Recent Posts

maanantai 31. joulukuuta 2012

Kirjavuosi 2012

Forssan Finlayssonin vanhat tehtaat. Matkalla Outlet kirjamyyntiin!

Miten yhteen vuoteen voi mahtua niin paljon hienoja lukuhetkiä ja matkoja toisiin maailmoihin? Kirjojen suurkuluttaja pääsee reissaamaan mielikuvituksen siivillä niin paljon, että päässä huimaa ja korvissa kohisee. Vuosi 2012 toi mukanaan monenlaisia lukuhetkiä, joista osa jäi mieleen, ja osan muistan ainoastaan blogin ansioista. Vuonna 2012 luin paljon spekulatiivista fiktiota, seikkailin vampyyrien kanssa melkein kyllästymiseen saakka ja palasin yllättävän harvoin aikaisemmin luettujen kirjojen pariin. Lukemisaikaa verottivat muut rakkaat harrastukset kuten kirjoittaminen ja neulepuikkojen kalisuttelu. Kävin 2012 vuonna myös ulkomailla, metsäretkillä, kuuntelemassa musiikkia ja tapaamassa kirjoittajaystäviä. Kirjallisestikin vuosi oli kiinnostava, sillä luettujen joukossa oli muutama ihan huippukirja!

Oopperajuhlat ja illan hämy. Taikahuilu.

Metsän siimeksessä sieniretkellä. Ei ihan vielä syksy.
Vuoden kohokohdiksi nostan tapani mukaan kolme sellaista kirjaa, jotka ovat erityisesti olleet mieluisia lukea. En osaa laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen, sillä ne ovat aina niin erilaisia, omalla tavallaan hienoja elämyksiä. Vuoden 2012 hienoimmat lukukokemukset olivat Ernest Clinen Ready Player One, jolta en osannut odottaa hirveästi, mutta joka tempaisi minut mukaansa niin, että luin koko yön. Jenny Kangasvuon Sudenveri yllätti minut, koska paranormaalin romanssihömpän sijaan kirja avasi eteeni ihan uuden maailman. Teoksen kirjoituskilpailun voitokkaat romaanit ovat olleet todella mieleeni, sillä vuoden kärkikolmikkoon nousee myös Emmi Itärannan Teemestarin kirja.

Vuonna 2012 luin myös muutaman muun romaanin, joka ansaitsee erityismaininnan. Annukka Salaman Käärmeenlumooja sai minut innostumaan uudelleen kotimaisesta paranormaalista romantiikasta. Kirjoittajatoverini Rina Rovion Ajan loppu toimi esikuvana kirjoitusharrastuksen kannattavuudesta ja Kristiina Vuori osoitti, että vielä 2010-luvullakin kannattaa kirjoittaa historiallista fiktiota (Näkijän tytär).

Vuoteen mahtui myös muutama jo ennalta tuttu klassikko, Colleen McCulloghin ihana Okalinnut, jolla parantelin lukujumia, sekä aina yhtä suloinen L.M. Montogomery ja Sininen linna.

Suurten tarinoiden jalanjäljillä Englannissa.

Haaveilua teemukin ääressä.

Tulevalta kirjavuodelta 2013 toivon paljon ihania lukuhetkiä. Muutamaa järkälemäistä historiallista romaania, joiden parissa vierähtää koko yö. Muutamaa hyvää nuortenkirjaa, muutamaa jännäriä. Kirjaa, joka itkettää ja naurattaa. Kustantamoiden katalogit ovat ilmestyneet ja suosikit on jo tullut bongattua. Nyt vain tekemään kirjastoon varauksia, sillä tulevana vuonna yritän olla ostelematta kirjoja, ellei ole hyvä syy (kuten jonkun tutun kirjoittajatoverin esikoinen, tai sen suosikkikirjailijan uutuus...tai...tai...tai!)

Kirjavuoden 2013 kohokohtia ovat luultavasti ainakin kirjamessut (en ole varma, mutta luulen luvanneeni, että lähden kirjoittajatoverien seuraksi Turun ja Helsingin messujen lisäksi myös Jyväskylään!), Forssan Outlet, ja sitten olen päättänyt lähteä käymään Pukstaavissa, joka on käsittääkseni suositeltava vierailupaikka kirjojen ystävälle. Houkuttelisi tehdä myös kirjallinen inspiraatiomatka, kuten menneenä kesänä. Saa nähdä minne vielä päädyn. Vinttikamarissa jatketaan seikkailua kirjojen maailmassa.

Lopuksi vielä linkkilistaus vuonna 2012 lukemistani kirjoista:


Kirjavaa vuotta 2013 kaikille!

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu

E.L. James: Fifty Shades - Vapautettu (Otava 2012) 621 sivua
Minä en ihan tajua mitä joululomalla tapahtui. Olin ilmeisesti unohtanut käydä kirjastossa, koska päädyin valitsemaan kirjahyllystäni sinne epäjärjellisen herätteen seurauksena päätyneen Fifty Shades - Vapautettu -kirjan, jonka itse asiassa olin hyvin varmasti päättänyt jättää lukematta. Olin ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen samaa mieltä kuin aloittaessani, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa muutama aivosoluni tuhoutui, koska luin kirjan kaikesta huolimatta loppuun saakka - tosin hyvin paljon harppoen.

"Sinun on syytäkin olla hermona sillä työsi tässä projektissa on juuri nyt veitsenterällä. Mutta kaikki sujuu varmasti hyvin jos vain pidät näppisi erossa aviomiehestäni."
(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.181)

Anastasia on päätynyt naimisiin Christian Greyn kanssa. Suhteen alkuhuuma jatkuu, jos ei oteta lukuun fanaattisia mustasukkaisuuspuuskia, menneisyyden hyvin synkkiä ja salaperäisiä varjoja, sekä päätöntä koheltamista, jolla ei tunnu olevan varsinaista päämäärää. Minä en ole muutenkaan erityisen hyvä juoniselostusten kirjoittamisessa, mutta Vapautetun kohdalla haaste tuntuu mahdottomalta. No, he menivät naimisiin, ovat häämatkalla, palaavat kotiin, suunnittelevat taloa, viihtyvät makuuhuoneessa (ja muualla), riitelevät, käyvät töissä ja riitelevät vähän lisää muun muassa entisten rakastajattarien ja sisustussuunnittelijan ja joidenkin muiden epäolennaiselta tuntuvien seikkojen takia. Tai jotain. 

