Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula&Co
363 sivua
Arvostelukappale

Kustantamon sivuilta: 

Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.

Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on ihana kirja! Postilaatikosta kolahtanut arvostelukappale sai pitkästä aikaa tarttumaan lukemiseen. Olen ollut kirjojen kanssa hieman jumissa viime aikoina, mikä on harmi, kun ottaa huomioon, miten rakas harrastus lukeminen on. Kevään kiireet ovat vieneet puutarhaan ja toisaalle, mutta mökkiviikonloppuna ehdin tarttua kirjaan ja luin sen miltei yhdeltä istumalta.

Tarinan päähenkilö on Tom, ihan tavallinen mies, joka ei kuitenkaan ole ollenkaan tavallinen. Tomille vuosi on yksi silmänräpäys, sillä hän on elänyt jo neljäsataa vuotta. Tomin vaivaksi kutsuma ominaisuus estää häntä ikääntymästä tavallisten ihmisten tahtiin, eikä Tom ole ainoa. Albatrossien mukaan Alboiksi itseään kutsuvilla ihmisillä on seura, joka yrittää huolehtia kummallisella ominaisuudella varustettujen ihmisten turvallisuudesta. Tom on selvinnyt noitavainoista ja sodista, mutta rakkaus on asia, josta on vaikea selvitä. Tom ei ole päässyt yli ensirakkaudestaan Rosesta. Lapsensa äidistä, naisesta, jonka hän joutui jättämään, koska oli liian vaarallista seistä normaalisti ikääntyvän kumppanin rinnalla kun ei itse vanhentunut juuri ollenkaan. Suhteesta syntyi lapsi, joka peri Tomin vaivan. Vuosisatoja myöhemmin Tom yrittää jäljittää tytärtään, pysyä turvassa ja olla rakastumatta.

Tom voi viettää samassa paikassa, samassa elämässä vain kahdeksan vuotta kerrallaan. Se on Albojen sääntö, jonka tarkoituksena on taata noiden omituisten ihmisten turvallisuus. Tom päätyy historianopettajaksi Lontooseen; historiasta on hyvä puhua, sillä hän on kokenut sen kaiken itse. Koulussa hän kiinnittää huomionsa ranskanopettaja Carolineen. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Tom ei halua rakastua. Rakkautta ei kuitenkaan voi käskeä.

Kuinka aika pysäytetään toi heti alkuun mieleeni Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon, joka oli itkettävän ihana ja katkeransuloinen. Ihan samanlaista kyyneltulvaa Kuinka aika pysäytetään ei saanut aikaiseksi, vaikka kirjassa oli paljon samaa. Aikamatkusteluteema, tai ylipäätään ajan ja sen rajallisuuden pohtiminen, yli rajojen yltävä rakkaus, nousevat kummassakin teoksessa keskeiseen rooliin.

Käytännössä Kuinka aika pysäytetään on samaan aikaan historiallinen romaani, jännityskirja ja rakkaustarina. Tomin menneisyyteen mahtuvat niin noitavainot, Shakespeare kuin Kapteeni Cook. Ratkaisu olisi voinut olla mauton, mutta onneksi Haigin tapa kuljettaa juonta menneen ja nykypäivän välillä toimii hyvin. Loppuratkaisulta olisin odottanut enemmän katkeransuloisuutta, nyt loppu tapahtui aika äkisti ja vastasi lukijan odotuksia ehkä liikaakin. Kokonaisuutena silti oivallinen teos.

Samalla lukuflowlla onkin hyvä tarttua seuraavaan kirjaan ja käpertyä riippumattoon. Vaikka en olekaan helteiden ystävä, on pakko todeta, että näissä säissä kelpaa elellä. En valita.

Blogipiipahdus ja Ken Follettin Tulipatsas

Jätin sitten viime vuodelta tekemättä "Kirjavuosi 2017" -postauksen. Siksi, että Kirjavuosi 2017 oli pannukakku, josta ei oikeastaan viitsi sen enempää puhua. Tai ehkä vähän viitsii, koska tein monta oivallusta sen suhteen, mitä oikeastaan tahdon lukea, ja mitä kirjoista bloggaaminen merkitsee vai merkitseekö. Yhtä kaikki, luin 2017 vuonna harmittavan vähän kirjoja, päätin pitää somelakkoa, koska some ja somemöyhinä alkoi ahdistaa, luin vain sellaisia kirjoja, joista tiesin jo etukäteen tykkääväni - sellaisia arjenpakokirjoja, joista ei ehkä saa aikaiseksi syvällisiä blogipostauksia. Jos jotain suunnittelen vuodesta 2018, niin ainakin sen, että kirjaan itselleni kuitenkin ylös lukemani, koska nyt 2017 on ihmeellinen aukko lukuhistoriassani. Äkkiä sitä unohtuu, mitä kaikkea onkaan tullut luettua.

