kirjakaupasta

Tuijotettuani Netflixistä pari kautta vankilamaailmaan sijoittuvaa sarjaa Orange is new black, nappasin tietysti Piper Kermanin omiin kokemuksiin perustuvan kirjan kirjakauppareissullani. Jostain syystä kirjakauppareissuilla käy yleensä huonosti ja lähden yhden sijaan kotiin useampi kirja kainalossa. Tällä kertaa shoppailu oli hyvin perusteltua, koska tarvitsin kotimaan kesälomareissulle paljon luettavaa.

Kermanin romaani on elämänkerrallinen ja sen kyllä huomaa. Sarjaa katsoneelle kirja oli ehkä hienoinen pettymys, osittain siksi että tosielämä on harvoin yhtä värikästä kuin fiktio. Kermanin vankilasta luoma kuva on huomattavasti miellyttävämpi kuin se mielikuva, jonka tv-sarja antaa, ja vaikka tarina on ehdottomasti mielenkiintoinen, se valitettavasti jää sarjan jalkoihin. Tv-sarja perustuu kirjaan melko löyhästi, suurinta osaa tapahtumista ja hahmoista on väritetty aika tavalla, ja seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja on lisätty runsaalla kädellä.

Perusasetelmana Kermanin tarinassa on se, että parikymppisenä vääriin porukoihin eksyminen kostautuu vuoden linnareissulla ja 35-vuotias Piper päätyy vankilaan. Vankilassa on oma hierarkiansa, mutta ystävällinen ja avulias Piper saa ystäviä ja sopeutuu elämäänsä vankilassa. Mielenkiintoisinta romaanin kuvaamassa maailmassa on vankilan sisälle muodostunut yhteiskunta, joka tuntuu koostuvan erilaisista etnisistä ryhmistä sekä muilla perusteill kokoontuneista joukoista. Piperin vankila-aika sujuu lähinnä joogaten, juosten, kirjoja lukien ja sähkötyön alkeita opetellen.

Tv-sarjata poiketen kirja ei juurikaan kuvaile muita vankilassa olevia naisia, tai ainakin heidän roolinsa jää pintaraapaisuksi verrattuna siihen, miten paljon sarja ottaa myös muita henkilöhahmoja esille. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä kirja kuvailee lähinnä Piperin itsensä elämää ja kokemuksia. Lukukokemuksena Orange is new black oli miellyttävä, sillä kirja oli helppo- ja nopealukuinen ja aiheeltaankin mielenkiintoinen. Samanlaista viihdearvoa kuin sarjalla sillä ei tosin juuri ole.

Suosittelen kirjaa vankilaelämän kuvauksesta kiinnostuneille.

Torey Hayden: Nukkelapsi

Torey Hayden: Nukkelapsi

Otava 2007

336s.

Työpaikan taukohuoneesta

Olen ollut vähän lomalla ja reissussa ja luettujen kirjojen päivittäminen ja blogin kommentteihin vastaaminen on vähäsen jäänyt. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja yritän päästä ajantasalle myös blogin puolella. Kaiken kaikkiaan tämä kesä on ollut ymmärrettävistä syistä johtuen täydellinen kaaos, mutta oikeastaan se ei ole haitannut, sillä kaaos on joskus myös hyvästä. Onneksi olen päässyt vähän myös reissaamaan ja katselemaan muita maisemia. Se on aina piristävää.

Nukkelapsi löytyi työpaikan lainakirjahyllystä ja otin sen luettavaksi kun kaipasin jotakin aivotonta lukemista. On tietysti kamala sanoa Torey Haydenin tositapahtumiin perustuvia, osittain hyvin järkyttäviäkin teoksia aivottomaksi lukemiseksi. Kyse ei ole tekstin sisällön köykäisyydestä vaan siitä, millainen Haydenin rupatteleva ja jaaritteleva kirjoitustyyli on. Haydenin kirjat eivät todellakaan ole mitään suurta eeppistä korkeakirjallisuutta, mutta ne ovat äärimmäisen mielenkiintoista ja paikoin kovin koskettavaakin luettavaa, amerikkalaiseen tyyliin kultareunuksin kirjottua.

Nukkelapsi kertoo Venuksesta, joka ei puhu. Torey on aikaisemminkin törmännyt erityisopettajan tehtävissään valikoivasta puhumattomuudesta kärsiviin lapsiin, mutta Venus ei yksinkertaisesti tunnu suostuvan sanomaan mitään, eikä Torey voi olla varma siitä, onko lapsi kehitysvammainen, vai johtuuko puhumattomuus ja apaattisuus jostakin muusta. Vähitellen vyyhti alkaa selvitä ja lukijalle paljastuu miten kamalassa maailmassa pieni Venus on joutunut elämään.

Tällaisille rankoille, osittain tosiperäiseen aineistoon perustuville teksteille lienee olemassa jokin ihan oikea genrenimityskin. Ehkä tätä ei ihan misery litiksi voisi määritellä, mutta on selvää, että näitäkin kirjoja luetaan osittain kauhistelun vuoksi, eikä välttämättä niinkän ammatillisen kiinnostuksen tai empatian takia. Haydenin kirjoissa minua kiehtoo hänen kuvaamansa koululuokan dynamiikka ja se, miten erilaisista lapsista kasvaa vahvoja ihmisiä. Haydenin tuotannosta kaikkein masentavimpia ovat ne teokset, joissa lapsiin kohdistunut konkreettinen pahuus on käsittämätöntä ja ahdistavaa. Venuksen tapauksessa kotipuolen hirveydet eivät nouse kirjassa suureen rooliin, mutta on masentavaa lukea opetushenkilökunnan avuttomuudesta, kun asioihin ei voida puuttua, vaikka on selvää ettei lapsen kotona kaikki ole hyvin.

Luin heinäkuun puollella tämän ja muutaman muunkin melko masentavan ja synkkiä kuvia maalailevan kirjan, mikä ei tunnu sopivan kovin hyvin yhteen heinäkuun helteiden ja auringossa paistattelevien onnellisten ihmisten kanssa. Ehkä kurjuus saa vähäksi aikaa riittää ja valitsen seuraavaksi jotakin hieman erilaista lukemista...

Suosittelen Nukkelasta Torey Haydenin kirjojen ystäville, sekä niille jotka ovat kiinnostuneita lukemaan lasten ongelmista ja vaikeista perhesuhteista sekä erityisopettajan työstä ja arjesta.

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Natascha Kampusch: 3096 päivää

Otava 2010

Verkkokirjaston e-kirja

10-vuotias Natascha kaapataan koulumatkalla. Alkaa 3096 päivää kestävä vankeus, joka päättyy siihen, kun 18-vuotiaaksi varttunut nuori nainen karkaa sieppaajansa luota. 3096 päivää Natascha eli suljettuna kellariin, toimi orjana ja seuralaisena miehelle, joka oli päättänyt riistää hänen nuoruutensa ja lapsuutensa. Tositapahtumiin perustuva kirja kertoo tarinan, jollaista ei soisi tapahtuvan kenellekään. 3096 päivää on ikävää luettavaa.