Eniten Vapautetussa otti päähän se, että kirjailija ei loppujen lopuksikaan pura oikeastaan yhtäkään sitomaansa solmua. Tuntuu siltä, että kaikki varsinaiset kysymykset jäävät käsittelemättä ja pääpariskunnan vastavoiminakin kulkevat henkilöhahmot sysätään tyystin sivuun, eikä heidän motiivinsa paljastu oikein todella missään vaiheessa - tai sitten jossakin sivulauseessa, jota ei käsitellä enää sen enempää. Sellainen on turhauttavaa ja tuntuu lukijan aliarvioimiselta.

Koko kirjasarjan - jos ajatellaan näin laajemmin - varsinainen ongelma vaikuttaisi olevan se, ettei siinä ole juonta. Asia kiinnitti huomioni erityisesti siksi, että olemme kirjoitusleirillämme keskustelleet viime aikoina muun muassa juonikaaviosta ja siitä miten toimiva juoni rakentuu. Tässä kirjassa ei oikeastaan tapahtunut yhtään mitään sellaista, minkä takia siitä olisi kannattanut kirjoittaa kirja. En sano, että koko Fifty Shades olisi ihan kehno. Väitän, että todella rankalla kädellä karsien siitä olisi saanut ehkä yhden toimivan ja jopa ihan hyvällä maulla varustetun eroottissävyisen kirjan. Mutta että trilogia? Viimeistään kirjasarjan toinen osa pudotti pohjan, joka oli muutenkin hyvin hatarille perustuksille rakennettu. Nyt koko kirjasarjan luettuani voin ihan vilpittömästi sanoa, että sen saama kohu on liioiteltu. Ensimmäinen kirja oli jopa melko mukaansatempaava, mutta loppu on pelkkää huttua. Makuuhuonekohtauksetkin hypin lopulta vain yli, koska ne olivat käsittämättömän tylsiä.

"Aah..."
"Pidätkö siitä kun kosketan sinua?" kuiskaan.
(James: Fifty Shades - Vapautettu, s.152)

Mutta suosioon on aina jokin syy. On pakko olla. Fifty Shadesin kohdalla se luultavasti on aihe, josta on uskallettu kirjoittaa populaaristi tavalla, jolla siihen ei ole ehkä aikaisemmin kajottu. Eroottista kirjallisuutta on toki ollut olemassa ties miten kauan, mutta James kirjoitti oman trilogiansa ehkä erilaisella mentaliteetilla. Tai en edes tiedä. Miksi fanficiä ylipäätään kirjoitetaan? Se on sitten toinen tarina, miten lähinnä itseä varten viihdykkeeksi kirjoitettu jättimäinen kokonaisuus päätyykin maailmanmaineeseen ja suosioon. 

Olen kirjoittanut kirjasarjan ensimmäisestä osasta täällä. Toisesta kirjasta en edes kehdannut kirjoittaa. En tiedä viitsinkö suositella tätä kenellekään; älkää vain lukeko, jos keksitte parempaa tekemistä. Paremmin kirjoitettua eroottista kirjallisuuttakin löytyy ihan taatusti jos vain tietää mistä hakea.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Talven taikaa ja joulun valoa





Rauhallista joulua kaikille Vinttikamarin lukijoille!

torstai 20. joulukuuta 2012

Siri Kolu: Metsänpimeä

Siri Kolu: Metsänpimeä ( Otava 2008), 394s. 
Turkiskuoriaisviikonloppuna aloitin uuden rituaalin. Asetuin johonkin asentoon ja pysyin siinä liikkumatta puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia. Pakotin itseni myös mielen hiljaisuuteen.
(Kolu: Metsänpimeä, s.49)

Me Rosvolat -kirjoista tutuksi tulleen Siri Kolun esikoinen Metsänpimeä, on kirja, josta olisin halunnut kovasti pitää, mutta joka luikahtaa otteesta kuin metsänpeitto, eikä anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Tarinan minäkertoja Laura on lukiolaistyttö, joka huumaantuu kirjallisuuden kurssilla kerrotuista suomalaisista uskomuksista, metsän lumovoimasta, joka innoittavan opettajan ansioista tarttuu joukkoon lukiolaisia. Tarinaa tarkastellaan kahdessa eri ajassa, Lauran lukion aikaan, sekä vuosia myöhemmin, kun Laura on päätynyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon.

Kertomuksen elementit tuntuvat erinomaisilta, mutta melkein neljäsataa sivua angstisten ja elämänsä hallinnan menettäneiden nuorten aikuisten fanaattinen sekoilu on minulle liikaa. Kuolleiden runoilijoiden seura -henkinen porukka hengailee metsässä löytääkseen mystisen yhteyden luontoon ja johonkin muinaiseen mihinlie, josta edesmenneet kirjailijat ovat ammentaneet innostuksensa. Kolu pujottelee langanpäitä sinne tänne, mutta jättää suurimman osan sitomatta. Kirja herättää kysymyksiä huomattavasti enemmän kuin antaa vastauksia.

Makasin metsässä aina vain pidempään, pakotin itseni liikkumattomuuteen useiksi tunneiksi ja kuvittelin, miten minut löydettäisiin kangistuneena monen viikon päästä, kun olisin viimeinkin onnistunut keskittymään niin, että olisin unohtanut hengittää, eivätkä edes refleksini pelastaisi minua enää. (Kolu: Metsänpimeä, s.173)

Kolun kieli on varsin omaäänistä, kielikuvia, pitkiä lauseita ja lauseenvastikkeita lauseenvastikkeiden päälle. Tavallaan monitulkintaisuus ja runollisuus sopii tarinan henkeen. Intertekstuaalisuus, kirjallisuuslainaukset ja kertomuksen yleinen ilmapiiri vetää lukijan kirjallisuuden opiskelijoiden sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, jossa kaikki on sanoja ja runoja ja ah, niin henkevää. Sitten kun mukaan sekoittaa vielä poikaystävän selitystä vaille jäävän sairauden, kummalliset tapahtumat metsässä, kuoleman ja omistavan rakkauden, opettajan ja oppilaan suhteen, isän kaipuun ja äiti-tytär-suhteen. Huh, mikä soppa.