Tammikuuni alkoi Ken Follettin järkäleellä Tulipatsas. Kirja on todella järkäle, sen lukemiseen piti kehitellä varsinkin sängyssä ja sohvalla erilaisia tyynyvirityksiä, koska kirjaa ei yksinkertaisesti jaksanut pitää käsissä. Ja hyvä niin. Minä nimittäin rakastan tällaisia isoja, massiivisia kirjoja. Rakastan nyt, kun olen ymmärtänyt sen, että lukeneisuutta ei mitata sillä miten monta kirjaa on vuodessa lukenut - tässä luettavaa oli ainakin monen kirjan edestä.

Follettin Tulipatsas on trilogian kolmas osa. Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua sijoittuvat niin ikään Kingsbridgen kuvitteelliseen kaupungiin Englannissa. Tulipatsas vain heitteli lukijaa pitkin Eurooppaa enemmässä määrin, kuin aikaisemmat kirjat. Nämä teokset voi lukea itsenäisinä, tai vaikka sekalaisessa järjestyksessä, sillä kirjojen tapahtumat eivät varsinaisesti liity toisiinsa, eikä lukija varmaankaan jää paitsi mistään juonellisista jipoista, jos ei ole lukenut edeltäviä kirjoja.

Tulipatsas sijoittuu 1500-1600-luvun taitteen Eurooppaan. Keskiössä ovat tapahtumat Englannissa, mutta tarinassa liikutaan myös Espanjassa, Ranskassa ja Alankomaissa. Tiivistettynä voisi sanoa, että romaani käsittelee katolisen kirkon ja protestanttisuuden vastakkainasettelua ja uskontojen välisen sodan vaikutusta yksittäisten ihmisten elämään Euroopassa. Tämän järkäleen lukemisen jälkeen tuntuu siltä, että ymmärtää Euroopan ja varsinkin Englannin uskonnollispoliittisesta historiasta huomattavasti enemmän. Varsinkin Elisabet I sekä Maria Stuart ja heihin liittyvät tapahtumat olivat isossa roolissa. Tapahtumia kuitenkin peilataan tavallisen ihmisen näkökulmasta, vaikka myös hallitsijat ovat välillä näkökulmahahmoina tarinassa.

Minulle Tulipatsas oli tosi viihdyttävä lukukokemus. Nautin suuresti Englannin historiaan sijoittuvista tarinoista ja tämä kieltämättä myös valisti, koska en tiennyt, että uskontojen väliset riidat ovat olleet Euroopassa niin suuria ja merkittäviä. Kirjan loppupuoli oli vähän puuduttava: Espanjan Armada ja Guy Fawkes tuntuivat jotenkin läpijuostuilta teemoilta, vaikka liittyivätkin kiinteästi tarinan varsinaiseen juoneen. Silti jäi sellainen olo, että lopun tapahtumat oli jollain tavalla vain kaahattu läpi. Toisaalta kirjaa ei olisi sivumäärällisesti voinut enää mitenkään järkevästi pitkittää, joten ehkä ratkaisut olivat aivan perusteltuja.

Sainkin lainaksi Follettin seuraavan paksun trilogian, joka sijoittuu ilmeisesti maailmansotien aikaan. Kyseinen aikakausi ei samalla tavalla kiinnosta kuin Euroopan keskiajan- ja renessanssin historia, joten saa katsoa jäävätkö kirjat lukematta, vai tempaiseeko tarina mukaansa. Follettin kirjojen lukeminen on kuitenkin vaivatonta: hän ei juurikaan kikkaile kielellä, vaan kertoo tarinaa. Kirjat eivät ole mitään taideproosaa vaan ne on kirjoitettu Follettin omienkin sanojen mukaan lukukokemuksen helppoutta silmälläpitäen. Aiheiden ollessa näin massiivisia, se on luultavasti varsin pätevä ratkaisu.

Suosittelen romaania jättimäisten histriallisten romaanien ystäville. Tarinassa oli myös sopivasti romantiikkaa ja ihmissuhdemättöä...

Mietteitä bloggaamisesta

No hups. On vierähtänyt muutama kuukausi, enkä ole välillä edes muistanut blogini olemassaoloa. Kun aloitin Vinttikamarissa -blogin 2009, oli minulla vakaana ajatuksena blogata jokaisesta lukemastani kirjasta. Aika pitkään suunnitelma pitkin, mutta tänä vuonna bloggaamiseni on ollut kaikkea muuta kuin ahkeraa.

Maailma on muuttunut ihan hirveästi vajaassa kymmenessä vuodessa. Kun aloitin kirjablogin, oli kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen keskittyneitä blogeja vain muutama. Blogia pidettiin nimimerkin takaa, pohjana oli muinainen Vuodatus, kuvat olivat huonolaatuisia eikä kukaan ajatellut sellaista asiaa kuin arvostelukappaleet tai kustantamoyhteistyö. Sitten blogit lisääntyivät, bloggaaminen ammattimaistui. Kirjablogeista tuli tärkeitä myös kirjalijoille, kun lehtikritiikit vähenivät.