Natascha Kampuschin tapausta ei varmaankaan kukaan mediaa seuraava ole voinut sivuuttaa. Maailmassa katoaa jatkuvasti ihmisiä, mutta osa heistä ei löydy koskaan. Maailman julmuus ja hulluus tuntuu vielä pahemmalta, kun tällaisia asioita tapahtuu lapsille. Kirjassa Kampusch kuvaa tuntojaan ja kertoo elämästään noiden vuosien aikana. Kirjan herättämät tunteet ja ajatukset ovat lähinnä ristriitaisia: se tuntuu välistä tirkistelynhaluisille utelialle ihmisille laskelmoidusti tehdyltä teokselta, toisaalta kirjoittajan tarpeelta selittää ja selventää omia kokemuksiaan.

Tällaiset kirjat, ja varsinkin Kampuschin teos pysäyttävät ajattelemaan, että me elämme yhteiskunnassa, jossa uhrin täytyy pyydellä anteeksi. Kirjoittaja kokee varsin negatiivisena sen, että hänen yhteydessään on käytetty sanaa Tukholma-syndrooma. Hän palaa muutamaan otteeseen puolustelemaan ratkaisujaan ja tapoja, joilla hän on suhtautunut sieppaajaansa. Se tuntuu kamalalta. Vähän sama asia, kuin jos raiskauksen uhrilta kysytään millaiset vaatteet hänellä oli päällään silloin kun hän joutui raiskatuksi.

Kirjaa ja Kampuschia on syytetty median hyväksikäytöstä ja ihmisten rahastamisesta. 8 vuotta elämästään vankina ollut Kampusch antaa kirjan välityksellä itsestään yllättävän vahvan mielikuvan. Hän haluaa säilyttää identiteettinsä ja nimensä, tulla julkisuuteen ja kertoa mitä hänelle on tapahtunut. Se on niin rohkeaa, että on toisaalta vaikea uskoa pelkkään rahastukseen. Ja niin tai näin, nuorelta naiselta riistettiin hänen lapsuutensa, mitä väliä rahalla on enää sen jälkeen?

Kirja oli ahdistavaa luettavaa. Minun oli pakko lukea se yöllä loppuun, mistä johtuen en nukkunut koko yönä enää ollenkaan. Toisaalta tämä kirja oli ehkä sellainen, että se oli myös hyvä lukea. Kaikelta pahalta ei pidä sulkea silmiään. Tavallaan myös Kampuschin näkökulma, jonka mukaan maailman mustavalkoisuus ei ole todellista, herätti ajatuksia. Mitä jos paha ei olekaan kokonaan paha? Se on melkeinpä vielä pelottavampaa kuin mikään muu.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ole kovin herkkiä tällaisia asioita kohtaan, ja joita kiinnostaa muutama vuosi takaperin maailmaa vavisuttanut ihmiskaappaustapaus.

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa (ja hellettä!)

Nevil Shute: Viisi mustaa kanaa (A Town like Alice)
Kesämökin kirjahyllystä

Olen kesäkodissa. Täällä on paahtava helle. Pääni ei toimi kunnolla kun kaikki tuntuu sulavan. Onneksi tuuli pyörii puiden latvuksissa ja heittelee vaanhtopäitä järvelle. Voisin itsekin mennä aaltojen heiteltäväksi. Tai olla vaan paikallani.

Muutama kukkakuva kesäkodin lumoavasta, villistä, hallitsemattomasta, salaperäisestä puutarhasta. Vaikka tuntuu, että alkukesän kylmyys ja nyt tämä paahtava helle on saanut aikaiseksi sen, ettei mikään kuki niin kuin pitäisi.

Luin vähän aikaa sitten Nevil Shuten romaanin Viisi mustaa kanaa. Se oli melkoinen, mielenkiintoinen lukuelämys. Tämän kaltaisia kirjoja kaipaisin enemmänkin, varsinkin paahteisina iltapäivinä. Olen taas pahasti jäljessä kirjojen päivittämisestä blogiin, mutta onneksi minulle ei makseta tästä palkkaa enkä ole velkaa kenellekään. Se tästä nyt vielä puuttuisi.

Viisi mustaa kanaa alkaa asetelmasta, jossa lontoolainen lakimies on määrätty nuoren Jeanin omaisuuden vartijaksi naisen saatua testamentilla suuren summan rahaa. Tutustuessaan Jeaniin vanha Noel saa kuulla nuoren naisen uskomattoman tarinan, joka johdattaa lukijan Malesiaan, Japanilaisten vangiksi. Jeania painaa synkkä tapahtuma, jonka seurauksena nuori, viisi kanaa varastanut australialainen menetti henkensä. Jean haluaa palata takaisin Malesiaan ja rakentaa kaivon kyläläisille, jotka auttoivat japanilaisten vankeina ollutta naisjoukkoa selviytymään.

Ensinnä minua hykerrytti romaanin oivallinen kertojaratkaisu, joka olisi voinut olla sekava, mutta ei ollut sitä. Minäkertojana toimiva Noel antaa sujuvasti tilaa Jeanille ja muille hahmoille, vaikka kerronta karkaa Lontoon kaduilta aina Malesiaan ja Austraalian takamaille saakka. Kirja on eittämättä romanttinen, mutta samalla se kuvaa dramaattisia tapahtumia (joista olisin mieluusti lukenut enemmänkin) ja elämää ankarissa olosuhteissa. Jean on päähenkilönä ihanan toimelias, reipas ja aloitteellinen. Tavallaan hän tuo hyvässä mielessä mieleeni Tuulen viemän Scarletin.

Viisi mustaa kanaa oli mukavaa luettavaa. Kirjasta on tehty myös tv-sarja, joka olisi hauska joskus katsoa, jos se sattuu vastaan. Kirja herätti mielenkiinnon myös muuta Shuten tuotantoa kohtaan. Suosittelen kirjaa kesälukemiseksi verkkaisiin, utuisiin kesäiltoihin.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 

Tammi 2011

175s.

Kevät tekee (takatalvesta huolimatta) tuloaan ja lenkkipolku houkuttaa. Kirjoittava ystäväni Vaarna mainitsi Haruki Murakamin kirjan jossain yhteydessä ja kävin hetimiten varaamassa kirjan kirjastosta. En ole lukenut Murakamia (vaikka monet blogimaailmassa hänestä puhuvatkin), mutta kirjoittajien elämänkerralliset teokset ovat yhtä kaikki kiinnostavia. Sitä paitsi juokseva kirjailija kuulosti varsin mielenkiintoiselta yhdistelmältä (erityisesti Stephen Kingin alkoholinsävytteisen elämän jälkeen). Minulle on tänä keväänä herännyt poikkeuksellisen suuri halu lähteä juoksemaan, osittain erään täysin päättömän haasteen seurauksena. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta sopi siis täydellisesti tämän alkukevään fiiliksiin.