Yritän olla olematta liian kriittinen, mutta sanotaan, että takakannen perusteella odotin pitäväni kirjasta ja olin pettynyt, ettei niin käynyt. Luin sen läpi miltei veren maku suussa, koska halusin ymmärtää mitä kirjassa oikeastaan tapahtui. Ehkä joulu on pehmentänyt pääni, mutta en missään vaiheessa löytänyt selitystä kysymyksille, joita lukiessa heräsi. Kirjasta jäi turhautunut olo, ja vaikka idea oli oivallinen, jäin lopulta kaipaamaan muuta. Jos kirja olisi ollut puolet lyhyempi (ja on muuten harvinaista, että minä sanon näin!) se olisi voinut toimia. Nyt se lähinnä näännytti.

Suosittelen Siri Kolun Metsänpimeää luettavaksi kauniin ja runollisen kielen ystäville, kirjallisuusmaailmoissa hifisteleville, sekä niille, jotka eivät kaipaa vastauksia. Blogimaailmassa tätä ei ole pahemmin luettu.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Miten Follettin Maailma vailla loppua kääntyy tv-sarjaksi?

Ken Follettin Taivaan pilarit on yksi kautta aikojen suosikkikirjani. Olen kirjoittanut kirjasta ja siitä tehdystä tv-sarjasta aikaisemmin täällä. Nyt löysin ihan sattumalta Taivaan pilarien kanssa samoihin maisemiin sijoittuvan Maailma vailla loppua -tiiliskiven tv-sarjan tehdessäni joululahjaostoksia. Ajattelin, että siinäpä hyvä joululahja itselleni. Se ei tosin saanut odottaa jouluun saakka, vaan katsoin sarjan läpi jo etukäteen.



Tämän blogin olemassaolon aikana en ole lukenut Maailma vailla loppua -romaania, mutta löysin varhaisemmasta blogistani tekstin, jonka olen kirjoittanut heti luettuani kirjan vuonna 2008:

Sain tänään aamulla luettua loppuun Follettin uusimman Maailma vailla loppua, jota olen odottanut jo vuositolkulla sen jälkeen, kun kuulin kyseisen opuksen ilmestyvän. Kirjan haasteeksi sanottakoon se, että Taivaan pilarien jälkeen odotukset olivat aivan valtavan suuret, ja on melko lailla epätodennäköistä, että mikään romaani pystyisi niitä odotuksia täyttämään. Skeptinen suhtautuminen jatko-osiin ei auta asiaa yhtään: olen aina ajatellut, että hyvä kirja pitää jättää koskemattomaksi ja unohtaa jatko-osat, jotka vain pilaavat mielikuvan, jonka alkuperäinen teos on luonut.

Mutta Follettin historialliset romaanit ovat kaikesta huolimatta jotakin sellaista, johon uskallan aina luottaa. Uudessa romaanissa, niin kuinTaivaan pilareissa, Follett kuljettaa useita ihmiskohtaloita tarinan mukana ja lukija voi seurata suurimmalla mielenkiinnolla sitä nimenomaista hahmoa, johon samaistuu kaikkein eniten. Täytyy kuitenkin todeta, että Maailma vailla loppua ei kenties onnistu henkilökerronnassaan aivan niin hyvin kuin Taivaan pilarit. Tämä voi tietysti olla harhaanjohtava kommentti, joka johtuu vain lukijan suurista odotuksista ja Taivaan pilareihin kohdistuvasta intohimosta. Kaikesta huolimatta henkilöhahmot ovat onnistuneita, eläviä ja mielenkiintoisen inhimillisiä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Nämä poikkeukset ovat henkilöhahmoja, jotka jostain syystä näyttäytyvät minulle liian "pyöreinä" , eli jollain lailla pinnallisina, kliseisinä stereotyyppisinä henkilöinä, joissa ei tunnu olevan mitään negatiivisella tavalla inhimillistä ominaisuutta. Tällaiset, pääpiirteittäinkin positiivisessa henkilöhahmossa olevat inhimilliset heikkoudet tekevät huomattavaa roolia silloin, kun lukija etsii kohdetta, johon samaistua.

Maailma vailla loppua onkin täysin itsenäinen romaani, eikä sitä näin ollen pitäisi ryhtyä vertaamaan Taivaan pilarien kanssa ainakaan muilta osin kuin kirjoitusteknisiltä ratkaisuiltaan. Romaanissa viittaukset Taivaan pilarien aikaan tuntuvatkin jokseenkin turhilta ja jopa ärsyttäviltä. Ne kuitenkin on helppo ohittaa, kun ottaa huomioon tavan, jolla juoni muuten pitää lukijan otteessaan: itse luin yli tuhatsivuisen opuksen muutamassa päivässä siitäkin huolimatta, että olin päättänyt kahlata uusintakierroksessa olevan GabaldoninTuliristin loppuun ennen sitä. Turha toivo, Follett vei mukaansa niin, etten mahtanut sille yhtään mitään.

Mitä jäinkään Taivaan pilareista kaipaamaan? "Pikkupojat tulivat varhain hirttäjäisiin-" Follett aloittaa ja lopettaa ensimmäisen Kingsbridgen kylään sijoittuvan romaaninsa ja saa joka kerta kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. Miksi, sitä en tiedä. Taivaan pilarittuntuukin melkein taideteokselta, jonka jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Tällaista hengästyttävää kylmänväristystä Maailma vailla loppua ei missään vaiheessa aiheuttanut, vaikka osoittautuikin kaikilla muilla tavoilla äärimmäisen hyväksi lukukokemukseksi. Huomaamattani silti vertailen näitä kahta kirjaa, vaikka se ei missään määrin ole tarkoituksen mukaista.