Oma bloggaamiseni on jäänyt jumittamaan jonnekin sinne lähemmäs kymmenen vuoden takaiseen aikaan. Silloin aikanaan blogille valitsemani sivupohja on auttamattoman vanhentunut. En ole koskaan alkanut blogata omalla nimellä, enkä ota blogia varten hienoja valokuvia, koska vanha rakas blogipohjani sekoaa, jos yritän lisätä tekstin joukkoon isoja kuvia. En ole osallistunut kirjablogimiitteihin, enkä -tempauksiin. Vanhat tutut bloggarit ovat lopettaneet blogeja, enkä tunne oikeastaan enää juuri ketään kirjablogin pitäjää - siis edes virtuaalisesti.

No, sehän on vain omaa syytäni, että olen pudonnut kärryiltä. Toisaalta syytän myös maailmaa. Erilaisten somekanavien määrä, nykypäivän lyhytjänteinen, nopea viestintä ja lukemisen muuttuneet tavat ahdistavat. Välillä tekisi mieli palata aikaan, jolloin viestintä ei ollut niin nopeaa ja hektistä. Pikaista, pikaisesti ja toisinaan pikaistuksissa tuotettua. Aikaan, jolloin saattoi tuntikausia keskittyä kirjaan ilman kiusausta tarttua kännykkään ja selata Twitter, Facebook, Instagram, uutiset... Ja niin edelleen.

Toki omaan bloggausintoon on vaikuttanut myös oman kirjan julkaisu. Se, etten halunnut tuoda omaa kirjallista tuotantoa blogiini millään tavalla tuntui hyvältä ajatukselta. En halunnut, että mahdolliset lukijat lukevat sen ja sen bloggarin kirjan. Halusin pitää lukijaminän ja kirjoittajaminän erillään. No, eihän se tietenkään onnistu, vaan aiheuttaa ristiriitoja. Lähinnä omassa päässäni, mutta silti.

Uskon kuitenkin, että kirjablogeilla on tärkeä merkitys. Kirjablogit välittävät juuri lukijan kokemuksen. Ne ovat subjektiivisia. Ne elävät mukana kirjallisuusmaailman muutoksessa.  Omasta bloggaamisestani en edelleenkään tiedä. Tuntuu siltä, että en jaksa pysyä kärryillä blogimaailman muutoksissa. En tiedä tarvitseekokaan.

En minä nyt tee blogin tulevaisuudesta päätöstä suuntaan enkä toiseen. Ehkä blogitekstien kirjoittaminen alkaa taas jossain vaiheessa tuntua järkevältä, ehkä ei. Asian pähkäily ja murehtiminen nyt ei ainakaan hyödytä. Sillä välin: ajattelin lukea paljon hyviä kirjoja ja nauttia tarinoista. Yöpöydällä on jo Katri Alatalon uusin ja kirjastossa noutoa odottamassa Elina Rouhiaisen trilogian aloitus. 

Bloggaamisen mielekkyydestä myös Todella vaiheessa -blogissa.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Jarkko Volanen: Hiekankantajat 

Teos 2017

247s.

Oma ostos

Tässäpä muuten kirja, jonka ostin kannen perusteella! Blogini on tämän vuoden aikana (ja itse asiassa jo viime vuonna) ollut tosi hiljainen, mistä johtuen en ole ottanut vastaan arvostelukappaleita ollenkaan. Kirjoja on päätynyt kotiin kuitenkin enemmän kuin pitkään aikaan, kun bloggaamisesta on ollut taukoa, on lukeminen ollut vähän erilaista, enkä ole niinkään seurannut sitä, mikä on suosittua ja juuri pinnalla, vaan tarrannut sellaisiin kirjoihin, jotka ovat erityisesti kiinnittäneet huomioni. Jarkko Volasen esikoisessa se oli huikean synkän lumoava Elina Warstan tekemä kansi, sekä saaristoon sijoittuva miljöö.

Hiekankantajat on kirja, joka kertoo unelmasta. On unelma saaresta. Unelma idyllistä. Unelma perheestä. Jotkut unelmat särkyvät, toiset muuttavat muotoaan. Jotkut häviävät tomuna ilmaan. Aura muuttaa aviomiehensä Henrikin kanssa vanhaan taloon saaristoon, haaveilee hiekkarannasta ja seurailee saariston ankaraa ja kiehtovaa luontoa. Aviomies on paljon töissä, Aura asuttaa saarta yksin ja tutustuu paikallisiin, jotka suhtautuvat epäluuloisesti uusiin tulokkaisiin. Saaressa asuvat ketut tulevat läheisiksi Auralle ja Camillalle, johon hän saaristossa tutustuu. Kirjassa luonto ja luontosuhde tulevat liki.