Saattaa olla hiukan hassua, että joku ikäiseni sanoo tämän ääneen, mutta haluan olla varma että tosiasiat ovat kohdallaan: olen ihminen joka haluaa pysytellä omissa oloissaan. Vieläkin selvemmin sanottuna: minä olen ihminen, joka ei tunne tuskaa ollessaan yksin. Minusta ei ole yhtään vaikeaa tai tylsää juosta yksin joka päivä tunti tai kaksi, olla puhumatta kenellekään, eikä myöskään viettää neljää tai viittä tuntia yksin pöytäni ääressä. Pienestä pitäen minulla on ollut siihen taipumus. Aina kun minulla oli valinnanvaraa, luin mieluummin omissa oloissani kirjoja tai keskityin kuuntelemaan musiikkia kuin vietin aikaa muiden kanssa. Keksin aina tekemsitä johon en tarvinnut muita.

(Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.18)

Murakami voitti minut puolelleen jo kirjansa ensimmäisillä sivuilla kertomalla introvertin ihmisen elämän perusasian: sen että yksinolosta saa voimaa ja energiaa. Itse kirjoittamista harrastavana tiedän, miten tärkeää oma aika ja rauha on. Juoksemiseen kiteytyy myös Murakamin tekstissä luovan ihmisen energiantarve, pyrkimys ammentaa voimaa yksinolosta ja niistä hetkistä, jotka on mahdollista vietää omien ajatustensa kanssa. Juostessa ajatus lentää, jalat kulkevat:

Juostessa mieleeni ilmaantuvat ajatukset ovat kuin pilviä taivaalla. Kaikenkokoisia pilviä. Niitä tulee ja menee, kun taas taivas pysyy koko ajan samana. Pilvet ovat pelkkiä vieraita taivaalla, ne menevät ohi ja katoavat, jättävät jälkeensä taivaan. Taivas on sekä olemassa että ei ole. Sillä on samanaikaisesti olemus ja ei ole. Ja me vain hyväksymme tämän valtavan laajuuden ja ahmimme sitä täysin siemauksin. (Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.19)

Murakami aloittaa kirjan kertomalla elämästään ja siitä millä erilaisilla tavoilla juokseminen on ollut osa hänen elämäänsä siitä saakka, kun hän 33-vuotiaana päätti aloittaa harrastuksen. Kirjan alkupuoli on mielenkiintoista luettavaa, ja vastaan tulee monta sellaista lainausta, jotka minun täytyy kirjoittaa ylös, kuten vaikka tämä:

Minua hämmästyttää, miten paljon elämässä on pakko priorisoida, paitsi silloin kun on nuori: on pakko pohtia miten ja missä järjestyksessä annostelee aikansa ja energiansa. Jos ei saa tällaista systeemia aikaiseksi tiettyyn ikään mennessä, elämästä puuttuu fokus ja se joutuu epätasapainoon. Minä priorisoin korkeimmalle sellaisen elämäntavan, joka sallii minun keskittyä kirjoittamiseen. (Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, s.39)

Kirjan loppupuolisko maratonikuvauksineen meneekin sitten enemmän läpiluvuksi. Murakamin juoksumatkat tuntuvat tällaisen aloittelijan näkökulmasta niin käsittämättömiltä (50-80km viikossa), että niistä ei oikein voi edes haaveilla. Murakami kertoo kokemuksistaan, uupumisesta, sitkeydestä ja elämänmittaisesta juoksuharrastuksestaan. Kirjailijanuran peilaaminen juoksuteemaan jää kirjan loppupuolella enemmän pintaraapaisuksi, vaikka onkin selvää, että Murakami kokee juoksemisen tärkeäksi edellytykseksi, jotta romaanien kirjoittaminen onnistuu ja on mielekästä. Itse kuitenkin sain ammennettua enemmän filosofiaa kirjan alusta, joka oli juoksuharrastustaan aloittelevalle motivoivaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Suosittelen Haruki Murakamin kirjaa Mistä puhun kun puhun juoksemisesta kaikille kirjailijaelämänketoja lukeville. Myös juoksuharrastuksen aloittamisen motivaatioksi. Minä lähden shoppailemaan lenkkareita kevät kelejä odotellessa.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika (Like 2013), 215s.

Mutsi teki synttäreilleni täytekakun, joka muistutti Prinsessa Ruususen linnaa. Tornit olivat jäätelötuuteista. Minä olisin halunnut veturi- tai autokakun, sellaisen, jonka pyörät ovat dominokekseistä. Muutenkin äiti yritti parhaansa, katsoi naistenlehdistä reseptejä pikkutytön synttäreille ja olisi halunnut ommella prinsessamekon. Siinä tapauksessa syntymäpäiväni olisivat kyllä olleet täydellisesti pilalla. Onneksi äiti sai työkavereiltaan lainaan Maija Mehiläinen -puvun.
(Björk: Poika, s.29)

Makke on syntynyt väärään ruumiiseen. Pikkupojan ja murrosikäisen teinin on vaikea kestää sitä, että hän joutuu koulussa tyttöjen liikuntaryhmään ja että äiti haluaa pukea hänet prinsessamekkoon syntymäpäiväjuhlille. Makke on poika, vaikka se ei näykään päällepäin. Hän tietää kyllä itse mikä on, mutta vaikeampaa on uskotella muille, että naisen ruumiin sisällä asuu todellisuudessa mies, joka haluaa tulla kohdelluksi miehenä. Ei tyttönä.

Marja Björk käsittelee romaanissaan Poika vaikeaa aihetta. Romaanin kokemukset kumpuavat hänen omasta elämästään, jossa hän on joutunut katsomaan vierestä, miten lapsi kasvaa ja aikuistuu väärässä kehossa. Pojan Makke eli Marion on selviytyjä, joka on päättänyt saada oman kehonsa, sen johon ei kuulu roikkuvia naisentissejä eikä leveää takamusta. Hän on ollut poika pienestä pitäen, vain ympäristöllä on kestänyt kauemmin tajuta asian oikea laita.