Tv-sarjaversio oli mielenkiintoinen ja tempasi mukaansa, mutta toi muistikuvan, että Maailma vailla loppua oli kaiken kaikkiaan Taivaan pilareiden teemojen kertausta, eikä niinkään teos, jota on mahdollista ajatella kokonaan itsenäisenä kokemuksena. Tuli sellainen tunne, että pitäisi vaikka joulun rauhallisina pyhinä ottaa projektiksi lukea paksu kirja uudelleen ja vertailla sitä tv-sarjaan oikein tosissaan. Nyt yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan, mutta minulle jäi sellainen mielikuva, että sarjassa joitain mutkia olisi oiottu ja hiottu paremmin tv-ruudulle sopiviksi. Tämä on toki ymmärrettävää, vaikka harmittaakin kirjan faneja.

Löytyykö muita Follettin tiiliskivien ystäviä? Ovatko tv-sarjat tuttuja, vai oletteko päätyneet pitäytymään kirjojen sivuilla fiilistelyyn?

tiistai 18. joulukuuta 2012

Charlaine Harris: Pedon veri

Charlaine Harris: Pedon veri (Gummerus 2012)
Kuka juuri muutama kirja sitten sanoi, ettei aio lukea vähään aikaan vampyreista? No, Sookien tarinat ovat jonkinlainen poikkeus, koska niitä ei missään nimessä voi ottaa liian vakavasti. Pedon veri oli kuten aikaisemmatkin Sookie Stackhouse -sarjaan kuuluvat kirjat: kevyttä ja aivotonta vampyyrihömppää.

Olin vihainen vähän kaikille kun ajoin sinä iltana kotiin. Minulle tulee aina välillä sellaisia puuskia. Ehkä niin käy jokaiselle. Se johtuu varmaan kuukautiskierrosta tai jostain muusta kierrosta. Tai ehkä tähtien asennosta. (Harris: Pedon veri, s. 122)

Sookiella on ollut elämässään vauhtia siitä saakka, kun vampyyrit astuivat ulos arkuistaan ja hän tapasi vampyyri-Billin, joka johdatteli hänet mukaan yön salaperäiseen maailmaan. Nyt Bill on menneen talven lumia, sillä Sookie on verisiten sidottu viikinkikomistus Ericiin. Veriside on löyhä tekosyy, sillä Sookie on tuntenut Ericiin vetoa miltei alusta saakka. Nyt Sookien elämään on tullut vieläkin lisää jännitystä, sillä myös muodonmuuttajat aikovat paljastaa todellisen luontonsa ihmisille. Eikä Sookien keiju isoisoisästäkään tunnu olevan pidemmän päälle muuta kuin harmia.

"Minun täytyy siis varoa lähestymästä keijuja, koska kimppuuni saatetaan käydä milloin tahansa siksi, että olen Nialin lapsenlapsenlapsi."
     "Aivan. Keijujen maailmassa on hirvittävän vaarallista, varsinkin nyt. Se on yksi syy siihen, miksi olemme päättäneet elää ihmisten keskuudessa." Claude vilkaisi Claudinea, joka ahmi nugetteja aivan kuin olisi joutunut näkemään nälkää. (Harris: Pedon veri, s. 145)

Sookielle käy selväksi, että hänen isoisoisänsä viholliset yrittävät hankkiutua hänestä eroon. Bon Tempsissä tapahtuu jälleen kerran myös murha, jolla näyttää olevan jotain tekemistä muodonmuuttajien paljastuksen kanssa. Sookie on jälleen joutunut vaaraan, josta hänen pitäisi yrittää selvitä ehjin nahoin.

No niin, ehkä tämä ei kuitenkaan ollut niin kovasti vampyyripainotteinen kirja. Harris tuntuu jo itsekin kyllästyneen pimeässä viihtyviin henkilöhahmoihinsa, sillä tässä romaanissa leijonan osan syövät keijut ja muodonmuuttajat, jotka rikastuttavat yliluonnollisten olentojen hahmogalleriaa läsnäolollaan. Minulla on tältä osin hyvinkin hatarat käsitykset kansanperinteen vastaavista olennoista, mutta keijut vaikuttavat jäätävän kammottavilta otuksilta samaan tapaan kuin muutamassa muussa romaanissa, jossa ne ovat esillä (esimerkiksi Melissa Marrin Ilki ihana, sekä Kiesten Whiten Paranormaali ja Yliluonnollisesti. )

On virkistävää lukea kevyttä hömppää. Olen käytännössä sitä mieltä, että Harrisin juoni alkaa polkea paikallaan, enkä jotensakaan pysty näkemään mitään järkevää ja toimivaa loppua koko kirjasarjalle. Kai tämä kaikki jossain vaiheessa päättyy, mutta se, onnistuuko Harris pitämään lukijansa tyytyväisinä loppuun saakka jää nähtäväksi. Kenties mukaan saadaan taas lisää yliluonnollisia olentoja, murhia ja verellä mässäilyä? Vai valitseeko Sookie helpon ja tavallisen elämän? 

Pedon veri jättää jälleen avonaisia kysymyksiä, jotka saavat luultavasti tarttumaan myös seuraavaan romaaniin. Kannattaa lukea, jos on jäänyt sarjaan koukkuun niin kuin minä näköjään olen...

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin

Terhi Rannela: Taivaan tuuliin (Otava 2007). Kansi: Emmi Kyytsönen

Isä täyttää Auran huoneen kirjoilla, joita hän ostaa lähellä olevasta pölyisestä divarista. Aura joutuu pyyhkimään niiden kansia, ettei aivastelisi. Joihinkin kirjoihin on pinttynyt hoimeisen ullakon löyhkä.
- Sinä olet poikkeuksellisen lahjakas viidesluokkalaiseksi, isä sanoo Auralle
(Rannela: Taivaan Tuuliin, s. 48)

Terhi Rannelan Taivaan tuuliin on koskettava ja vavisuttava romaani, joka kertoo siitä, miten erilaisuus ja siitä seuraava koulukiusaaminen voi vaikuttaa ihmisen mieleen. Luin romaanin loppuun jo viime viikolla, mutta en osannut lähteä heti kirjoittamaan siitä, sillä niin iholle Rannelan teksti pääsi. Vaati hiukan etäisyyttä tarkastella asiaa edes hiukan objektiivisesti.

