Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

WSOY 2014

334s.

Oma ostos

Minä aina välttelen kaikkia kohuttuja kotimaisia, ehkä siksi, että olen jotenkin hirveän ennakkoluuloinen sen suhteen mistä uskon itse pitäväni. Olen lukijana itse asiassa aikamoinen juntti: yleensä ne kaikkien rakastamat kotimaiset klassikot ovat minusta vain iso haukotus, joissa en tahdo päästä alkua pidemmälle. Kuitenkin, kun kuulin Tommi Kinnusen uutuuden Lopotin ylistyksiä, ajattelin, että kai minun on nyt pakko sivistää itseäni ja lukea Neljäntienristeys.

Neljäntienristeys on taattua suomalaista realismia. Suomalaista siksi, että se on harmaata, ankeaa ja synkkää. Ja tämä on hyvä asia. Suomalaisuus nimittäin on ankeaa ja synkkää ja yleensä myös harmaata, joten Kinnunen on onnistunut kuvaamaan sen menneisyyden maailman, jossa meitä vanhemmat sukupolvet ovat eläneet. 

Tarina alkaa pitäjänkätilö Mariasta, seuraa kuvaamaan hänen tyttärensä Lahjan ja tämän aviomiehen Onnin elämää, sekä Lahjan miniän Kaarinan vaiheita. Jokainen sukupolvi kamppailee omien ongelmiensa kanssa, mutta keskusteltuani kirjaan rakastuneen ystäväni kanssa, sain häneltä vinkiksi lähestyä kirjaa kertomuksena siitä, että ihmisen on miellytettävä ensisijaisesti itseään, kuljettava omaa polkuaan tai käy huonosti. Tai jotain siihen suuntaan se taisi olla.

Referoinnistani voi päätellä, että olin romaanin kanssa aika kujalla. Tätä ei pidä ymmärtää moitteeksi kirjalle, mutta tajuan olevani kovin juonikeskeinen lukija, eli jollain lailla kaipaan selvänä etenevää juonta, jota pystyn seuraamaan. Neljäntienristeyksessä juoni ei ollut mitenkään olennainen, suoraviivainen asia, vaan Kinnunen keskittyy ennemmin ihmisten ja ihmiskohtaloiden kuvaukseen. Siitä päätellen tämä kirja kestää useammankin lukukerran, koska nyt epäilen, että suuri osa hienoista vivahteista meni ohitse kun yritin metsästää juonta kaiken muun joukosta.

Kinnusen kieli on tietysti hienoa. Sanon tietysti siksi, että kirjaa on hehkutettu niin paljon joka paikassa, että tuntuu tyhmältä hokea itsestäänselvyyksiä. Romaani oli myös helppo ja joutuista lukea, mikä ainakin itselleni oli yllätys, koska kuvittelin sen olevan jotain tajuttoman korkealentoista ja älykästä proosaa, jota en pysty tajuamaan. Jotenkin olen aistivinani, että tästä kirjasta ja sen seuraajista tulee klassikoita. Se on aika hienoa.

Oletan, että kaikki muut paitsi minä ovat jo lukeneet Neljäntienristeyksen. Suosittelen sitä silti kotimaisen realismin ystäville. Ja ehkä myös niille, joilla on samanlaisia realismiangsteja kuin minulla.