Makken tarinaa kerrotaan lapsuudesta kouluaikojen kautta varhaiseen aikuisuuteen, jolloin Makke pääsee viimein korjaamaan sukupuolensa niin, ettei kenellekään tarvitse enää selitellä. Tarina on selviytymiskertomus, joka minämuodossa kerrottuna tulee lähelle lukijaa. Tarina on kuitenkin melko monologimainen, eikä siinä käydä vuoropuhelua ja olla hetkessä. Lukija katselee minäkertojan kanssa etäisyyden päästä tapahtumia, jotka ovat jo olleet ja menneet. Romaanin aiheuttama kokemus olisi ollut vaikuttavampi, jos kertoja olisi onnistunut kuljettamaan lukijaa mukanaan hetkessä, ei nykyhetkestä menneeseen tarkastellen.

Käytiin vanhojen kavereiden kanssa risteilyllä ennen koulujen alkua. Laivalla yksi kännikala tuli kysymään olenko tyttö vai poika. Olin humalassa. Mä löin sitä täysillä ja se potkaisi mua silmään.
(Björk: Poika, s.128)

Romaanin aihe on tärkeä. Nykyäänkin transsukupuolisuus on vähän hyshys asia, joka luonnollisesti herättää monessa hämmennystä ja toisaalta aiheuttaa kiusausta ja syrjintää. Selviytymistarinat ovat omiaan rohkaisemaan erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailevia ihmisiä, mutta toisaalta aihe vaatisi myös puolueetonta tarkastelua ja näkökulmia, jotka eivät esitä aihetta selviytymiskertomuksena. Helposti tulee se ajatus, että vähemmistöjä kuvailevia kertomuksia luetaan tirkistelymielessä, ja niinhän ei varmasti ole tarkoitus. Poika silti varmasti omalta osaltaan lisää ymmärrystä, ja osoittaa, että myös vaikeista asioista on mahdollista selvitä.

Suosittelen romaania niille, jotka haluavat lukea tosipohjaisen selviytymiskertomuksen.

Deborah Spungen: Nancy

Deborah Spungen: Nancy (And I don't want to
live this life, 1983), Gummerus, 363s.

Nancy oli kiedottu vaaleanpunaiseen huopaan. Ihan ensimmäisenä ajattelin, että siinä on kovin pieni ja hauras ihminen.  (Spungen: Nancy, s.25)

Deborah Spungen kirjoittaa äidin sanoin ja äidin rakkaudella tyttärestään Nancysta, joka hankalan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen päätyi puukotettuna hotellihuoneen lattialle. Sex Pistolsista tunnetun Sid Viciousin tyttöystävää parjattiin mediassa ja menetyksen kokenutta perhettä vainottiin. Spungenin romaani on samaan aikaan selittely ja puolustuspuhe, jonka tarkoituksena on kertoa millainen Nancy todellisuudessa oli.

Nancy oli pienenä hankala lapsi, joka sai raivokohtauksia ja oli huolestuttavalla tavalla väkivaltainen. Lääkärit eivät tuntuneet löytävän lapsesta vikaa, vaan yliälykästä lasta pidettiin herkkänä. Ilmeisesti skitsofreniaa sairastanut Nancy ajautui huumeidenkäyttäjäksi ja kuoli lopulta poikaystävänsä puukottamana. Ilmeisesti myös omasta tahdostaan.

Nancyn tarinaa mainostetaan "järkyttävänä huumetarinan rockmaailmasta" sekä "rakkaustarinana". Minusta se ei ole kumpaakaan. Nancyn elämä on kieltämättä surullinen ja miksei myös järkyttävä, mutta enemmän se tuo mieleeni Torey Haydenin häiriintyneistä lapsista kertovat kirjat kuin huumemaailman saatikka rakkaustarinan. Nancyn toiminta heijastelee kirjan kaikissa vaiheissa vakavia mielenterveysongelmia, eikä tilannetta tunnu juuri parantavan se, ettei perheen vanhempien huolta oteta tosissaan. Toisaalta tällaista elämänkerrallista romaania lukiessa on hyvä muistaa, että äidin tarina on varmasti kerrottu ainakin osittain tietyn suodattimen lävitse.

Sydämessäni kai edelleen etsin ratkaisua ongelmaan. Nancyä täytyi voida auttaa, jossakin täytyi olla taikapilleri siihen tarkoitukseen. Kaiken tämän tuskan täytyi joskus päättyä. Nancy tuntui olevan aivan holtiton, vaarallinen itselleen ja muille. Meitä pelotti, mitä hän tekisi seuraavaksi, ellei häntä pysäytettäisi. (Spungen: Nancy, s.193)

En pidä Nancya kaunokirjallisesti mitenkään erityisenä teoksena. Siinä on lievä selittelyn ja puolustelun maku, mutta en voi myöskään tuomita äitiä, joka kirjan on kirjoittanut. Minulle ei tosin selvinnyt, mikä kirjan varsinainen funktio on: onko sen tarkoitus puhdistaa Nancyn maine vai kertoa taustatietoja ihmisestä, joka ainakin tietyissä musiikkipiireissä lienee tunnettu. Itse luin kirjan muistaakseni joskus yläasteella, eikä se silloinkaan tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Luultavasti en edes tajunnut mistä siinä on kyse. Tietynlaisena valistuksena tämä saattaa toimia sen ikäiselle; ehkä juuri siksi kirja luetettiin meillä pakollisena koulussa.

Suosittelen Deborah Spungenin Nancya tositarinoista kiinnostuneille. Tämä varmasti kelpaa myös Kirjavalaan Mielenterveys -lukuhaasteeseen.

Lisa See: Pionin rakkaus

Lisa See: Pionin rakkaus
(WSOY 2010), 417s.

Mökille mukana raahaamani kirjakasa hupeni ja kaivoin mökin pohjattomasta hyllystä Pionin rakkauden, joka taisi tarttua mukaan joskus jostakin kirja-alesta. Olen lukenut Seeltä aikaisemmin kirjan Lumikukka ja salainen viuhka. En pitänyt Pionin rakkaudesta aivan niin paljon kuin Lumikukasta, mutta silti tämä kirja piti minut otteessaan yön pikkutunneille saakka.

Pioni odottaa nuoren neidon velvollisuudella avioliittoaan jalat sidottuina kauniiksi liljoiksi. Hänen onnellisen nuoruutensa päättää oopperan väliajalla tavattu nuorukainen, jota kohtaan Pionin tunteet syttyvät palavina. Tajutessaan, ettei Pioni saa rakastamaansa miestä, hän näivettää itsensä rakkauteen aivan kuten tärkeäksi muodostuneen oopperan päähenkilö. Kun Pioni kuolee, alkaa todellinen tarina: kertomus 1600-luvun Kiinan uskomuksista, joissa kuolleet elävät maanpäällä elämää nälkäisinä aaveina. Pionin vaikutus maan päällä yhä eläviin ihmisiin on suuri, hengellä on valta, jota hän oppii käyttämään niin hyvässä kuin pahassa. Lopulta myös Pioni saa rauhan.