Auran äiti kuolee auto-onnettomuudessa, ja hän jää kaksin isän kanssa, joka haisee viinalta ja tupakalta, eikä ymmärrä millaista Auran on olla pieni tyttö ilman äitiä. Uudessä koulussa luokkatoverit eivät ymmärrä Auran hiljaista surua, vaan alkavat kiusata ja syrjiä hiukan pyöreää rillipäätä, jonka vaatteet haisevat tupakalta ja tukka on pörrössä. Aurasta kasvaa ahdistunut nuori nainen, joka etsii esikuviaan vahvoista naisista ja terroristeista. Tutkijaperheen tyttärenä Aura on kiinnostunut kirjallisuudesta ja vetäytyy mielummin yksinäisyyteen kuin seuraan, jossa häntä ja hänen ajatuksiaan ei hyväksytä.

Aura tietää sisimmässään, että hänestä voi tulla jotakin suurta toisin kuin heistä. Auraan on sisäänrakennettuna jotakin, mitä muihin ei ole. Hän on tuntenut sen lapsesta saakka. Ehkä siksi hän jaksoi sen ala-asteella. Suurmiesten ja -naisten on kärsittävä. Palkan tuskastaan he saavat myöhemmin. (Rannela: Taivaan tuuliin, s.125)

Kun Aura tapaa Henrin, kaikki muuttuu. Mies näkee Aurassa mahdollisuuden ja alkaa ohjailla tyttöä suuntaan, joka kauhistuttaa lukijaa. Preesens tuo tekstin lähelle ja saa lukijan tuntemaan, että hän on siinä hetkessä mukana seuraamassa tapahtumia. Aura ja Henri lähtevät kulkemaan Auran ihaileman terroristi Ulrike Meinfhofin tietä tavoitteena kostaa se kaikki paha, jota Aura on joutunut lapsuudessaan kokemaan: Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

Taivaan tuuliin ei ole mikään helppo ja kevyt kirja, mutta se on ehdottoman tärkeä. Koulukiusaus on todellinen ongelma, joka valitettavasti on osa usean koululaisen elämää. Toisaalta mielestäni näkökulma voisi kallistua joskus myös sen koulukiusaajan puolelle: lukijan on helppo ymmärtää Auran järkyttävät ratkaisut ja tie, jota hän lähtee kulkemaan, mutta melkein vieläkin tärkeämpää olisi käsittää mistä koko kiusaamisprosessi saa alkuunsa ja mitkä ovat ne tekijät, jotka saavat ilmiön aikaiseksi. Kokonaisuutena Taivaan tuuliin on sellainen romaani, joka varmasti kannattaisi kohderyhmään kuuluvien nuorten kanssa lukea keskustellen: miksi päähenkilö päätyy sellaisiin ratkaisuihin ja mistä hänen kiusaamisensa voi johtua. 

Kirjaa ei pahemmin ole blogimaailmassa luettu, vaikka sen luulisi olevan ajankohtainen edelleen. Saran arvio kannattaa käydä lukemassa! Muutenkin suosittelisin laittamaan kirjan lukulistalle, jos siihen ei ole aikaisemmin vielä ehtinyt tutustua. Tavallaan suosittelisinkin kirjaa luettavaksi ihan kaikille. Tämä on tärkeä aihe ja tapa, jolla Rannela siihen tarttuu, on vakuuttava. 



torstai 29. marraskuuta 2012

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas

Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
(2012 WSOY) 258s.
Kerrostalojen takana häämöttävä taivaanranta oli lumisateesta huolimatta vaaleampi kuin taakse jäävä taivas. Kun puolilta päivin taivaalla pilkottaisi jotakin auringon tapaista, he olisivat koulussa, istuisivat jossakin nopeasti kyhätyssä suuressa opetussalissa. (Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas, s.73)

Dystopia-aalto on yltänyt Suomeen saakka. Olin jostain syystä vältellyt kirjan lukemista, mutta kiinnitin siihen huomiota kirjamessuilla ja eilisellä kirjastoreissulla se tarttui mukaani. Kirjoitin itse NaNoWriMossa dystopiaa, joten tuntui jostain syystä hyvältä idealta lukea ihan oikeaa sellaista. Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas on nuorille suunnatun kirjasarjan aloitus ja sijoittuu käsittääkseni vajaan sata vuotta eteenpäin nykyhetkestä, ja ainakin kaikista elementeistä päätellen Suomen tyyppisiin maisemiin ja oloihin.

Ilmastokatastrofi on koetellut maailmaa. Pohjolassa kesät ovat tukahduttavan kuumia ja talvet hyytävän kylmiä Tekla on muuttanut pikkuveljensä Kaurin, sekä vanhempiensa kanssa kauas pohjoiseen North Endiin vanhempien töiden perässä. Avioeroon päätyneet vanhemmat vuorottelevat lasten huoltajina ja Teklan 14-vuotissyntymäpäiviä edeltävällä viikolla käy niin, että vuorot menevät sekaisin, eikä kotiin tule kumpikaan vanhemmista. Tekla päättää ottaa ilon irti itsenäisyydestä ja olla kertomatta asiasta kenellekään. Kaikki kuitenkin menee kammottavalla tavalla pieleen, kun ruoka käy vähiin, lämmityspelletit loppuvat ja pikkuveli katoaa maanalaisiin käytäviin. Jotain outoa tapahtuu muutenkin: karkkitehtaaseen murtaudutaan ja öiseen aikaan ulkona lumimyrskyssä kuljeksii liian vähiin vaatteisiin pukeutuneita, surkean näköisiä lapsia. Kaiken keskellä Teklaa vaivaa se, että entinen elämä on jäänyt taakse: ystävät eivät ole häneen enää yhteydessä, eikä uudesta asuinpaikastakaan ole löytynyt kavereita.

Olin vähällä lopettaa lukemisen kesken alkuunsa, sillä Lähteenmäen tarinan maailma tuntui varsin synkältä ja toivottomalta. Päähenkilön höntti käytös alkoi ärsyttää, enkä saanut tarinasta kiinni. Jatkoi kuitenkin sitkeästi lukemista, ja kertomus alkoi saada onnellisempia sävyjä. Lähteenmäki oli onnistunut vangitsemaan talven kylmyyden niin ansiokkaasti, että aivan värisin kylmästä hautautuessani illalla vuoteeseen kirja kainalossa.

