Siri Kolu: Metsänpimeä

Siri Kolu: Metsänpimeä ( Otava 2008), 394s. 

Turkiskuoriaisviikonloppuna aloitin uuden rituaalin. Asetuin johonkin asentoon ja pysyin siinä liikkumatta puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia. Pakotin itseni myös mielen hiljaisuuteen.
(Kolu: Metsänpimeä, s.49)

Me Rosvolat -kirjoista tutuksi tulleen Siri Kolun esikoinen Metsänpimeä, on kirja, josta olisin halunnut kovasti pitää, mutta joka luikahtaa otteesta kuin metsänpeitto, eikä anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin. Tarinan minäkertoja Laura on lukiolaistyttö, joka huumaantuu kirjallisuuden kurssilla kerrotuista suomalaisista uskomuksista, metsän lumovoimasta, joka innoittavan opettajan ansioista tarttuu joukkoon lukiolaisia. Tarinaa tarkastellaan kahdessa eri ajassa, Lauran lukion aikaan, sekä vuosia myöhemmin, kun Laura on päätynyt opiskelemaan kirjallisuutta yliopistoon.

Kertomuksen elementit tuntuvat erinomaisilta, mutta melkein neljäsataa sivua angstisten ja elämänsä hallinnan menettäneiden nuorten aikuisten fanaattinen sekoilu on minulle liikaa. Kuolleiden runoilijoiden seura -henkinen porukka hengailee metsässä löytääkseen mystisen yhteyden luontoon ja johonkin muinaiseen mihinlie, josta edesmenneet kirjailijat ovat ammentaneet innostuksensa. Kolu pujottelee langanpäitä sinne tänne, mutta jättää suurimman osan sitomatta. Kirja herättää kysymyksiä huomattavasti enemmän kuin antaa vastauksia.

Makasin metsässä aina vain pidempään, pakotin itseni liikkumattomuuteen useiksi tunneiksi ja kuvittelin, miten minut löydettäisiin kangistuneena monen viikon päästä, kun olisin viimeinkin onnistunut keskittymään niin, että olisin unohtanut hengittää, eivätkä edes refleksini pelastaisi minua enää. (Kolu: Metsänpimeä, s.173)

Kolun kieli on varsin omaäänistä, kielikuvia, pitkiä lauseita ja lauseenvastikkeita lauseenvastikkeiden päälle. Tavallaan monitulkintaisuus ja runollisuus sopii tarinan henkeen. Intertekstuaalisuus, kirjallisuuslainaukset ja kertomuksen yleinen ilmapiiri vetää lukijan kirjallisuuden opiskelijoiden sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, jossa kaikki on sanoja ja runoja ja ah, niin henkevää. Sitten kun mukaan sekoittaa vielä poikaystävän selitystä vaille jäävän sairauden, kummalliset tapahtumat metsässä, kuoleman ja omistavan rakkauden, opettajan ja oppilaan suhteen, isän kaipuun ja äiti-tytär-suhteen. Huh, mikä soppa.

Yritän olla olematta liian kriittinen, mutta sanotaan, että takakannen perusteella odotin pitäväni kirjasta ja olin pettynyt, ettei niin käynyt. Luin sen läpi miltei veren maku suussa, koska halusin ymmärtää mitä kirjassa oikeastaan tapahtui. Ehkä joulu on pehmentänyt pääni, mutta en missään vaiheessa löytänyt selitystä kysymyksille, joita lukiessa heräsi. Kirjasta jäi turhautunut olo, ja vaikka idea oli oivallinen, jäin lopulta kaipaamaan muuta. Jos kirja olisi ollut puolet lyhyempi (ja on muuten harvinaista, että minä sanon näin!) se olisi voinut toimia. Nyt se lähinnä näännytti.

Suosittelen Siri Kolun Metsänpimeää luettavaksi kauniin ja runollisen kielen ystäville, kirjallisuusmaailmoissa hifisteleville, sekä niille, jotka eivät kaipaa vastauksia. Blogimaailmassa tätä ei ole pahemmin luettu.