Olin vähällä lopettaa kirjan lukemisen, kun minäkertoja kuoli ennen kirjan puoliväliä. Takakansi kuitenkin paljasti, että tarina jatkuu myös sen jälkeen, ja päätinkin jatkaa henkenä vaeltavan Pionin elämän seuraamista. Lisa See onnistuu sekä tässä että Lumikukassa kertomaan kiinalaisen kulttuurin erityispiirteet vahvasti ja vakuuttavasti. Toki esimerkiksi jalkojensitomisrituaali nostetaan esille tavalla, joka saa pohtimaan onko itsetarkoituksena länsimaalaisten ajattelutapojen romuttaminen vaiko yksinkertaisesti karmaisevalta tuntuvalla rituaalilla herkuttelu. Kiinalainen maailmankuva on joka tapauksessa käsinkosketeltavissa ja kaunis kieli vie lukijaa eteenpäin runollisella tavallaan.

Niin Lumikukassa kuin Pionin rakkaudessa Lisa See nostaa esille kiinalaisten naisten vaietun historian ja heidän merkityksensä kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden kehityksessä. Lumikukassa ystävykset kirjoittelivat viestejä viuhkaan, kun taas Pionin rakkaudessa naisen luovuuden alttarina toimii oopperan käsikirjoitus, jonka marginaaleihin naiset tekevät merkintöjään ja kirjaavat samalla ylös salattua tietoaan. See korostaa kirjoissaan ystävyyttä ja naisen viisautta, jonka ei kuitenkaan ole ollut mahdollista puhjeta täyteen kukkaansa miesten hallitsemassa kulttuurissa. Jälkipuheen perusteella kirjassa on myös tosielämään perustuvia aineksia.

Suosittelen Pionin rakkautta luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneita kiinalaisesta kulttuurista, ja nauttivat herkkien ja monia erilaisia sävyjä sisällään pitävien kirjojen lukemisesta. Olen aika varma, että joku muukin on lukenut tämän, mutta pikaisen etsiskelyn perusteella en löytänyt yhtäkään arvostelua.

Katja Kettu: Kätilö

Katja Kettu: Kätilö (WSOY 2011) 348s

Yritän olla ajan hermolla ja lukea jotakin uutta ja suosittua, vaikka tämä ratkaisu ei koskaan minun tapauksessani ole kannattava. Olen tainnut muutamaankin otteeseen valittaa, että en oikein ikinä tunnu tajuavan niitä kirjoja, jotka ovat muiden mielestä hyviä. Katja Ketun Kätilöön uskalsin tarttua, koska äitini piti kirjasta, ja meillä on yleensä saman tyyppinen maku kirjojen suhteen (vaikka en olekaan päässyt äidin rakastamassa Jalna sarjassa ensimmäisen kirjan kolmatta sivua pidemmälle...)

Kätilö sijoittuu maailmaan ja aikaan, joka on kaukana, mutta kuitenkin niin lähellä. Lapin sota ja saksalaisten vaikutus Suomessa ovat asioita, jotka ovat etäisessä muistissa, mutta niistä ei puhuta Suomessa aivan samaan sävyyn kuin esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumista. Kettu onnistuu romaanissaan elävöittämään tapahtumat, jotka ainakin minun tietoisuudessani olivat olleet vain hatara muisto koulukirjojen sivuilta. Ketun Villisilmä on rosoinen ja juurikin siksi kosketeltavissa oleva hahmo, jonka murrekielinen puhe on kuin laulu lukijan mielessä.

Minulle syntyi tähän kirjaan sellainen hiukan ristiriitainen suhde. Osittain kaikki johtuu siitä, että koko kevät on ollut lukemisen kannalta hiukan nihkeää aikaa, ja kaipaisin ehkä jotakin helpommin ymmärrettävää ja omaksuttavaa. Kätilö pitää sisällään niin paljon tunteita ja ajatuksia, että huolimattomana olin välillä ihan pihalla siitä missä ajassa ja paikassa oltiin liikkeellä. Äkkiä lukiessani tajusin, että Kätilöhän sopiikin mainiosti Lue kaupungista (paikasta) jossa olet käynyt -haastetta. Olen nimittäin muutamaankin otteeseen käynyt Norjan lapissa, jopa jossakin Kuolleen miehen vuonon tietämillä. Kettu kuvaakin varsin osuvasti pohjoisen maisemaa ja sitä viileän etäistä tunnelmaa, joka pohjoisessa vallitsee. Hyytävät vuonot ja pohjolan karuus kuuluvat niin Ketun kielessä kuin tarinan piirtämissä mielikuvissakin.

Jostain syystä on silti sanottava, ettei Kätilö ollut kirja minua varten. Eittämättä se on hieno ja monella tapaa vaikuttava teos, joka kyllä raapaisee lukijaa. Kätilöä voinee aivan surutta verrata Oksasen Puhdistukseen tai vaikka Flecherin Noidan rippiin, joka samaan tapaan kertoo kolhuja kokeneesta naisesta. Liekö sitten kyse ajankohdasta tai elämäntilanteesta, ettei Kätilö onnistunut täysin vakuuttamaan minua.

En linkitä, koska tämän ovat lukeneet suunnilleen kaikki kirjabloggaajat.

Vuonon ranta Pohjois-Norjassa

Vaikka en itse kirjaan ihan hirveästi syttynytkään, on Kätilö ehdottomasti kotimaisen kirjallisuuden helmi, joka kannattaa lukea. Suosittelen varsinkin  niille, jotka rakastavat koskettavia, tosielämään pohjaavia tarinoita. Kovin herkälle lukijalle en lähtisi kirjaa suosittelemaan rajujen ja raakojen tapahtumien ja kielenkäytön vuoksi.

Barbara Demick: Suljettu maa

Suljettu maa (Nothing to envy),
Atena 2011, 350s.

Annoin hänelle usein kirjoja luettavaksi. Hänen suosikkinsa oli George Orwellin Vuonna 1984 koreankielisenä käännöksenä. Hän ihmetteli sitä, kuinka George Orwell oli ymmärtänyt pohjoiskorealaista totalitarisimia niin hyvin.

Tätä kirjaa on pitänyt sulatella muutama päivä. Barbara Demick kirjoittaa Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa kirjassa pohjoiskorealaisten loikkarien tarinaa. Kertomusta ihmisistä, jotka ovat eläneet sellaisessa maassa, joka meidän näkökulmastamme kuulostaa dystopiaromaanin fiktiolta. Se vaan ei fiktiota ole, vaan totisinta totta.

