Julie Murphy: Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan

Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan

Otava 2016

335s.

Arvostelukappale

Joskus sitä osuu vastaan sellainen kirja, josta ei olisi ennakkokäsityksen perusteella tiennyt pitävänsä. Takakannen perusteella en olisi osannut ottaa kirjaa luettavakseni, mutta koska sain siitä arvostelukappaleen, halusin tutustua kirjaan ja antaa sille mahdollisuuden. Yllättäen sivut kääntyilivät kuin itsestään ja huomasin viihtyväni tarinan parissa erinomaisesti!

Willowdean on teksasilainen tyttö, joka ei turhia stressaa ulkonäköpaineista, vaikka äiti vetääkin pikkukaupungin missikisoja ja muistuttelee ylipainoisena kuolleen sisarensa kohtalosta. Willowdeanin eli Dumplinin mielestä bikinivartalon saa kun laittaa bikinit päälle, ja työpaikallakin kannattaa kertoa uudelle työkaverille olevansa paikan virallinen läski, että asia tulee heti alkuun käsiteltyä. Dumplin alkaa kuitenkin kokea epävarmuutta, kun söpö ja sänkileukainen Bo kiinnittää häneen huomiota. Äkkiä läskit alkavat ahdistaa, eikä Dumplin voi olla ajattelematta, mitä muut miettivät, jos hän ja Bo alkavat seurustella. Asiaa ei helpota yhtään se, että paras ystävä on juuri päässyt neitsyydestään ja tavannut uuden tyttökaverin, joka katsoo Dumplinia kuin halpaa makkaraa.

Julie Murphyn Dumplin on romaani, joka ei oikeastaan käsittele niinkään lihavuutta kuin ylipäätään ulkonäköön kohdistuvia paineita ja oikeutta olla sellainen kuin on. En ole itse oikeastaan koskaan uhrannut ajatustakaan ylipainolle tai lihavuudelle, koska asia ei ole henkilökohtaisesti koskettanut. Dumplinin tarina kuitenkin alleviivasi osuvasti sitä, ettei kyse ole lihavuudesta, laihuudesta, rumista hampaista tai näppylöistä vaan siitä hyväksyykö itsensä vai ei. Ei siitä hyväksyykö lihavuuden tai laihuuden, vaan itsensä sellaisena kuin on.

Romaanin Dumplin on itsevarma, mutta silti samaan aikaan epävarma. Yhdistelmässä on jotakin samastuttavaa ja toivon, että romaaniin tarttuvat myös - tai ehkä juuri nimenomaan ne nuoret lukijat, jotka mittailevat senttejä vyötäröltään ja ihailevat laihuutta. Dumplinin epävarmuus on samaistuttavaa, ja vaikka teos on selkeästi nuorten ja nuorten aikuisten romaani, löysi aikuinenkin lukija siitä ajattelemisen aihetta.

Jos romaania pitäisi jostakin moittia, voisi sen löyhästi niputtaa minämuodossa kerrottujen viihteellisten ja lukijoita kalastelevien nuortenkirjojen genreen. Kerronta ei ole mitenkään hirveän korkeakirjallista ja tarina liikkuu samoissa ihastumisen, rakastumisen, kolmiodraamailun, kaverikriiseilyn ja ulkonäköpohdintojen maailmassa kuin usea amerikkalainen nuortenkirja. Minua helppolukuisuus ei tänä hektisenä keväänä kuitenkaan ole haitannut, lähinnä harmitti se, että kirja loppui niin pian, sillä olisin voinut jatkaa mukavan hömpän parissa vähän pidempäänkin.

Suosittelen Dumplinia luettavaksi kaikille nuorille ja aikuisille lukijoille, jotka ovat joskus kokeneet olonsa epävarmoiksi omissa nahoissaan.

Elena Mady: Vaihdokas

Elena Mady: Vaihdokas

WSOY 2015

379s.

Kirjastosta

Kaunis, rikas, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alex Winter on kuollut. Hänen kehossaan herää kuitenkin vaihdokas, hyppääjä. Nuori nainen, jonka oma kohtalo on ollut kuolla nuorena ja vaihtaa kehoa, muuttaa asumaan vieraaseen elämään ja vieraaseen ruumiiseen. Uusi Alex pääsee vähä vähältä selville kehonsa entisestä elämästä, ihmissuhteista ja joutuu osalliseksi murhan selvittelyyn. Ja rakastuu, tietysti.

