Helena Waris: Vuori

Helena Waris: Vuori

Otava 2014

Kirjastosta

Viikonloppuna oli aivan tolkuton helle. Makasin kalliolla auringossa ja poltin itseni, koska syvennyin niin tiiviisti lukemaan Helena Wariksen Vuorta. Ensi talvena omituiset ja harkitsemattomat rusketusrajat muistuttavat yhdestä tämän kesän parhaimmasta lukukokemuksesta.

Wariksen Vuori on vähän outoa spekulatiivista fiktiota/ maagista realismia. Tarinan tapahtumapaikkana on kaupunki, jonka keskellä kohoaa salaperäinen, sumun peittämä vuori. Kirjaa aloittaessa on vaikea arvailla mihin suuntaan tarina kulkee. Päähenkilö herää, kun ovelle koputetaan, on sähkökatkos ja ulkonakin tapahtuu jotakin omituista, sillä vuori on paljastumassa sumusta. Poikkeukselliset tapahtumat seuraavat toisiaan: Lif saa potkut työpaikastaan katakombeilla ja käskyn kiivetä vuorelle. Tarinan epäileväinen sankari on joutunut keskelle maailmanloppua.

En ole lukenut Warikselta aikaisemmin mitään. Aloitin joskus Uniin piirrettyä polkua, mutta kun kirja ei alkusivuilla ottanut minua mukaansa, se jäi kesken. Vuorenkin alussa olin epäluuloinen, mutta sitten tempaannuin tarinaan mukaan niin että viuhahti. Wariksen kieli on kaunista, maagista ja tarina pitää otteessaan. 

Vuori yhdistelee Nälkäpelistä tuttua kilpailuteemaa, mutta ei tippaakaan plagioiden. Toisaalta tarinassa hyvin vahvan osan saa Skandinaavian mytologia, joka on mukana Eddasta tutuilla teemoilla. Tarina avautuu pala palalta, ja vaikka siinä on periaatteessa olemassa etsintäretki-teemaisen fantasian kaikkein perinteisimmät kliseet, Waris osaa käyttää kliseitä taidolla ja tuoreesti. Vuoreen kuuluu toteutuva ennustus, matka, ripaus romantiikkaa ja vastoinkäymisiä. Olen itse ollut aina tämän tyyppisten fantasiatarinoiden ystävä niiden ennalta-arvattavuudesta huolimatta. Vaikka Vuoressa oli arvattavissa joitakin juonellisia kulkuja, Waris heittää hihastaan myös sellaisia kortteja, joihin lukija ei osaa ennalta varautua. 

Oivallisen juonen ja intertekstien hyödyntämisen lisäksi rakastuin Vuoren hahmogalleriaan. Päähenkilö Lif on juurikin sellainen vastahakoinen, skeptinen sankari, johon minun oli helppo samaistua. Lisäksi hän toi mieleeni jostain syystä yhden kirjoittavan ystäväni, mikä oli hauska lisä hahmoon syventyessä. Lif ei ole samalla tavalla synkän ja dramaattisen angstinen kuin Nälkäpelin Katniss, vaan suhtautuu vastaantuleviin ongelmiin sarkastisesti. Hahmoa ei ollut helppo päästä lähelle, hän avautui lukijalle kerros kerrokselta. Myös muut hahmot olivat ilmeikkäitä ja mielenkiintoisia, mutta heidän erityislaatuisuutta on vaikea kuvailla paljastamatta tarinan olennaisimpia koukkuja.

Vuoren lukeminen herätti myös ristiriitaisia ajatuksia. Tämä ei varsinaisesti ole kritiikkiä kirjaa itseään kohtaan, vaan lähinnä pohdintaa uskomusperinteen, johon Skandinaaviset myytitkin luen, hyödyntämisestä. Asian pohtiminen on osittain omankin puunoksan sahaamista, koska hyödynnän itsekin kaunokirjallisissa teksteissäni samantapaisia elementtejä. Ehkä siis juuri siksi asia laittoi pohtimaan.

Waris ei ole ainut kirjailija, joka on hyödyntänyt muinaisia jumaltarustoja kirjoituksissaan. Rick Riordan on kirjoittanut kirjoissaan antiikin jumaltaruja muuntelevia kertomuksia. Kalevala on niin ikään käytetty, esimerkiksi Timo Parvelan trilogiassa. Muinaiset myytit ovat herkullista aineistoa, ainakin niin kauan kuin asiaa ei ajattele varsinaisena uskontona, vaan pikemmin menneisyyden hahmogalleriana, josta löytyy ammennettavaa. 

Pohtimaani asiaan pääsee käsiksi, kun vertaa muinaisuskontojen roolia historian popularisointiin ja elävöittämiseen. Nykyihmisen näkökulmasta katsottuna esimerkiksi keskiaikaiseen asuun pukeutunut ihminen oli vähän hassun näköinen, keskiaikatapahtumissa törmää usein käsitykseen siitä, että keskiajan ihmiset olivat tyhmempiä, likaisempia, sivistymättömämpiä kuin nykyihminen. Historiasta on helppo tehdä populaaria viihdettä unohtaen, että ajan ihmiselle arki oli arkea ja elämä ja ihmisyys luultavasti yllättävän samanlaista kuin meillä. Sama pätee muinaisiin uskontoihin: romaanin sivuilla on helppoa tehdä muinaisesta jumalasta hassu jamppa, antiikin pukinsarvinen pellehahmo. Monelle ei tulisi mieleen kirjoittaa sellaisia hahmoja nykypäivänä vallitsevien uskontojen jumalista.

Mitä väliä sillä sitten on, käytämmekö tarinoiden ja viihteen kuvastossa entisaikojen esi-isiemme uskontoa kevyenä viihdemateriana (huom, Vuori ei mielestäni tee tätä, mutta asia tuli mieleen kirjaa lukiessani)? Onko nykyihmisellä eettistä tai moraalista perustetta arvottaa mennesyyden elementtejä jollekin tietylle paikalle, vai ovatko jumaltarustot vapaata riistaa? Kyllähän ne ovat, mutta asia herätti silti ajatuksia. Toisaalta asiassa on myös ehdottomasti hyvä puolensa: miten ilveellä lanun kohderyhmään kuuluvan lukijan saisi tarttumaan muinaiseen eepokseen, ellei sitten tuomalla hahmogalleriaa hänen eteensä hieman helpommin lähestyttävässä muodossa!

Tässäpä päämäärätöntä pohdintaa kerrakseen. Vuori oli joka tapauksessa ihan mieletön. Pidin kirjasta hurjasti. Se oli juurikin sitä, mitä tällä hetkellä tarvitsin. En yleensä laita tarinassa juurikaan painoarvoa loppuratkaisulle, mutta tässä kertomuksessa loppu oli piste i:n päälle. Siitä erityinen plussa.

Suosittelen Helena Wariksen Vuorta jokaiselle spefin ystävälle. Tälle kaksoisluokituksen saaneelle kirjalle on vaikea määritellä kohderyhmää. Luulen, että tästä voi pitää kuka tahansa iästä riippumatta.