Noustuaan eteiseen hän tajusi, miten kylmä kotona oli. Kun ilmaan puhalsi, hengitys höyrysi. Uunin edessä oleva juparikokori oli tyhjä. Hänen olisi lähdettävä takaisin varastoon hakemaan brikettejä.
(Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas, s.84)

Kirja on selvästi suunnattu nuorille lukijoille ja heidät tarina varmasti vie mukanaan. Minä tuhahtelin Teklan poikahuolille ja sille, miten nykypäivän artisteista puhuttiin "muinaisina". Termivalinta tuntui hassulta, sillä aikaa nykypäivän ja kirjan maailman välillä vaikutti ajallisesti olevan melko vähän. Jopa Ruotisin kuningatar Victoria mainittiin mummoikäiseksi, eli missään satojen vuosien päässä ei liikuttu. Dystopista maailmaa Lähteenmäki on sen sijaan osannut kuvata vakuuttavasti. Isoveli valvoo -tyyppinen järjestelmä, ilmastouhkat sekä ekoajattelu ovat vanhvasti esillä ja nostavat käsittelyyn tärkeitä asioita. Plussaa annan vielä kekseliäistä nimivalinnoista (esim. Havu, Kutri, Luna, Kauri); samanhenkisten nimien muotiintulo on aistittava jo nykypäivänäkin!

Mikään maailmoja avaava lukuelämys North End ei minulle kuitenkaan ollut. Se on niin selkeästi varhaisnuorille ja nuorille suunnattu tarina, että tarttumapintaa oli vaikea löytää. Sinällään ajankohtaiset aiheetkin tuntuivat ehkä hivenen päälleliimatuilta. Kohderyhmälleen tämä on silti varmasti hieno lukuelämys. 


Suosittelen kirjaa nuorille dystopian ystäville!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Kaari Utrio: Sunneva

Kaari Utrio: Sunneva (Tammi 2012), 752s
Kansi: Mika Kettunen
Sunneva Jaarlintytär on ylpeä ja itsepäinen 13-vuotias ruotsalaisneito, jonka orvokinsiniset silmät ja kullanväriset hiukset saavat miesten kupeet kuumottamaan ja sydämet sykkimään. Naimaikäinen neito on vanhemmilleen ylpeys mutta haaste: Sunneva pitäisi saada naimisiin, mutta tyttö ei ole nöyrä, eikä taivu vanhempiensa tahtoon, vaan liehittelee miehiä sopimattomalla tavalla. Sunneva passitetaan sukulaisperheen oppiin ja sieltä Vretan luostariin, mutta tyttöpä pakenee ja hänen matkansa taittuu Norjaan. Tulevaa sulhastaan kartellessaan Sunneva matkaa aina piskuisen Suomen perukoilta Ranskan ja Espanjan hoviin ja aina kaukaiseen Kostantinopoliin asti kunnes viimein tajuaa, että se jota hän pakenee onkin todellisuudessa se, jota hän rakastaa.

Kaari Utrion Sunneva on yhteisnide kirjoista Sunneva jaarlintytär ja Sunneva keisarin hovissa. Kirja on historiallista romaania parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu mielipiteestä), sillä se on tiiliskivimäinen ja pitää sisällään niin vaiherikkaan matkan, että heikompia hirvittää. Rouvaspornoksikin kutsuttu romanttisen historiikin perinne pitää punaisena lankanaan neitsyen miesseikkailuja, mutta Utrio näyttää samalla patriarkaaisen ja naista alistavan maailman ja piirtää mielenkiintoisen kuvan historiallisesta miljööstä. 

Juonellisesti kertomus on melkoisen kömpelö, sillä itse ainakin lukijana turhaudun tyhjäpäiseltä vaikuttavaan päähenkilöön, jonka itsekkyydelle ja lapsellisille ratkaisuille ei tunnu löytyvän järkiperäistä selitystä. Vai kumpaa sitä mieluummin tekisi: olisi takamailla pakanoiden orjana vai sisilialaisen ruhtinaan kadehdittuna vaimona? Sunnevan vastenmieli tulevaa aviomiestään kohtaan selittyy lähinnä ainoastaan tytön naiiviudella ja kiivaalla kapinahalulla omia haluja ja tuntemuksia vastaan. Miestä kohtaan koettu fyysinen vetovoima lienee säikyttänyt ylimielisen tytön niin pahasti, että hän mieluummin pakenee, kuin heittäytyy tunteiden vietäväksi. 

Vaikka tarinan päähenkilön käytös paikoin ärsyttää ja huvittaa, kirja on silti vallan viihdyttävää luettavaa. Sunnevassa Utrio syyllistyy ehkä hieman samaan ilmiöön, kuin monet muut histriallisen romaanin kirjoittajat, eli päähenkilö tuntuu olevan osallisena suunnilleen kaikissa varhaiskeskiajan tärkeissä tapahtumissa. Vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta mitä väliä uskottavuudella, jos kerronta vetää ja tarina vie mukaansa? Ja sen Utrio taatusti taitaa, Sunnevan uusintapainoksen siistitty versio myös kolahtaa nykypäivän lukijalle, eikä kerronnassa ole häiritsevää ajan patinaa.

Sekä Sunnevan että myös monen monen muun tänä päivänä julkaistun historiallisista tai myös fantasiateemaisista lähteistä ammentavan romaanin yhteydessä en voi olla ihmettelemättä kustantajien nykylinjausta, joka popularisoi menneisyyden tarinan kansikuviin räikeän mauttomalla tavalla. Saman ilmiön huomasin Kristiina Vuoren esikoisen kohdalla, ja valitettavasti myös Sunnevan kannen koen epäonnistuneeksi. Kansien kuvitus tietysti ammennetaan kuvapankeista, mutta en voi kuvitella, etteikö pienellä vaivalla olisi ollut mahdollista tuottaa kuva-aineistoa, joka edes kituisesti täyttäisi ajankuvan vaatimukset. Ainakin minä kiinnitän kansikuvaan suuresti huomiota ja pidän sitä varsin tärkeänä osana kokonaisuutta. Räikeät meikit (ei onneksi Sunnevan kannessa!), ajankuvaan täysin sopimattomat asustukset ja muu kirjan sisällön kanssa ristiriidassa oleva kuvitus ei millään tavalla luo mielikuvaa siitä, että julkaisu olisi toteutettu harkittuna kokonaisuutena. Varmasti resurssien puute vaikuttaa asiaan, mutta se on harmittava ilmiö näin esteettistäkin nautintoa hakevan lukijan kannalta.