Hiekankantajat on kaunis ja saaristoa lumoavasti kuvaileva kirja, joka kuitenkin kerronnallisesti hajoaa eri suuntiin. Suhtaudun nykyään jo hiukan kyynisen varauksellisesti kirjoittajiin, jotka ovat opiskelleet Volasen tavoin luovaa kirjoittamista esimerkiksi Kriittisessä korkeakoulussa tai yliopistojen luovan kirjoittamisen oppiaineessa; jostain syystä tuntuu, että luovan kirjoittamisen opetus keskittyy tietynlaiseen kerrontaan ja tarina hajoaa, kun kiellellisiin kikkailuihin käytetään niin paljon energiaa. Syyllistyn kirjoittaessa itsekin samaan, koska jollain tavalla tietynlainen tyyli tuntuu olevan nyt trendinä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ei silti, Volanen kyllä osaa sanansa ja asettelee ne niin, että Hiekankantajat on paikoin runollisen kaunista luettavaa.

Tarinassa oli juonellisesti suvantopaikkoja kohdissa, joissa olisin kaivannut eteenpäin puskevaa voimaa, imua. Vaikka saaristoluonto ja siitä lukeminen kiehtoi, tuntui välillä, etten pysynyt mukana varsinaisessa tarinassa. Loppujen lopuksi kirjassa on älyttömän paljon erilaisia teemoja ja tavallaan jokaisesta aukeaa vain pintaraapaisu. Sinällään tarina toimii, mutta olisin kaivannut jotain enemmän. Jotain synkempää ja syvempää. 

Toisaalta; voiko unelmista kertova kirja upottaa lukijaa kovin syvälle, vai onko nimenomaan parempi, että moninaiset teemat jäävät vähemmän intensiivisiksi? Yhtä kaikki kirjan tunnelma oli mukaansatempaava ja tarinakin herätti ajatuksia. Mielenkiintoista nähdä, millainen kirjailijan seuraava teos tulee olemaan.

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Myllylahti 2017
202s.
Oma ostos

Blogissa on pitänyt hiljaista koko alkuvuoden, mutta olen ehtinyt lukea muutaman sellaisen kirjan, jotka haluan ehdottomasti nostaa esille.. Yksi niistä on kaverini Briitan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki.

Mitä useampi viikko kului, sitä kaukaisemmaksi entinen elämäni tuntui muuttuvan. Yhtenä aamuna kävelin sinne tänne vailla päämäärää, kunnes huomasin olevani samalla kukkulalla, jota pitkin olin saapunut kaupunkiin. (s.68)

Briitta Hepo-ojan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet kummallisen metsän reunalle. Harhailtuaan metsässä Mikko päätyy kaupunkiin, jossa ei ole ollenkaan aikuisia. Ainoastaan hylättyjä lapsia, jotka yrittävät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Mikko tutustuu autiossa koulussa asuvaan jengiin ja pääsee alkuvaikeuksien jälkeen mukaan heidän porukkaansa. Siiri, Karpalo, Vili ja Pekka ovat Mikon uusi perhe. Sitten kaupunkiin saapuu pieni Ola, josta tulee Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupungissa on pohjaton kaivo, kirjaston kirottu vieraskirja, sekä läheisellä saarella asuva pelottava hirviölintu, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Lapsia vaivaa myös alituinen pelko siitä, että joku kaupungin ulkopuolella oleva taho tulee ja erottaa heidät toisistaan. Kaupungissa asuvat lapset ovat tottuneet siihen, että he voivat luottaa vain toisiinsa, eivät yhteenkään aikuiseen.

Kirjassa yhdistyy kutkuttavalla tavalla humoristinen kerronta ja toisaalta vakava aihe, jota lähestytään alleviivaamatta. Kirjassa nousevat vahvasti esille lasten oikeudet - tai oikeastaan se, miten vähän lapsilla on oikeuksia. Hylättyjen lasten kaupungissa lapset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, mutta se vaatii tutusta yhteiskunnasta irtaantumista ja oman yhteisön rakentamista. Hepo-oja käsittelee tarinassaan erityisesti ystävyyttä ja kaupungin lasten välisiä suhteita. Suhteet vanhempiin jäävät ohuiksi: äidit ja isät ovat tarinassa niitä, jotka ovat jättäneet ja hylänneet. 

Hylättyjen lasten kaupungissa on taianomainen tunnelma. Se tuo mieleen 90-luvulla televisiossa pyörineen Klaani -sarjan, vaikka kirja onkin suunnattu selkeästi nuoremmille lukijoille kuin Klaani. Samanlaisia hivenen anarkistisia sävyjä tarinasta on joka tapauksessa luettavissa. Pidän kovasti Hepo-ojan tavasta kirjoittaa kevyen humoristista ja helppolukuista tekstiä, joka on kuitenkin sanomaltaan varsin syvällistä. Toivon, että tämä kirja kuluu niin nuorten kuin vanhempienkin lukijoiden käsissä. Blogikirjoituksia siitä on tullut harmittavan vähän, eli tarttukaa ihmeessä myös kirjabloggarit tähän kutkuttavaan lukuelämäykseen.