Olen aina tuntenut jonkinlaista omituista viehätystä maailman erikoisia kolkkia kohtaan. Haluaisin käydä Tsernobylissä ja nähdä autiot kaupungit. Haluaisin nähdä Syyrian ja arabianhevoset. Tahtoisin Huippuvuorille jääkarhuja katsomaan ja nyt, tahtoisin nähdä Pohjois-Korean, joka tuntuu niin absurdilta paikalta, ettei sellaista voi olla olemassakaan. Toisten ihmisten elämän kamaluudella ei saisi rahastaa, mutta vilaus Pohjois-Korean kaltaiseen maailmaan -ihan kirjan sivujenkin kautta - antaa realiteettejä tarkastella elämää muutenkin uudessa valossa. 

Demicin kirjassa keskiöön nousee kuusi elämäntarinaa. Mi-ran ja Jung-san ovat nuoria rakastavaisia. Rouva Song on suurta johtajaa kunnioittava perheenäiti joka tuskailee kapinallisen tyttärensä Oak-heen kanssa. Kim on työlleen omistautuva tohtori, Hyuck orpo katulapsi. Kaikki he yrittävät parhain keinoin selvitä 90-luvun nälänhädästä, sähköpulasta ja tiukasta valvonnasta, joka rankaisee jokaista suurta johtajaa kritisoivaa ihmistä, jokaista joka uskaltaa katsella rajan yli ja epäillä onko maailmalla tarjota muuta. Meillä ei ole mitään kadehdittavaa maailmalta -sanovat propagandajulisteet. Mutta mikä on totuus?

Tämä oli varsin mielenkiintoinen kirja. Yhteydet jo aikaisemmin mainitsemaani scifikirjallisuuteen ovat ilmeiset. Maailma on niin outo ja niin kummallisia asioita tapahtuu jatkuvasti joka paikassa. Täällä meidän on hyvä olla, ellei sitten länsimaalaisuuskin ole kollektiivinen harha, jonka vallassa me kaikki elämme. Tosin pieni sisäinen kulttuurintutkijani heräsi tätä lukiessa ja huusi pienellä äänellä: lähdekriittisyys! Suljettu maa on tietysti yhden toimittajan näkemys, yhden toimittajan välityksellä kerrottu kuva maailmasta. Se miten asiat ovat todella, onkin toinen asia.

Suosittelen kirjaa luettavaksi kaikille, joita kiinnostaa tuon mystisen maailmankolkan tilanne. Niille, joille fiktiivinen dystopia ei ole tarpeeksi.

Gregory David Roberts: Shantaram

Tämä yli tuhatsivuinen järkäle on odottanut omassa kirjahyllyssäni joulusta saakka ja nyt luin sen muutamassa päivässä. Miksi odotin niin kauan, sillä Gregory David Robertsin omiin kokemuksiin perustuva Shantaram oli ihmeellinen kertomus Intiasta ja romaanin kertojan matkasta kohti omaa itseään. En löytänyt blogimaailmastakaan yhtään arviota tästä kirjasta, joten ilmeisesti se ei ole vielä saanut suuremmin huomiota.

Romaanin minäkertoja Lindsay on karannut vankilasta ja päätynyt Bombayhin, joka imaisee hänet heti maailmaansa. Linin tie kulkee Indian Guest housesta Bombayn slummiin ja lopulta Afkanistanin lumisille vuorille Bombayn mafiapäällikön apurina. Olennaisia eivät kuitenkaan ole itse tapahtumat, vaan ne kaikki ihmiskohtalot ja oivallukset, joita Lin matkallaan näkee. Hän on länsimaalainen, mutta Intia imaisee hänet mukaansa ja opettaa hänet rakastamaan kuin Intialainen: epäilyksettä joka hengenvedollaan.

Robertsin omiin kokemuksiin perustuva romaani on kertomus lain ulkopuolella olevasta maailmasta, kertomus hyvistä ihmisistä, jotka tekevät välillä pahoja tekoja. Minua lukukokemuksessa vavahdutti ymmärrys siitä, miten monitulkintaisia ihmisten teot ovat, ja miten monista eri elementeistä totuus voi rakentua. Kaiken lisäksi Shantaram aivan tuoksuu Intialle ja Bombayn kaduille. Roberts kuvaa karujakin asioita suoraan ja kaunistelematta, mutta ei herkuttele kurjuudella: kaikessa kamalassakin voi olla jotain kaunista.

Osallistun kirjalla Sadun minihaasteeseen, jossa piti lukea yli 500 sivuinen kirja. Lisäksi alan odotella mielenkiinnolla vuotta 2012, sillä silloin pitäisi ilmestyä kirjaan perustuva elokuva, jossa pääosaa näyttelee itse Johnny Depp. Tätä ei voi missata.

Suosittelen Gregory David Robertsin Shantaramia luettavaksi kaikille niille, jotka jaksavat kahlata läpi tiiliskivimäisen teoksen täynnä Intian tuoksua, filosofiaa, jännitystä ja tunnetta. Tätä kirjaa en voinut laskea käsistäni kun pääsin alkuun, ja blogimaailmassa tätä ei ole vielä huomioitu, joten kipin kapin muutkin lukemaan!

Rupert Isaacson: Hevospoika

Rupert Isaacson kertoo tositapahtumiin perustuvassa romaanissaan Hevospoika tarinaa pojastaan Rowanista, jonka todetaan olevan autistinen. Seikkailunhaluisen perheen arki on raskasta, kun raivokohtauksista, pidätyskyvyttömyydestä ja puhumattomuudesta kärsivä poika tekee arjesta taistelua. Rupert kuitenkin huomaa, että sulkeutuneella pojalla on erityinen yhteys hevosiin. Hän päättää tehdä perheensä kanssa matkan Mongoliaan, josta ovat kotoisin niin hevoset kuin parantamiseen erikoistuneet samaanitkin...

Isaacsonin ja hänen perheensä matka kulkee Mongolian karuissa maisemissa samaanin luota toiselle. Löytyisikö jostain parannus pojalle, ratkaisu perhettä vaivaaviin ongelmiin. Hevospoika on Rowanin ja samalla koko perheen kasvutarina, kertomus lujasta tahdosta löytää ratkaisu kysymyksiin.

Minä en oikein osaa sanoa, mitä kirjasta ajattelen. Se oli koskettava kertomus, toki, mutta samalla niin perinjuurin amerikkalainen saippuadraama siitä, miten jurtissaan asuvat villit parantavat autistisen pojan ihmeellisillä poppakonsteilla.

Toisaalta tarinassa oli myös paljon sellaista, jossa varmasti piilee totuus: autistisen pojan ja eläinten yhteyttä on vaikea lähteä kiistämään, sillä varmasti omassa maailmassaan kulkeva lapsi saa yhteyden sellaisiin olentoihin, jota on herkemmin virittyneitä samalle taajuudelle hänen kanssaan. En kuitenkaan lähtisi lukemaan tätä kertomusta parantamistaitoja epäileville skeptikoille, enkä seikkailua kaipaaville romantikoille. Pikemminkin tämä oli kertomus isästä, jolla on vahva halua auttaa perhettään ja poikaansa -parhaaksi katsomallaan tavalla.