Elena Madyn Vaihdokas oli harvinaisen outo lukukokemus. Jos en olisi kirjan sivuliepeestä luntannut tietoa kirjailijasta, ja jos eivät suomalaiset paikan nimet olisi paljastaneet, olisin sijoittanut tarinan jonnekin Amerikkaan, sillä niin jenkkiläiseltä tämä teos kokonaisuudessaan tuntui. Jotenkin asetelmassa oli jotain niin keinotekoista ja päälleliimattua, että olin lähinnä hämmentynyt koko sen ajan kun luin kirjaa.

Periaatteessa Vaihdokkaan asetelma on aika nerokas, ja kirjassa oli monta hyvää juttua ja se oli kerrottu varsin mukaansatempaavasti. Välillä juoni ja tarinankuljetus kallistui kuitenkin epäuskottavaan suuntaan ja kun tarinaan oli vielä kaiken muun lisäksi työnnetty mukaan YA:n perinteinen kolmiodraama, tuntui vaikealta suhtautua kirjaan mitenkään vakavasti. Minulla on kuitenkin kiusaus tarttua myös jatko-osiin, koska Mady on punonut tarinasta aika vetävän, kaikesta huolimatta. Ja kohderyhmähän ei ole aikuiset, joten teiniangstaksen ei ehkä kuulukaan upota aikuiseen lukijaan samalla tavalla kuin nuorempiin.

Olen kaiken kaikkiaan hämmentynyt siitä, että Suomessa kirjoitetaan (ja julkaistaan) jotakin näinkin amerikkalaista. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla kohderyhmään kuuluvien lukijoiden mielipiteitä tästä kirjasta. Ovatko muut bloggarit tarttuneet teokseen? En ainakaan muista törmänneeni arvioihin...

Suosittelen kirjaa nuorille, jotka ovat innostuneita amerikkalaishenkisestä koulumaailman kuvauksesta pienellä rippeellä yliluonnollista.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Teos 2013

339s.

Kirjastosta

Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

Viime aikani ovat kuluneet selvästi lukemalla niitä kirjoja, jotka muut ovat jo lukeneet ikuisuus sitten, ja joista on joskus pidetty blogisavuja, mutta menneet minulta syystä tai toisesta ohi. Olen huomannut olevani jotenkin trendivastarintainen, eli jos joku kirja on suosittu blogeissa, en tartu siihen ollenkaan tai luen sen vasta myöhemmin sitten, kun muiden mielipiteet eivät enää niinkään tunnu vaikuttavan minuun. Toisaalta kirjailijan kannalta on varmasti kivaa, jos kirjan elinikä lukijoiden käsissä on pidempi kuin se puolivuotiskausi, jolloin kirja on esillä joka paikassa.

Galtbystä länteen kertoo Karinista, joka palaa lapsuutensa kotiseuduilleen Korppoon Fetknoppenin saareen matkan varrelta mukaan poimittu iranilaissyntyinen Azar-tyttö mukanaan. Kumpikin kantaa mukanaan menneisyyttä, joka määrittää nykyhetkeä. Karinia lapsuuden maisemiin vetää arvoitus, jota ei koskaan ratkaistu. Sivu sivulta Parkkinen punoo auki Karinin veljen tarinan, 1940-luvun sodan ajan Turun maisemat, sekä maahanmuuttajatytön lapsuuden. Monitasoiseen romaanin mahtuu niin paljon kaikkea, että lukiessa aivan hengästyy.

Parkkinen kuvailee romaanissaan hienosti sisarusten välistä suhdetta, jossa on rakkautta, salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita. Tarinassa on vahva osansa myös saariston maiseman kuvauksella, ja vaikka kirja sijoittuu osin sota-aikaan, mikään varsinainen kotirintamateos romaani ei ole.