Kirjavuosi 2016

No hups. Tammikuu alkaa olla lopuillaan ja koontipostauksen tekeminen viime vuoden kirjoista on vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Olen muutenkin miettinyt viime aikoina paljon bloggaamista ja erityisesti sitä muutosta, mikä blogirintamalla on viime vuosina tapahtunut. Siitä muutama sananen ennen menneen vuoden kirjalistausta.

Aloitin Vinttikamarissa -kirjablogin pitämisen vuonna 2009. Olin jo aikaisemmin pitänyt kirjallisuutta sivuavaa blogia, ja noihin aikoihin kirjablogit alkoivat näkyä enemmän somessa ja kiinnostuin aiheesta itsekin. Osittain siksi, että yliopistovuosien takia kaunokirjallisuuden lukeminen oli jäänyt paitsioon. En myöskään ole kovin hyvä muistamaan mitä olen lukenut, joten kirjojen listaus ja pääasioiden ylöskirjaaminen tuntui hyvältä idealta.

Tutustuin blogien kautta muutamiin mahtaviin tyyppeihin, joista on tullut ihan oikeankin elämän ystäviä. Olen lukenut ennakkoluulottomammin uusia kirjoja, tutustunut ennalta tuntemattomiin uutuuksiin ja pysynyt paremmin kartalla siitä, mitä kirjamaailmassa tapahtuu. Muutaman viimeisen vuoden aikana blogistania tuntuu kuitenkin siirtyneen yhtä enemmän ja enemmän Facebookiin ja muihin kanaviin. Bloggaamisesta on tullut ammattimaisempaa, kirjoitukset julkaistaan omalla nimellä ja ne muistuttavat enemmän oikeaa kirjallisuuskritiikkiä kuin ohimennen sutaistua päiväkirjakatkelmaa. Se on hyvä juttu ja toisaalta se ahdistaa.

En kuitenkaan ajatellut laittaa blogia syrjään, vaikka bloggaustahti on huippuvuosista hidastunut. On silti ilo huomata, että jotkut vanhemmatkin postaukset kiinnostavat edelleen lukijoita, toivottavasti myös antavat jotakin. Sitä en vielä tiedä missä muodossa tulen jatkossa blogiin kirjoista kirjoittamaan, mutta aika näyttää.

Mutta siis vuoden 2016 aikana lukemani kirjat! Luin viime vuonna tosi vähän, aikaa veivät omat kirjoitusprojektit, työt, arki ja se ärsyttävä some, jonka tuijottamiseen menee aina liikaa aikaa. Luin viime vuoden aikana muutamia sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut jo aikaisemminkin, sekä muutaman arvostelukappaleen. Pääasiassa kirjat kuitenkin olivat kirjastosta tai omasta hyllystä. Listauksesta olen jättänyt pois muutaman työhön liittyvän ammattikirjallisuusopuksen.

Yhteensä kuluneen vuoden aikana tuli listattua seuraavat kirjat:


Ernest Cline: Ready Player One

Andy Weir: Yksin Marsissa

Aku Kopakkala: Masennus - Suuri serotoniinihuijaus

Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär

Milja Kaunisto: Luxus

Maria Turtchaninoff: Maresi

Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas

Kati Reijonen: Lyhyt matka perille

Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Jo Marchant: Hoida mielelläsi

Elina Pitkäkangas: Kuura

Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut

Jean M. Untinen-Auel:Luolakarhun klaani

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso

Anne-Maija Aalto: Syvään veteen

Moira Young: Julma maa

K.K. Alongi: Kevätuhrit

Julie Murphy: Dumplin

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Emily Brontë: Humiseva harju

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

J.S. Meresmaa:Naakkamestari

Jeff VanderMeer: Hävitys

Jeff VanderMeer: Hallinta

Kiera Cass: Valinta

Hanna Morre: Tuonen tahto

David Ebershoff:Tanskalainen tyttö

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Colleen McCullough:Morganin matka

Vladimir Nabokov: Lolita

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Marko Hautala: Unikoira

Emma Cline: Tytöt

Johanna Venho: Syntysanat

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta

Nadja Sumanen: Rambo

Gillian Flynn: Terävät esineet

Gillian Flynn: Paha paikka

Maria Selple: Missä olet, Bernadette?

Kaikenkaikkiaan lukuvuosi 2016 oli ihan ok! Suosikeiksi (en laske uudelleen luettuja mukaan) menneen vuoden kirjoista nousee Milja Kauniston Luxus, Elina Pitkäkankaan Kuura, sekä Maria Semplen Missä olet Bernadetta?. 