Suosittelen Rupert Isaacsonin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Hevospoika luettavaksi niille, jotka haluavat lukea erilaisen selviytymistarinan autismin maailmasta. Torey Haydenin romaanien ystäviinkin tämän voisin kuvitella uppoavan.

Kaupunki ja kirja: Barcelona sekä Chufo Llorénsin Annan sinulle maan

Lue kaupungista, jossa olet käynyt -haasteen ensimmäinen kirja -kaupunki parivaljakko on Barcelona ja Chufo Llorésin Annan sinulle maan, joka sijoittuu kaupungin keskiaikaiseen maailmaan. Barcelonasta kertovia romaaneita onkin useita, minulle tutuimmat mainitakseni Ildefonco Falconesin Meren katedraali sekä Carloz Ruiz Zafonin Tuulen varjo. Annan sinulle maan on vastikään Bazarin kustantama ja kirjakauppoihin ilmestynyt tiiliskivi, joka piirtää hieman Falconesin hengessä keskiaikaisen Barcelonan lukijan silmien eteen.

Annan sinulle maan perustuu tositapahtumiin, sillä kertomuksen päähenkilöllä Martí Barbanylla on esikuvansa Barcelonan historiassa. Martí saa isältään perinnön, jonka varassa hän alkaa rakentaa omaa tulevaisuuttaan Barcelonan kaupungissa, jota hallitsevat kreivi ja kreivitär sekä vaikutusvaltaiset aateliset. Martí rakastuu julman neuvonantajan tyttäreen Laiaan ja lähtee taisteluun voittaakseen rakastettunsa itselleen. Kaupungin juonittelut, ihmisten himo ja ahneus ovat kuitenkin esteenä Martín onnelle.

Mainitsen Falconesin tässä yhteydessä uudemman kerran, sillä lukemieni Barcelonan elämää kuvaavien romaanien tyylipiirteiksi tuntuu iskostuneen päähenkilöhahmona nuori ja kokematon mutta oikeamielinen mies ja saavuttamaton rakkaus. Näin myös Falconesilla. Kertokaa, jos tiedätte Barcelonan historiaan sijoittuvan romaanin, jossa olisi vaikka vaihteeksi nainen päähenkilönä! No, tämä ei ollut kritiikkiä: Annan sinulle maan oli nimittäin varsin sujuvaa ja mukavaa luettavaa, ja kertojanäkökulman muutokset kuljettavat juonta joustavasti eteenpäin. Henkilöhahmoistakin löytyy syvyyttä ja mielenkiintoa, eikä loppuratkaisu ennalta-arvattavuudessaankaan ole hassumpi.

Barcelona taas muistuttaa mieleeni aurinkoisen kesän joskus vuosia sitten! Vietin kaupungissa reilun viikon lähinnä harhaillen siellä täällä ja ihmetellen kaupungin menoa. Barcelona oli mielenkiintoinen kokemus, mutta minuun se ei sytyttänyt lähtemätöntä vaikutusta. Pikemminkin voisin sanoa, että romaanien välityksellä tutuksi tullut Barcelona oli jopa mielenkiintoisempi kuin se, jonka itse koin. Llorénsin Annan sinulle maan ei kertonut siitä Barcelonasta, jossa minä kävin kääntymässä, vaan pikemminkin jostakin historiallisesta kaupungista, josta koin ehkä vain pieniä väläyksiä harhaillessani Barcelonan vanhan kaupungin kujilla. Sen sijaan aurinko ja meren tuoksu tuntuivat kirjan sivuilla sellaisina kuin ne matkallanikin koin. Minun kokemani Barcelona oli sekoitus historiaa ja nykypäivän hälinää, espanjalaisuutta! Arkkitehtuuria, taidetta, aurinkoa ja meren tuoksua.

Miinuksena sanotaan romaanista se, että sen takakannen on kirjoittanut ilmeisesti joku, joka ei ole lukenut kirjaa ollenkaan. Ainakin minun mielestäni takakannessa oli ihan selvä asiavirhe, joka ärsytti huolimattomuudessaan. Toisaalta en tahdo valittaa, koska minusta on älyttömän mukavaa, että Bazar julkaisee tällaisia historiallisia romaaneja, koska tuntuu siltä, että nämä eivät oikein ole muotia nykyään. Minä taas lukisin tällaisia vaikka miten paljon, eli annettakoon anteeksi huolettomasti askarreltu takakansiteksti.

Suosittelen Annan sinulle maan -romaania vannoutuneille historiallisen romaanin ystäville, niille, jotka haluavat lukea perussävyltään positiivisen kirjan, jossa on mukana myös ripaus romantiikkaa. Barcelonaa suosittelen matkailukohteeksi niille, jotka mieluusti kokevat samassa pähkinänkuoressa rantaloman, shoppailumatkan ja kulttuurielämyksen. Barcelonassa se onnistuu ihan ehdottomasti!

Waris Dirien Aavikon kukka: kirja ja elokuva

Waris Dirien omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Aavikon kukka on romaani somalialaisesta paimentolaistytöstä, joka pakkoavioliittoa vältellen pakenee kotoaan jalkaisin aavikon halki päätyen lopulta huippumalliksi Eurooppaan. Warisin tarina on prinsessasatu, mutta ennen sitä kertomus selviytymisestä ja taistelusta näkymätöntä vihollista vastaan: taistelua omaa kansanperinnettä vastaan.

Waris Dirie syntyy paimentolaisperheen tyttäreksi aavikolle, ympärileikataan viisivuotiaana ja naitetaan viittä kamelia vastaan 60-vuotiaalle miehelle. Waris Dirien kertomuksessa kuitenkin korostuu rakkaus perhettä ja Afrikkaa kohtaan. Waris ei ole katkera perheelleen, vaan sille kohtalolle, joka on tehnyt Afrikan naisista miesten alistaman ja silvotun ruumiinsa vangiksi kahlitun kansan. Romaani kertoo kauheuksista, joihin kulttuuri ihmisen alistaa, mutta samalla se on myös ylistyslaulu omalle verenperinnölle, joka näkyy ruanpuutteen vääristämien säärien keinuvassa käynnissä ja kyvyssä olla heittäytymättä Eurooppalaiseen, ajan ja kiireen kahlitsemaan kulttuuriin.

Mallintyöt eivät ole romaanissa pääpainona, vaan selviytyminen arjesta ja vieraasta kulttuurista. Wariksen tarina on välillä hauska, välillä kammottava. Jouheva kerronta vie lukijaa sujuvasti eteenpäin, kunnes loppu päätyy länsimaisen kulttuurin ja kulutushysterian halveksimiseen ja ympärileikkauksen kauhujen ja vääryyksien julistamiseen. Suotta ei Waris tietenkään julista, onhan hän ensimmäisiä naisia, jotka toivat kokemansa vääryydet julkisuuteen, YK:n hyväntahdonlähettiläs. Romaanin loppupuolen saarna-osuuksia lukuunottamatta Aavikon kukka on sujuvaa ja kiinnostavaa luettavaa monestakin eri näkökulmasta katsottuna.