 Itse koin vähän, että romaani kompastui omaan runsauteensa, sillä juonenpätkiä tarinassa on paljon. On murhamysteeriä, seksuaali-identiteettiä, sairautta, perhesuhteita, raskautta, maahanmuuttajatarinaa ja mitä vielä. Toisaalta Parkkinen on kyllä saanut koko nipun jotenkin ällistyttävän hyvin kasaan, vaikka välillä romaania lukiessa kyllä mietin, että vähän vähemmänkin kaikkea voisi olla.

Suosittelen lukijoille, jotka nauttivat monisyisistä juonista ja saariston maisemista.

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen

Nemo 2014

246s.

Nettikirjakaupasta

Oletko niitä tyyppejä, jotka haluavat mielummin viettää illan kotona nojatuolissa tai hiljaisella lenkkipolulla kuin baarissa bilettämässä? Siellä valot osuvat silmiin ja musiikki on liian kovalla. Tuntuuko sinusta joskus siltä, että näet ja tajuat asioita joita muut eivät huomaa, että työkaverin huono tuuli tarttuu sinuun hetkessä niin että oma päiväsi on pilalla. Uuden villapaidan hankaava kaulus tekee hulluksi ja jätät lounaan syömättä koska ruoka tuntuu suussa väärältä. Tervetuloa erityisherkkien joukkoon.

Psykologian tohtori Elaine N. Aron kirjoittaa kirjassaan Erityisherkkä ihminen niistä ihmisistä, noin viidesosasta koko väestöä, jotka ovat tavanomaista herkempiä. Tällaiset ihmiset leimataan helposti ujoiksi, sulkeutuneiksi, vaativiksi ja hankaliksi tai muuten vain oudoiksi. Aronin mukaan taustalla on kuitenkin ominaisuus, hermostollinen tai geneettinen taipumus aistia asiat eri tavalla kuin suurin osa muusta väestöstä.

Aron kuvailee kirjassaan erityisherkkyyttä esimerkkitapausten kautta, ja syventää tutkimustaan elämän eri osa-alueisiin ja teemoihin, joissa taipumus erityisesti vaikuttaa. Kirjassa käsitellään asiaa myös lääketieteelliseltä kannalta, vaikka itse olisin kaivannut vielä perusteellisempaa pohjustusta sille  miten erityisherkkä konkreettisesti eroaa fysiikaltaan ja hermostoltaan ns. tavallisesta ihmisestä. 

Erityisherkkyys on viime vuosina ollut esillä aika paljon, mikä on ollut monelle erityisherkäksi itsensä kokeneelle ihmiselle hyvä juttu, mutta toisaalta asiassa on myös toinen puolensa, minkä Aron tuo myös kirjassaan esille. Erityisherkkyys ei ole sellainen ominaisuus, millä itsensä erilaiseksi tuntevat ihmiset yrittävät pönkittää egoaan tai esittäytyä muita paremmassa valossa. Sillä onhan jo herkkyyttä testaava testikin johdatteleva: kuka nyt tahtoisi vastata kysymykseen: "Minulla on rikas ja monitahoinen sisäinen elämä" jotain muuta kuin kyllä? Herkkyyttä on eri asteista ja ainakin minulle, itseni poikkeuksellisen herkäksi ja ärsykkeisiin voimakkaasti reagoivalle kokevalle, Aronin kirja oli valaiseva lukukokemus. On kieltämättä mukava ymmärtää, että en oikeasti ole vain hankala ja vaativa, kun en kestä työpisteeni ympärillä leijailevaa viemärin hajua tai sitä, että rikkinäinen lamppu räpsyy. Tai sitä hankaavaa villapaidan kaulusta. Siinä missä kollega kohauttaa hartioitaan, minä saan päänsäryn ja tulen hulluksi. Kiva tietää, että se on ihan normaalia. Tai unohdetaan koko normaali, eihän sellaista edes ole...

Aronin Erityisherkkä ihminen osoittautui itselleni tärkeäksi kirjaksi, jonka kautta moni juttu näyttäytyi uudessa valossa. Kirjassa oli kyllä myös sellaista amerikkalaishenkistä huuhaata, jonka sivuutin vähän vähemmälle painoarvolle, mutta pääasiassa koin kirjan varsin mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi. En lähtisi tuuppimaan kirjaa luettavaksi sellaiselle, joka ei omassa elämässään tai lähipiirissään ole joutunut (tai päässyt) pohtimaan erityisherkkyyttä, mutta kaikille niille, joita aihe kiinnostaa, tästä on varmasti ammennettavaa.