Vuosi oli, vuosi meni...

... tai ainakin melkein. Joulukuuta on vielä muutama viikko jäljellä, mutta myönnän tappioni. Jotain outoa tapahtui tänä vuonna, aika hupeni, kello kävi väärään suuntaan, luetut sivut katosivat taivaan tuuliin.

Joskus on varmaan ihan hyvä myöntää tappionsa. Olen lukenut tänä vuonna monta hienoa kirjaa, mutta aion nyt virallisesti luopua toivosta, että saisin blogattua niistä kaikista jotakin. Luovuttajafiilis, mutta olkoon. En aio lisätä joulu- ja 2016-stressiäni sillä, että murehtisin bloggaamattomia kirjoja. Keskityn mielummin lukemaan kynttilän valossa ja olemaan stressaamatta.

Vuoden lopussa vielä koontipostaus luetuista - blogatuista ja bloggaamattomista. Sitä ennen hyvää ja rauhallista joulua Vinttikamarin lukijoille!

Johanna Venho: Syntysanat

Johanna Venho: Syntysanat

Wsoy 2011

210s.

Oma ostos

Johanna Venhon Syntysanat tarttui mukaan kirjakaupan alennusmyynnistä. Arvelin, että olisin voinut pitää kirjasta, mutta harmi kyllä se tuotti pettymyksen.

Kirjailija Hanna Frank muuttaa mielijohteesta Kourankorven pappilaan kirjoittamaan seuraavaa romaaniaan. Pappilan vieressä vanhassa talossa asuu kolmen lapsensa kanssa leskeksi jäänyt Mesi Kivelä, joka haikailee nuoruuden rakastetun perään ja yrittää selvitä arjesta lapsiensa kanssa. Mesi ja Hanna vakoilevat toisiaan, seuraavat toistensa elämää ja liikkeitä. Vähitellen heidän elämänsä punoutuvat yhteen.

Syntysanoista välittyy se, että Venho on runoilija. Se on hyvä asia, kieli on kaunista ja runollista ja tempaa lukijan mukaansa. Oikeastaan koko kirja on enemmän runoa kuin proosaa, ainakin sillä tavalla itse koin tarinaa lukiessani. 

Tarinan hahmot jäävät kuitenkin etäisiksi. He tulevat lukijaa lähelle, mutta siitä huolimatta en tuntenut lukiessa mielenkiintoa hahmoja kohtaan, vaan he lähinnä ärsyttivät. Jollain tavalla kirja haastaa lukijaa niin, että itse olin jo vähällä luovuttaa ja jättää kirjan kesken. Lopultakaan sen lukeminen loppuun ei tuottanut suurta tyydytystä, vaikka kieli itsessään oli nautinnollista. Tarina jätti minut kylmäksi.

Suosittelen romaania niille, jotka nauttivat kauniista ja runollisesta kielestä ja kerronnasta.

Emma Cline: Tytöt

Emma Cline: Tytöt

Otava 2016

298s.

Arvostelukappale

Etukäteen kohuttu ja kehuttu esikoisromaani herätti uteliaisuutta niin paljon, että tartuin kirjaan mielenkiinnolla heti kun sain sen käsiini. Kahteen aikatasoon sijoittuva romaani kertoo jo nimensäkin mukaisesti tytöistä, tyttönä elämisen vaikeudesta. Mielenkiintoisesti rakennettu tarina piti hyvin otteessaan alkulukujen takkuamisen jälkeen.

Romaanin päähenkilö, Kalifornialainen Evie muistelee lapsuuttaan 1960-luvun lopulla. Evien elämään ilmestyy kiehtova, erilainen tyttö, Suzanne, joka tutustuttaa Evien hippikulttiin. Evie menettää yhteyden entiseen parhaaseen ystäväänsä ja päätyy osaksi maailmaa, jota ei täysin ymmärrä. Kulttia johtava karismaattinen Russell käyttää tyttöjä häikäilemättä hyväkseen, mutta Evie tuntuu näkevän vain yhteisöllisyyden, ja sen kaukana häämöttävän aikuisuuden, jota itseään etsivä 14-vuotias kaipaa. Toisessa aikatasossa keski-ikäinen Evie avaa tarinaansa niin ikään elämänsä käännekohdassa oleville nuorille. Tytöissä jokainen valitsee oman tiensä.

Clinen tyyli on vähäeleistä, mutta kun teksti tempasi mukaansa, ahmin kirjan muutamassa hetkessä. Muutamassa blogissa on mainittu, ettei kirja "särkenyt sydäntä" tai "räjäyttänyt mieltä", kuten romaanin kannessa kuvataan. Tuollaiseen kokemukseen vaaditaan paljon, kieltämättä ylilauseet asettavat odotuksia, mutta minulle romaani ei ollut pettymys - ehkä siksi, että en ollut uskaltanut asettaa sille kovin suuria odotuksia.

