Recent Posts

maanantai 6. kesäkuuta 2016

K.K. Alongi: Kevätuhrit



K.K. Alongi: Keävtuhrit
Otava 2016
302s.
Arvostelukappale

K.K. Alongin uutuusromaani Kevätuhrit putkahti sopivasti lukujumin keskellä postilaatikosta. Olin tutkaillut kirjaa kustantamon katalogista epämääräisen kiinnostuneesti, joten se tuli luettua mielenkiinnolla. Kirjailija on minulle ennalta vieras, mutta kustantamon sivuilta lunttaamalla selvisi, että kansainväliseltä kuulostavan nimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, Kaliforniassa perheensä kanssa asuva kirjailija.

Kevätuhrit tuntuu idealtaan etäisesti tutulta ja luettuani tarinaa pidemmälle, muistuu mieleeni 90-luvulla televisiossa pyörinyt sarja Klaani, jossa nuoret joutuvat selviämään postapokalyptisessa maailmassa, josta joku virus oli tainnut tuhota kaikki aikuiset. Kevätuhrien asetelma on periaatteessa ihan sama. Tarina seuraa muutaman nuoren, alussa lähinnä Jaden ja Suseten kamppailua maailmassa, joka ei olekaan enää sellainen kuin ennen. Joka puolella makaa kuolleita ihmisiä, osa selvinneistä nuorista käyttäytyy kummallisen verenhimoisesti ja on vaikeaa tietää kehen ja mihin uskaltaa luottaa. Jade ja Susette keräävät ympärilleen joukon muita selviytyjiä, jotka kaikki haluavat pärjätä uudessa, oudossa maailmassa. 

Kirjan asetelma on lähtökohtaisesti herkullinen. Ajatus maailmasta, josta suurin osa ihmisistä on pyyhkytynyt pois on kammottava ja kiehtova. Kirjaa on verrattu muutamassa yhteydessä Lost tv-sarjaan, mutta sitä yhteyttä en oikein ymmärrä. Vaikka Kevätuhreissa on mystisiä sävyjä, on kyse mielestäni kuitenkin ihan eri genrestä. Kevätuhreissa on joka tapauksessa synkkä tunnelma ja maailma selvinneiden ympärillä on outo ja ahdistava.

Itse en erityisemmin pitänyt kirjan kerronnasta ja kielestä. Olisin kaivannut tarinaan ja henkilöhahmoihin enemmän syvyyttä, nyt kertomus tuntui pintaraapaisulta teemaan, josta olisi saanut irti vielä enemmänkin. Käsitän, että kirjalla varmasti pyritään myös ulkomaan markkinoille, mutta jollain tavalla käännöskirjaan helposti sopivat nimet, stereotyyppisen suomalaisen maiseman kuvaus ja vetävä, helppotajuinen kerronta tuntuivat tympeiltä ratkaisuilta. Lukiessa toivoin koko ajan, että tarina ei päästäisi niin helpolla, mutta lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että kirja oli vähän pettymys. Toisaalta se on ehkä suunnattu ya-genren nuoremman polven lukijoille, ja kielellisten kikkailujen ja tunteen paatoksen ystävänä en ehkä kuulu mieltymysteni puhumattakaan ikäni puolesta teoksen ensisijaiseen kohderyhmään.

Kirjan syntyyn liittyy sellainen hauska yksityiskohta, että kannen kuvaan liittyi kustantamon kilpailu, jossa etsittiin suomalaisia nuoria esittämään romaanin henkilöitä teoksen kansikuvaan. Idea on tuore ja varmasti innostava, mutta lopputulos ei ole erityisesti minun mieleeni. Kannessa on jotain tosi ysäriä, mutta plussaa kivasta, potentiaalisia lukijoita osallistavasta ideasta!

Suosittelen jännittävien nuortenkirjojen ystävälle. Ja tätä muuten varmasti #pojatkinlukee.

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan



Julie Murphy: Dumplin - isosti tai ei ollenkaan
Otava 2016
335s.
Arvostelukappale

Joskus sitä osuu vastaan sellainen kirja, josta ei olisi ennakkokäsityksen perusteella tiennyt pitävänsä. Takakannen perusteella en olisi osannut ottaa kirjaa luettavakseni, mutta koska sain siitä arvostelukappaleen, halusin tutustua kirjaan ja antaa sille mahdollisuuden. Yllättäen sivut kääntyilivät kuin itsestään ja huomasin viihtyväni tarinan parissa erinomaisesti!

Willowdean on teksasilainen tyttö, joka ei turhia stressaa ulkonäköpaineista, vaikka äiti vetääkin pikkukaupungin missikisoja ja muistuttelee ylipainoisena kuolleen sisarensa kohtalosta. Willowdeanin eli Dumplinin mielestä bikinivartalon saa kun laittaa bikinit päälle, ja työpaikallakin kannattaa kertoa uudelle työkaverille olevansa paikan virallinen läski, että asia tulee heti alkuun käsiteltyä. Dumplin alkaa kuitenkin kokea epävarmuutta, kun söpö ja sänkileukainen Bo kiinnittää häneen huomiota. Äkkiä läskit alkavat ahdistaa, eikä Dumplin voi olla ajattelematta, mitä muut miettivät, jos hän ja Bo alkavat seurustella. Asiaa ei helpota yhtään se, että paras ystävä on juuri päässyt neitsyydestään ja tavannut uuden tyttökaverin, joka katsoo Dumplinia kuin halpaa makkaraa.