Suosittelen kirjaa luettavaksi niille, joille blogipostaukseni ensimmäinen kappale kolahti. Ja niille, jotka tunnistavat siitä läheisensä.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Nappasin kauniskantisen kirjan mukaani kirjastosta ja luettuani muutaman mukavan arvostelun. Ainakin Lumiomena ja Vauhko ovat kirjoittaneet tästä aikaisemmin.

Tämän lapsille suunnatun romaanin voisi lukea tyttökirjaklassikkohin kuuluvaksi siitä huolimatta, että se on ilmestynyt sata vuotta myöhemmin kuin muut genren edustajat. Luonnonlapsi Calpurnia Tate kulkee kuitenkin niin kerronnaltaan kuin teemoiltaan Pienen runotytön, Annan ja Pikku naisien jalanjälkiä.

Romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Texasiin, jossa 12-vuotias Calpurnia löytää luonnon ihmeellisyyden vanhan isoisänsä opastuksella Calpurnia ei tahdo asettua naiselle sovinnaiseen rooliin vaan haaveilee tutkijan urasta. Vaikka romaanin loppu ei anna vastausta sille toteutuvatko Calpurnian unelmat, se antaa kuitenkin väläyksen siitä todellisuudesta, jossa myös haaveet voivat toteutua. Vaikka kotelostaan kuoriutuvasta toukasta ei kasva kaunis päiväperhonen vaan harmaa, suuri yökkö, on luonnon ihmeellisyys silti jokaisessa siiveniskussa, jokaisessa hetkessä.

Romaani on sujuvaa, kaunista kieltä ja Charles Darvinin Lajien synnyn ajatukset kulkevat kerronnassa mukana. Itse koin aluksi turhauttavana sen, miten tarina eteni luku luvulta katkelmanomaisesti ilman että punainen lanka olisi varsinaisesti kantanut luvusta toiseen. Tyylissä on kuitenkin etunsa, ja näin Calpurnian elämä piirtyi lukijan eteen yhtä hetkellisenä ja katkelmanomaisena kuin pikkutytön elämä konsanaan: täynnä toistaan seuraavia tapahtumia.

Minulla ei ole oikein lukuinto päällä, joten valitettavasti kirja ei saanut minussa aikaan sellaisia riemunkiljahduksia, mitä se varmasti olisi saanut, jos olisin lukenut sen jonakin toisena ajankohtana. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että lastenkirjahyllystä löytyy tällaisia herkullisia klassikoita, jotka varmasti lentävät siivillään vielä pitkään ja kauas.

Suosittelen Luonnonlapsi Calpurnia Tatea luettavaksi suloisten tyttökirjaklassikoiden ystäville.

Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?

Kiitos Nafisanin suosituksen, nappasin kirjastosta mukaani vielä vähän lisää dystopiaa, eli Mary E. Pearsonin romaanin Kuka on Jenna Fox? Nafisan on kirjoittanut tästä niin fiksun ja perusteellisen arvion, että en edes yritä pistää paremmaksi, vaan ohjaan lukemaan sille suunnalle. Nafisanin lisäksi tämän on lukenut ainakin Jossu.

Mikä tekee minusta minut? Ihmisestä ihmisen? Näihin kysymyksiin voisi kiteyttää romaanin keskeisimmän problematiikan. Eletään tulevaisuuden yhteiskunnassa, joka muistuttaa monella tapaa omaamme. Viime aikoina lukemistani dystopioista tämän maailmankuva on ehkä kaikkein lähinnä sitä elämää, jota kohti olemme kulkemassa, ja juuri siksi kirja on sävyltään melko ahdistava ja jopa karmaiseva. Romaanissa dystopiaa ei ole rakennettu "isoveli valvoo" -ajatuksen varaan, vaan tulevaisuuden visioita rakennetaan geeniteknologian ja lääketeollisuuden ihmeellisen kehityksen saavutuksia seuraten. Näihin ihmeisiin pääsee (tai joutuu) tutustumaan myös kirjan 17 -vuotias päähenkilö Jenna Fox.