Vuonna 2009 kuvattu elokuva kertoo kirjaan perustuvan tarinan, jossa paimentolaistyttö kipuaa afrikkalaisten naisten puolestapuhujaksi, ja antaa samalla kasvot aavikoiden kansalle. Elokuvan rakenne poikkeaa melkoisesti romaanista, mikä on ainoastaan eduksi. Eri aikatasoilla tempoileva juoni toimii elokuvakerronnassa hyvin.

Elokuva on kaunis, paikoin hauska, paikoin ahdistava, mutta onnistuu välttämään sen julistavan sävyn, johon romaani oli lopussa kompastua. En keksi elokuvasta juurikaan moitittavaa, jos genre vain katsojaa kiinnostaa. Visuaalisesti kaunis ja hyvältä kuulostavakin elokuva ei ole mikään nätti prinsessakertomus tai sankaritarina, vaan tositapahtumat värittävä kuva, josta voi välillä myös nauttia. Raaoista ja järkyttävistä kohtauksistakin huolimatta.

Suosittelen Aavikon kukka romaani-elokuva -paria niille, jotka ovat kiinnostuneita selviytymistarinoista ja kasvukertomuksista. Alkuperäiskansojen kulttuureista ja kulttuurien kohtaamisesta kiinnostuneille. Tämän tarinan kohdalla kannattaa melkeinpä sekä lukea kirja että katsoa elokuva, koska ne tukivat toisiaan monella tapaa niin hyvin. Edellä mainituista teemoista innostuville suosittelen myös Corinne Hoffmanin omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania Valkoinen masai, ja siihen perustuvaa samannimistä elokuvaa.

Torey Hayden: Toisten lapset

Ehdinpäs sitten kuitenkin Nanowrimosta huolimatta myös hieman lukea. Tai en oikeastaan ehtisi, sillä tarkoituksena oli saada tänään 40 000 sanaa täyteen, mutta yritys on alusta asti ollut tuomittu epäonnistumaan, joten annoin itselleni pitkästä aikaa luvan takertua kirjaan ja lukea sydämeni kyllyydestä.

Torey Haydenin kirjat ovat oikeastaan aina mukavan helppolukuisia, vaikka aihepiiriltään ne ovatkin välillä rankkoja ja ahdistavia. Silti minulle helppoja välipaloja lukea. Haydenin kirjoitustyyli on jutusteleva, mutta hän kirjoittaa vakavistakin aiheista revittelemättä kauheuksilla.

Haydenin Toisten lapset kertoo omaelämänkerrallisella otteella Haydenin erityisoppilaista, neljästä lapsesta, joista jokaisella on omat ongelmansa ja vaikeutensa. Romaanissa ei ole loppuratkaisua, vaan kirja kertoo todellisesta elämästä jättäen ovet avonaisiksi. Se kuvailee yhtä lukuvuotta, jonka Hayden vietti lapsia opettaen.

Toisten lapset on minun käsitykseni mukaan yksi Haydenin varhaisimpia romaaneja. Voin tosin olla väärässäkin. Romaanin tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin Hayden itse on 26-vuotias nuori opettaja ja täytyy hieman kyynisestikin todeten nostaa hattua naiselle, joka on niin nuorena suorittanut maisterintutkinnon, jatko-opinnot ja kerännyt vielä runsaasti alan työkokemusta. Kuulostaa melko epärealistiselta, mutta eikös Amerikassa kaikki ole mahdollista?

Suosittelen Toisten lapset-romaania sekä Haydenin muitakin kirjoja niille, jotka tahtovat lukea todelliseen elämään pohjautuvia ja sujuvasanaisesti kerrottuja kertomuksia erityisluokanopettajan elämästä ongelmaisten lasten parissa. Osa Haydenin romaaneista voi järkyttää herkkiä lukijoita, mutta Toisten lapset ei mielestäni kuulu siihen kategoriaan, vaikka vakavia asioita käsitteleekin.

Charmaine Craig: Vaino ja viettelys

Keskiaikainen kylä ranskassa, kielletty rakkaus, kerettiläisyys ja inkvisitio ovat Charmaine Craigin romaanin keskeiset teemat. Tartuin kirjaan vailla ennakko-odotuksia ja laskin sen käsistäni lopulta todeten, etten oikeastaan saanut romaanista juuri muuta kuin ajankulua. Mutta ihan hyvää ajankulua kuitenkin.

Vaino ja viettelys nivoutuu usean henkilöhahmon ja useiden sukupolvien elämään. Romaanin olennaisin aihepiiri tuntuu olevan seksuaaliset ja kielletyt halut, joiden kanssa henkilöhahmot kamppailevat. Pappi tekee syntiä seurakuntalaistensa kanssa ja himoitsee pikkutyttöä, lääkäriksi opiskeleva poika koskettelee koulussa toista poikaa ja tajuaa olevansa sodomiitti. Rakkaus leimataan synniksi, sillä kerettiläiset hyvätmiehet haluavat omistautua vain jumalalle. Ja lopulta inkvisitio ulottaa lonkeroisen otteensa pikkukylän väkeen.

Craigin kirjotustyyli oli minulle hieman raskasta lukea, mutta sinänsä romaani oli mielenkiintoinen ja todellisiin dokumentteihin ja ihmiskohtaloihin perustuva kuvaus inkivistion maailmasta ja kirkon otteesta, joka yltää ihmisten ylle. Romaanista kuvastui suuri määrä pelkoa, joka näyttäytyi eri tavoilla ja ohjasi ihmisten elämiä. Kovin iloinen tai optimistinen lukuelämys Vaino ja viettelys ei tosiaankaan ollut.

Charmaine Craig on keskiajan kirjallisuuden tutkija ja esikoisromaaniksi Vaino ja viettelys oli erinomainen. Craig selostaa romaanin lopuksi kirjaa varten tekemäänsä tutkimustyötä, josta näkyy ammattimainen ote. Suurimmassa osassa yksityiskohdista lukija voi luottaa siihen, että Craig on pyrkinyt mahdollisimman autenttiseen ilmaisutapaan. Sivuseikkana huomautettakoon, että Charmaine Craig on antanut kasvonsa Disney elokuvan Pocahontas -intiaanineidolle!

Suosittelen inkvisition vaiheista kiinnostuneelle lukijalle, joka haluaa lukea vahvan ja pysäyttävän väläyksen keskiajan maailmasta.