Julie Murphyn Dumplin on romaani, joka ei oikeastaan käsittele niinkään lihavuutta kuin ylipäätään ulkonäköön kohdistuvia paineita ja oikeutta olla sellainen kuin on. En ole itse oikeastaan koskaan uhrannut ajatustakaan ylipainolle tai lihavuudelle, koska asia ei ole henkilökohtaisesti koskettanut. Dumplinin tarina kuitenkin alleviivasi osuvasti sitä, ettei kyse ole lihavuudesta, laihuudesta, rumista hampaista tai näppylöistä vaan siitä hyväksyykö itsensä vai ei. Ei siitä hyväksyykö lihavuuden tai laihuuden, vaan itsensä sellaisena kuin on.

Romaanin Dumplin on itsevarma, mutta silti samaan aikaan epävarma. Yhdistelmässä on jotakin samastuttavaa ja toivon, että romaaniin tarttuvat myös - tai ehkä juuri nimenomaan ne nuoret lukijat, jotka mittailevat senttejä vyötäröltään ja ihailevat laihuutta. Dumplinin epävarmuus on samaistuttavaa, ja vaikka teos on selkeästi nuorten ja nuorten aikuisten romaani, löysi aikuinenkin lukija siitä ajattelemisen aihetta.

Jos romaania pitäisi jostakin moittia, voisi sen löyhästi niputtaa minämuodossa kerrottujen viihteellisten ja lukijoita kalastelevien nuortenkirjojen genreen. Kerronta ei ole mitenkään hirveän korkeakirjallista ja tarina liikkuu samoissa ihastumisen, rakastumisen, kolmiodraamailun, kaverikriiseilyn ja ulkonäköpohdintojen maailmassa kuin usea amerikkalainen nuortenkirja. Minua helppolukuisuus ei tänä hektisenä keväänä kuitenkaan ole haitannut, lähinnä harmitti se, että kirja loppui niin pian, sillä olisin voinut jatkaa mukavan hömpän parissa vähän pidempäänkin.

Suosittelen Dumplinia luettavaksi kaikille nuorille ja aikuisille lukijoille, jotka ovat joskus kokeneet olonsa epävarmoiksi omissa nahoissaan.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen



Anne-Maija Aalto: Syvään veteen
Otava 2016
253s.
Kirjastosta

15-vuotiaan Taikan äiti kuolee auto-onnettomuudessa ja Taika joutuu aloittamaan elämän uudessa kaupungissa isän paettua potemaan suruaan ulkomaille. Oman surunsa keskellä Taika haluaa olla joku muu. Entiset ystävät jäävät kauas, vanhaan kotikaupunkiin joka muistuttaa vain surusta ja menetyksestä. Uudessä koulussa on uusi ystävä ja äidinkielenopettaja, joka tuntuu ymmärtävän Taikaa paremmin kuin kukaan muu.

Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo tovi, mutta sain viimein aikaiseksi kirjoittaa siitä muutaman rivin. Kirja kiinnitti huomioni kustantamon katalogissa, ja varasinkin sen kirjastosta. Ja luin miltei yhdeltä istumalta.

Anne-Maija Aallon esikoinen on hirvittävän kliseinen ja juonikuvioita myöten perinteinen nuortenkirja orpoudesta, menetyksistä, kasvukivuista ja ihastumisesta itseään vanhempaan opettajaan. Minusta kliseet sinällään eivät ole kuitenkaan huono juttu, koska nuorten elämä nyt vaan sattuu usein olemaan aika kliseistä: nuorena kaikki isot jutut koetaan ensimmäistä kertaa ja väistämättä samanlaisia tunteita ja kokemuksia osuu jokaisen elämänpolulle. Näin kaavamaisesti ajateltuna Syvään veteen menee juonensa puolesta siitä, missä aita on matalin, mutta teemoistaan huolimatta kliseisyys ei haittaa. Romaani on toimiva ja eheä kokonaisuus, ja vaikka juoni herättää tuttuuden tunteen, on tarinassa varmasti ammennettavaa kohderyhmään kuuluville lukijoille.

Turun yliopistossa luovaa kirjoittamista opiskelleen Aallon romaanissa näkyy minusta se tietty kirjallinen ilmaisu, johon törmää usein lukiessa luovan kirjallisuuden opiskelijoiden romaaneja. Sama fiilis syntyi lukiessani aikoinaan Henni Kitin esikoista Elävän näköiset. En väitä, että tämä olisi mitenkään huono juttu, koska Aallon kieli on valtavan kaunista ja tekstiä on mukava lukea. En voi kuitenkaan olla ajattelematta, etteikö tiettyyn suuntaan ohjaava opetus ohjaisi kirjoittamaan tietynlaista proosaa. Oli miten hyvänsä, nautin Aallon tekstistä kovasti ja pyyhin useampaan otteeseen kyyneleitä kirjaa lukiessani.

Kirjoittamisen opiskelun vaikutusta oman kirjallisen äänen löytymiseen voisi pohtia enemmänkin, mutta ehkä sen paikka ja aika ei ole nyt. Odotan mielenkiinnolla millainen Aallon seuraava teos on, sillä fiilikseltään miltei taktikoidun eheän ja aiheeltaan konstailemattoman romaanin sivuilta välittyy sellainen syvempi ote tarinan ytimeen, että olisi hauska lukea kirjailijalta jotakin sellaista, joka uskaltaa poiketa valmiiksi tallatulta polulta.

Synkästä teemastaan huolimatta Syvään veteen on toiveikas romaani, jonka sivuilla on myös paljon valoa.

Suosittelen kirjaa nuorille, elämänsä murrosvaiheessa oleville lukijoille.