Jenna Fox herää koomasta, eikä muista mitään. Vähitellen palaset alkavat asettua kohdalleen, mutta samalla avautuu myös totuus, joka ei ole aivan sellainen kuin Jenna on toivonut. Ihmisyys ja ihmisyyden syvin olemus on koetteilla tässä kirjassa, joka kansikuvaa myöten heijastelee merkityksiä, piilomerkityksiä ja syvimpiä totuuksia siitä keitä me oikein olemme.

Voisin sanoa, että pidin tästä kirjasta, ja toisaalta taas en. Se oli ahdistava, ja asetti monella tapaa vaakakuppeihin inhimillisen olemassaolon peruskysymykset. Ja toisaalta taas myös kysymyksen siitä kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään saadakseen pitää sen mitä eniten rakastaa. Ajateltavaa tämä kirja ainakin antoi, ei välttämättä mielenrauhaa tai ainakaan levollisia yöunia.

Olen muuten kiinnittänyt dystopia -kirjallisuudessa huomiota aikamuotoihin. Onko kukaan muu pistänyt merkille käytetäänkö scifi- ja varsinkin dystopiateemalla kirjoitetuissa kirjoissa jotenkin poikkeuksellisen paljon preesens -muotoa? Minä olen aina aikaisemmin karttanut preesensissä kirjoitettujen kirjojen lukemista, mutta tällaisiin kirjoihin preesens tuntuu kuitenkin jotenkin istuvan. Ja ilmeisesti sen ovat huomanneet myös dystopioiden kirjoittajat. Mistähän mahtaa moinen ilmiö johtua vai luulenko vain?

Suosittelen Pearsonin Kuka on Jenna Fox? -kirjaa luettavaksi niille, jotka eivät ahdistu liikaa tulevaisuuden kauhukuvista ja ihmisenä olemisen identiteettikysymyksistä. Niille, jotka tahtovat lukea ajatuksia herättävän nuortenkirjan, joka sopii myös aikuiseen makuun.

Cecilia Samartin: Senor Peregrino

Cecilia Samartinin romaanissa Senor Peregrino meksikolainen Jamilet häpeää kotikylässä kauhua herättänyttä suurta syntymämerkkiään ja pakenee rajan yli Yhdisvaltoihin toiveenaan löytää parannus kammottavaan merkkiin. Jamilet löytä kuitenkin jotain muuta: sielunkumppanin ja sisäisen rauhan.

Olin unohtanut peruuttaa kirjakerhon kuukauden kirjan, enkä enää kehdannut lähettää kirjaa takaisin. Onneksi. Senor Peregrino (miksi en löydä tietokoneestani tuota n-kirjaimen päälle tulevaa härpäkettä) on samaan aikaan kasvukertomus, rakkaustarina ja tragedia. Romaanissa nivoutuu yhteen nuoren Jamiletin sekä hullujenhuoneeseen suljetun Senor Peregrinon tarinat, joista kumpainenkin on omalla tavallaan koskettava. Romaani on samanaikaisesti kevyttä viihdelukemista ja toisaalta kyyneleet silmiin nostattavaa pohdiskelua itsensä löytämisestä ja itsetunnosta. Senor Peregrinon, vanhan ja salaperäisen mielisairaalapotilaan tarina avautuu vähitellen, eivätkä Jamilet sekä lukija tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Loppujen lopuksi sillä ei ole kuitenkaan merkitystä, sillä olennaisimmat kysymykset punoutuvat esille rivien välistä kerrottuna.

Senor Peregrino sijoittuu maailmaan ja aikaan, joka on lähellä omaamme, mutta kuitenkin niin kaukana. Itsekin siirtolaisena Yhdysvaltoihin tullut Samartin kuvaa meksikolaisen vähemmistön elämää herkullisesti ja värikkäästi, mutta samalla kutkuttavan vähäeleisesti.

Suosittelen luettavaksi sekä välipalaa että syvällisempää pohdintaa kaipaavalle. Sille, jota kiehtoo siirtolaisten maailma ja kulttuurien kohtaaminen, sekä sille, joka joskus on haaveillut vaeltavansa Santiago de Compostelan tiellä Espanjassa. Sille, jonka mielestä myös surullisessa ja onnettomassa rakkaustarinassa voi olla lopulta onnellinen loppu...