Sara Gruen: Vettä elefanteille

Sara Gruen: Vettä elefanteille
Bazar 2011
366s.
Työpaikan kahvihuoneesta

Olen jo jonkin aikaa suunnitellut lukevani Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaanin. Se oli yhteen aikaan blogeissa melko puhuttu, mistä syystä johtuen se taisikin jäädä minulta silloin lukematta. Toisekseen kärsin joskus kamalaa preesensangstia minkä johdosta en oikein tykännyt tarttua sellaisiin kirjoihin, jotka on kerrottu preesensissä. Nyt kuitenkin kirja osui käsiini ja päätin lukea sen.

Vettä elefanteille kertoo Jacobista, joka muistelee vanhainkodissa elämäänsä sirkuksessa. Nykypäivä 90-vuotiaan Jacobin ankeassa arjessa ja värikkäässä menneisyydessä 1930-luvun Amerikassa vuorottelevat ja lukijan eteen piirretään kuva sirkuselämän villistä arjesta ja rakkaudesta. Romaanissa keskeisessä osassa on Jacobin ja sirkuksen eläintenkesyttäjän nuoren vaimon romanssi mutta toisaalta myös ne muut ihmissuhteet (ja eläinsuhteet) joita sattumalta sirkuksen mukaan päätynyt Jacob kokee. Nykypäivään sijoittuvissa kohtauksissa seurataan vanhaa Jacobia, jonka vanhainkodin edustalle on saapunut kiertävä sirkus. Tutun miljöön näkeminen herättää vanhassa miehessä muistot ja kaipuun menneeseen.

Kun junan viimeinen osuus lähtee liikkeelle, minä kyyhötän makuuvaunussa yhden punkan alla ahtautuneena toisen miehen viereen. Tila kuuluu virallisesti hänelle, mutta hän suostui päästämään minut siihen tunniksi tai pariksi kun lupasin hänelle dollarini. Silti hän valittaa ja minä pitelen polvistani kiinni ollakseni mahdollisimman pieni. (Gruen: Vettä elefanteille, s.69)

Vettä elefanteille oli oikeastaan todella surullinen kirja. Surin sekä vanhan Jacobin kohtaloa, että hurjaa sirkuselämää ja sitä miten sirkuksen eläimiä (ja ihmisiä) kohdeltiin. En ole oikein koskaan, edes lapsena, ollut innostunut sirkuksesta ja vielä vähemmän mitä enemmän olen saanut tietää siitä miten niissä on eläimiä joskus kohdeltu. Nykyään sentään asiat taitavat olla toisin. Erityisesti keskeisessä roolissa ollut elefantti ja hevoset herättivät myötätuntoa ja mietin välillä pystynkö ollenkaan lukemaan kirjaa loppuun, sillä niin hurjilta jotkut jutut tuntuivat.

Toisaalta romaanissa oli myös mielenkiintoista ajankuvaa 1930-luvulta, vaikkakin sitä olisi minun makuuni saanut olla enemmän. Minua jollain tavalla häiritsi se, että kirjassa oli mielestäni asetelmasta ja teemoista huolimatta jotenkin yllättävän vahva viihdekirjan maku ja jotenkin tarinan loppuratkaisut vahvistivat sitä fiilistä, että tarina oli kuitenkin kirjoitettu ajatellen lukijan mielihyvää. Toisenlaisilla ratkaisuilla tämä olisi ollut ihan toisenlainen kirja, ja voi olla että olisin saattanut pitää siitä enemmän. Olisin myös ehkä pitänyt tästä enemmän jos olisin joskus jossakin elämäni vaiheessa pitänyt sirkuksista enkä katsonut vain eläinten surullisia silmiä.

Vaikka eipä silti, vaikka kirja herättikin ristiriitaisia tunteita, se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Koska olen toipunut preesenstraumoista, rakastin sen kieltä ja ajankuvaa, joka oli raadollisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen. Oli myös hienoa huomata, että kirjaa varten oli tehty taustatyötä joka selvästi välittyi lukijalle. Tätä romaania oli ilo lukea.

Suosittelen Vettä elefanteille luettavaksi kaikille 1900-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien ystäville sekä sirkusmaailmasta kiinnostuneille.