Sunneva oli kaikenkaikkiaan juuri sellainen kirja, jota todella kaipasin pimeään marraskuun iltaan. Minä olen vannoutunut historiallisen romaanin (tai historiallisen hömpän!) ystävä. Pidän näistä paksuista tiiliskivistä, joiden juoni rakentuu pienen romantiikanhitusen ja historiallisen maailman väreistä. Olen itse asiassa aika innoissani siitä, että minulla on aika iso osa Utrion kirjoista vielä lukematta ja sen lisäksi genren klassikot, Angelinat. 

Kirjan on lukenut muuten myös Sara. Muualla blogimaailmassa en ole tähän pahemmin törmännyt. Lieko tiiliskivimäinen koko pelottanut, vai ovatko muut lukeneet tämän jo aikaisemmin? Vai onko romanttinen historia tällä hetkellä kaikkea muuta kuin mediaseksikästä luettavaa?

Suosittelen Kaari Utrion Sunnevaa historiallisten ja romanttisten tiiliskivien ystäville. Tämä on todellista arjen pakoa!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Äänikirjailua

Olen melkein huomaamattani ajautunut siihen ajatukseen, että en pidä äänikirjaa kirjana ja unohdan siksi kirjoittaa kirjoista, jotka olen kuunnellut. Tämä on outoa. Jos ajatellaan tarinoita ja kertomuksia ylipäätään, on selvää, että suullisesti kerrotut tarinat ovat olleet olemassa hyvin pitkään ja kauan ennen kirjoitustaidon keksimistä saatikka kirjapainotekniikoita. Suullisesti kerrottu tarina on siis tarinaa aidoimmillaan. Nyt kuitenkin vain lyhyt kurkistus viime aikoina kuunneltuihin, koska olen nähtävästi jo unohtanut kaiken, mitä korvistani on valunut sisälle.

Ilkka Remes: Hiroshiman portit. Mielenkiintoista Remestä, joka nostaa päähenkilöksi jälleen Antti Korven. Tarinassa juostaan Seinen pohjaan joutuneen, Suomen päättäjistä arkaluontoisia asioita paljastaneen aineiston perässä, mietitään olemisen syvimpiä olemuksia ja pohditaan teorioita, joille X-filesitkin kalpenevat. Jännittävää oli myös muinaisen kartanpiirtäjä Piri Raisin osuus tarinassa. Remekselle annan huikeaa plussaa kunnioitettavasta tietomäärästä ja taustatöiden perusteellisuudesta!

Jyrki Pitkä: Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet. Okkultistisesta etsivä Rautapäästä kertovan kuunnelmasarjan aloitus, joka toimii nimenomaan lyhyenä trippinä. Pitkä sekoittelee mainiosti dekkariperinnettä ja yliluonnollista genreä mukavaksi sopaksi, jota ei hämmennellä liikaa. Äänikirja ei ehkä toimi perinteisemmän dekkarin ystäville, vaan pikemminkin niille, joille yliluonnollinen ei ole liian erikoinen juttu. Minulla on Rautapää -sarjaa vielä toinen kuunnelma kuuntelematta ja odotan mielenkiinnolla millaisia vastoinkäymisiä Rautapää joutuu kohtaamaan jatkossa. Punavuoren susimiehet -äänikirjasta löytyy hyvä arvostelu esim. Risingshadown sivuilta. Ainoana miinuksena on sanottava, että lukijana toimivan Markku Kurosen tempo oli hieman liian nopeaa Lars Svedbergin hyvin tasaiseen tahtiin tottuneelle kuuntelijalle.

Tällä hetkellä auton radiossa ei pauhaa mitään ja se tuntuu oudolta. NaNoWiMosta toipuminen vie vähän aikaa, eivätkä sanat vielä ole asettuneet paikoilleen kirjojen sivuille, kun tuntuu, että niitä edelleen pulppuilee ilmassa ja yritän pyydystää niitä kiinni kuin perhosia haaviin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Matt Haig: Radleyn perhe

Matt Haig: Radleyn perhe (Atena)
Sain NaNoWriMo-tekstini maagiseen 50 000 sanaan muutama päivä sitten. Luin Matt Haigin Radleyn perheen jo marraskuun alussa, mutta minulla ei ole ollut tippaakaan ylimääräistä energiaa niin, että olisin saanut toimeksi kirjoittaa siitä edes muutaman sanasen. Nyt kirjan lukemisesta on kulunut sen verran aikaa, etten hirveän hyvin muista mitä siinä tapahtui. Osittain tästä voinee päätellä, että kirja ei muutenkaan jäänyt erityisesti mieleeni.

Radleyn perhe vaikuttaa ulospäin aivan tavalliselta perheeltä. He ovat kuitenkin vampyyreja. He yrittävät elää normaalia elämää, mutta kun ominaisuuksistaan tietämätön teinityttö erehtyy murhaamaan ihmisen, ovat hyvät neuvot tarpeen. Radleyn perheen vanhemmat joutuvat turvautumaan apuun, joka ei välttämättä ole hyvä idea. Veri houkuttelee niitäkin, jotka ovat sen kiusauksista päättäneet vapaaehtoisesti luopua.

Lukiessani tätä kirjaa, minulle tuli viimeistään selväksi se, että olen kurkkua myöten täynnä vampyyreja. Kaikki sen veren kanssa läträäminen vain inhottaa. Onpa kyseessä miten klassinen hahmo hyvänsä, voinen todeta, että olen vähäksi aikaa saanut todella tästä sakista yliannostuksen. Vampyyrit ovat kuitenkin pohjimmiltaan niin samanlaisia; okei, jotkut kimeltelevät, jotkut palavat auringossa, toiset nukkuvat arkussa ja jotkut roikkuvat pää alaspäin kuin lepakot. Samaa porukkaa kaikki tyynni. Miten kliseisestä muka saisi aikaiseksi mitään muuta kuin kliseistä?