Romaanissa Amerikan ja erityisesti 1960-luvun lopun hippikulttuurin kuvaus on varsin mielenkiintoista. Ehkä yksi kirjan vahvuuksista varsinaisen tyttöyden kuvauksen ohella. Pidän myös Clinen tavasta kirjoittaa tarinaa auki rivien välissä niin, että paljon jää sanomatta ja lukijan tulkittavaksi. Kerrontatapa oli sellainen, joka ainakin nyt sopi mielialaani lukijana. 

Ilmeisesti tarina pohjautuu löyhästi tositapahtumiin Cielo Drivellä. Historiallinen konteksti luo tarinaan tietysti oman vivahteensa, mutta toisaalta jäi fiilis, että nimenomaan tapahtumat ja niiden kauheus onkin ammennettu jostain muusta lähteestä. Toisaalta teksti pitäisi lukea aina sellaisenaan, konteksti unohtaen.

Suosittelen romaania niille, jotka tahtovat tutustua kiinnostavaan ja puhuttuun esikosiromaaniin.

Marko Hautala: Unikoira

Marko Hautala: Unikoira

Tammi 2012

224s.

Oma ostos

Marko Hautalan Unikoira löytyi kirjakaupan alehyllystä ja nappasin sen epäröimättä mukaani. Olen lukenut Hautalalta pari teosta ja niiden kalmankourainen tunnelma jotenkin vetoaa. Tosin kirjojen välissä täytyy pitää vähän taukoa: sen verran iholle Hautalan tekstit tuppaavat tulla.

Unikoira kertoo Joonaksesta, jonka elämä ei ole ollut tolallaan parisuhteen hajoamisen jälkeen. Hän lähtee etsimään itseään kummallisesta eidolon-terapiasta, joka tuo hänen elämäänsä uuden, hämmentävän ihmissuhteen ja unessa ilmestyvän koiran. 

Unikoira seikkailee unen ja toden rajamailla, myös lukijan mielessä. Se jättää lukijalle mahdollisuuden tulkita, mutta Hautalan tapaan tulee liki. Kertomus on lukemistani Hautalan romaaneista ehkä hämmentävin, enkä ole varma pääsinkö oikein tarinaan sisälle. Sen lukeminen oli raskasta ja ahdistavaa, mutta toisaalta palkitsevaa: kertomus imi mukaansa.

Hautalan kieli on vähäeleistä, mutta pitää lukijan otteessaan. Kaikesta huolimatta Hautala ei päästä lukijaansa helpolla. Lukukokemuksen muistijälki säilyy pitkään.

Suosittelen romaania kauhuteemoista kiinnostuneille lukijoille.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Tammi 2015

308s.

Kirjastosta

Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot tarttui mukaani kirjastosta. Olin ollut kirjasta varovaisen kiinnostunut jo aikaisemmin, mutta se ei ollut vielä päätynyt lukulistalle. 

Romaani kertoo Mariasta, ortodoksipapin tyttärestä, joka elää pienessä kylässä itärajan tuntumassa. Susien pelko varjostaa kylää ja parhaan ystävän kuolema sysää Mariaa kohti petovihaa ja itsensä tutkiskelua. Menneisyys painaa myös Marian isää, joka yrittää löytää oman onnensa ja rauhansa yhteisössä.

Olisin kauheasti halunnut pitää romaanista, mutta se oli ihan hirvittävän uuvuttava. Sajaniemen kerrontatyyli oli hidastempoinen ja maalaileva, mikä sinällään ei ollut ongelma. Ongelma oli se, että en saanut tarinan punaisesta langasta kiinni, tapahtumat tuntuivat vain seuraavan toisiaan, eikä kaunis kieli varsinaisesti riittänyt pelastamaan tarinaa, joka ei muuten temmannut mukaansa. 

Tarinassa on vahva tunnelma ja Sajaniemi kuvaa hienosti pienen, vahvasti ortodoksisen kyläyhteisön elämää. Itäinen Suomi on itselleni melkoisen vierasta, joten Pedot tuntui matkalta johonkin minulle tuntemattomaan. Tunnelma pysyy vahvana romaanin edetessä ja hahmokuvaus on uskottavaa. Punaisen langan puuttuminen toki harmitti lukukokemusta latistavana tekijänä. Olisin kaivannut susiteemaan lisää buustia, nyt sudet jäivät aika symboliseksi tekijäksi muuten vahvoja tunnelmia käsittelevässä romaanissa.

Suosittelen romaania hidastempoisten kertomusten ystäville.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Otava 2001

316s.

Omasta hyllystä

Olen tänä syksynä kaivanut omasta hyllystäni luettavaa, kun olen kaivannut lukea sellaisia kirjoja, joista varmasti tiedän pitäväni. Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru oli lukioaikana lempikirjani, joten oli mukava palata sen pariin näin vuosikausia myöhemmin.