En myöskään juurikaan pitänyt kirjan tyylistä. Haig kirjoittaa melko moniselittäistä tekstiä, mutta jostain syystä preesensin lukeminen uuvutti minut ja tuntui siltä, että tähän tarinaan se ei toiminut vaan latisti tunnelman. Jollain tavalla tarina oli myös kovin ennalta-arvattava, tai sitten vain tämä kaikki vampyyriys alkaa olla minulle liikaa ja lähtökohta on se, että en odota kirjalta kovin suurta lukuelämystä. Ehkä vain täytyy todeta, että tämä genre saa hetkeksi nyt jäädä.

Arvosteluita muualla: Luettuja maailmoja, Kirjamielellä, Yöpöydän kirjat.

Suosittelen aikuisemmille vampyyrien ja perherdaamojen ystäville.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Vuoden 2013 lukulistojen laatiminen OSA 2

NaNoWriMo on tekemässä minut hulluksi, mutta päätin yrittää nipistää pienen hetken siihen, että laadin toisen luettelon tulevan kevätkauden 2013 kirjoista. Minulla on bloggaamatta ainakin kolme kirjaa, mutta niiden aika saa luvan olla siinä vaiheessa, kun pystyn keskittymään jotenkin järkevän tekstin tuottamiseen 38 000 sanaa tajunnanvirtaa vajaassa kahdessa viikossa on tehnyt tehtävänsä ja muuttanut ajatuksenjuoksuni tahmeaksi sohjoksi.

Tähditettynä odotetuimmat.

Otava:

J.K. Rowling: Paikka vapaana (*)
Johanna Holmström: Itämaa
Magde Hovden: Viisuviikingit
Moira Young: Julma maa (*)
Reetta Aarnio: Tuulien taika
Colin Meloy - Carson Ellis: Maanalainen sysimetsä

(Huomioitavaa: Myös Otavalla löytyy "Nuoret aikuiset" kohderyhmä! Hienoa!)

WSOY:

Linda Lomelino: Taivaalliset täytekakut
Hannu Rinne: Perinnemestarin rintamamiestalo
Suzanne Collins: Ylismaan Gregor
Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (*)
Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (*)

(Huomioitavaa: Lasten- ja nuortenkirjallisuus sikin sokin ihan katalogin lopussa)

Gummerus:

Milja Kaunisto: Synnintekijä (*)
Charlaine Harris: Samaa verta
Jussi Siirilä: Barrikadikesä
Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla

lauantai 3. marraskuuta 2012

Vuoden 2013 lukulistojen laatiminen OSA 1

Nyt on se aika vuodesta, kun kustantamot alkavat julkaista tulevan kevätkauden katalogeja. On jännittävä selata katalogia ensimmäistä kertaa ja valita keväälle luettavaa. Jos jotenkin kirjablogit ovat vaikuttaneet elämääni, niin näin: nykyään seuraan tarkasti millaisia uutuuksia julkaistaan, enkä vain haahuile kirjastossa ja kerää syliini sattumanvaraista luettavaa.

Tällä kertaa ensimmäinen silmiini osunut katalogi oli Tammelta. Seuraavassa listassa lukutärppejä keväälle (en ole lajitellut aikuisten- ja lastenkirjoja erikseen, koska ne ovat minun mielessäni ihan samalla viivalla):

Kristiina Vuori: Siipirikko (Pidin kirjailijan esikoisesta paljon, minusta on mahtavaa, että historiallisia romaaneja taas julkaistaa. Siipirikkokin vaikuttaa lupaavalta ja kansikuva on paljon vakuuttavampi kuin Näkijän tyttäressä, vaikka kieltämättä siinä on edelleenkin historian romantisoinnin vivahteita...)

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Ensinäkemältä kuvittelin kirjan olevan taas jokin paranormaali romanssi, mutta mitä ilmeisimmin ihan siitä ei ole kyse. Ihan vain uteliaisuuttani haluan tutustua. Tässä on jotenkin suuren maailman meininki, enkä edes tiedä miksi)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja-kirjasarjan kakkososa. En ole vieläkään keksinyt miten kansikuvissa olevat perhoset liittyvät koko juttuun.)

Sari Peltoniemi: Haltijan poika (En ole lukenut vielä Kuulen kutsun metsänpeittoon -kirjaa, joten sekin on lukulistalla ennen tätä)

Uutuuksissa oli myös Murakamin uusin, mutta sen luen vasta sitten, kun olen tutustunut kirjailijan muuhun tuotantoon (kyllä, yleissivistyksessäni on aukko). Laitoin merkille myös muutaman muun asian:

1) Eroottinen kirjallisuus: ilmeisesti 50 Shades on saanut aikaiseksi sen, että vakavastiotettavat kustantamot julkaisevat kioskipokkareita. Anteeksi, tämä oli ilkeästi sanottu. Sanotaan toisin: kirjallisuuden kenttä elää jatkuvassa muutoksessa, minkä seurauksena aikaisemmin arvottomina pidetyt teemat ovat nousemassa kaanoniin. Uutuutena Sylvia Dayn eroottinen Crossfire-kirjasarja.

2) YA-genreä ollaan herättelemässä Suomessakin tunnetuksi ilmiöksi. Tiettyjä kirjoja suunnataan nimenomaan nuorille aikuisille. Tyypillistä genrelle tuntuu olevan yliluonnollisuus ja paranormaalit elementit. Tammenterhoa selailemalla tuli sellainen olo, että realistisia nuortenkirjoja ei julkaista enää ollenkaan. Tästä olikin joskus keskustelua muun muassa Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa. Myös kirjoittajatoverini Lukuhoukka on muutamaan otteeseen pohtinut asiaa. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää mistä kyseinen ilmiö johtuu. Eikö realismille ole kysyntää vai eikö kustantamoihin enää tarjota realistisia nuortenkirjoja? Olisi jännittävää kuulla myös kustannusalalla työskentelevien näkemys asiasta. Tutkimattomat ovat kirjallisuuden tiet.

Myös Vinttikamari oli päätynyt Tammen katalogiin! Kiva, että ihan tavallisen lukijan mielipiteellä on väliä!


Tästä klikkaamalla Tammen sivuille.