Tyttö ja helmikorvakoru kertoo 16-vuotiaasta Grietistä, joka päätyy piiaksi kuuluisaan maalari Johannes Vermeerin taloon 1600-luvun Delfissä. Grietin elämä muuttuu täysin, mutta hän yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämään ja arkeen, joka on toisenlaista kuin kotona. Hänen oma perheensä hajoaa isän sokeutumisen ja pikkusisaren kuoleman myötä; Grietin on pakko kasvaa aikuiseksi ja rakentaa itselleen uusi elämä.

Grietin tärkeimpänä työtehtävänä on siivota maalari Vermeerin ateljee. Samalla hän tutustuu hiljaiseen maalariin, rakastuukin, mutta kirjassa ei puhuta rakkaudesta vaan katseista. Näin aikuisena kirjaa lukiessani kiinnitin nimenomaan huomiota siihen, miten keskeisessä roolissa näkeminen ja katseet romaanissa olivat. Kirjan ihmissuhteet rakentuvat katseiden ja niiden kuvailun perusteella. Chevalierin tyyli kuvata ihmisten välisiä suhteita on hienovarainen ja painostava. Grietin ja Vermeerin välillä olevat tunteet eivät koskaan saa täyttymystä ja juuri se on yksi romaanin vahvuuksia.

Aivan samalla tavalla en enää tempautunut romaanin mukaan kuin joskus aikaisemmin. Ehkä aika on ajanut sen ohitse tai sitten olen vain lukenut kirjan niin monta kertaa aikaisemmin, ettei se enää samalla tavalla sykähdytä. Chevalierin kerronta silti vetoaa: hienovarainen tyyli on ehdottaman miellyttävää luettavaa ja tarinassa itsessään ei ole mitään ylimääräistä.

Suosittelen Tyttö ja helmikorvakoru -romaania historiallisten romaanien ystäville.

Vladimir Nabokov: Lolita

Vladimir Nabokov: Lolita 

Gummerus 1959

384s.

Omasta hyllystä

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

     Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita. (Nabokov: Lolita)

Lolita on yksi hienoimmista ja hulluimmista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Olen lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta loppukesästä kaipasin tarttua sellaiseen kirjaan, josta tiedän nauttivani. 

Nauttia on ehkä väärä sana kun puhuu Lolitasta. Lolita on hirvittävä. Se on ahdistava ja surullinen. Ja järisyttävä. Tarina kertoo Humbert Humbertiksi itseään kutsuvasta miehestä, joka rakastuu vuokraemäntänsä tyttäreen, 12-vuotiaaseen Lolitaan. Humbert kuvaa rakkauttaan väistämättömäksi ja intohimoiseksi. Lolita on nymfetti, pieni viettelijätär, jonka edessä Humbert on aseeton: hän ei voi kielletylle rakkaudelleen mitään.

Humbert nai Lolitan äidin, vuokraemäntänsä, ollakseen lähellä Lolitaa. Vaimo kuitenkin menehtyy pian tapaturmaisesti ja Humbertista tulee Lolitan huoltaja. Syyllisenä, pelossa Humbert ja Lolita ajavat ympäri maan, yöpyvät hotelleissa ja motelleissa ja pakenevat. Myöhemmin he asettuvat aloilleen ja murrosikää lähestyvä Lolita kapinoi. Lukija näkee Humbertin kautta vain välähdyksiä siitä, miten isäpuolensa hyväksikäyttämä tyttö tilanteen kokee. Myöhemmin Lolita karkaa, eikä Humbertin elämä ole entisensä ilman Lolitaa.

Kirjan hienous on nerokkaassa tavassa kääntää lukijan mieli sympatisoimaan Humbertia, jonka teko Lolitaa kohtaan on ehdottoman hirveä. Rakastan myös kirjan kieltä. Tiedän, että moni lukija on kokenut sen haastavaksi, mutta minusta Nobokovin kieli on vain yksinkertaisen kaunista. Taivaallista. 

Suosittelen Lolitaa luettavaksi niille, jotka haluavat tarttua klassikkoon, jonka teemat saattavat järkyttää herkempiä lukijoita.

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Into 2016

254s.

Arvostelukappale

En ole aikaisemmin lukenut Laura Gustafssonin kirjoja, enkä olisi luultavasti Korpisoturiinkaan sattunut tarttumaan, ellei se olisi putkahtanut minua vastaan arvostelukappaleen muodossa. Mutta huh, enhän mitenkään olisi voinut jättää lukematta kirjaa, joka on omistettu Ahmoille! Kirja ei yksinkertaisesti voi olla huono... eikä se ollutkaan.

Korpisoturi kertoo Ahmasta, joka ostaa mökin metsästä, varustaa sen talven ja mahdollisen maailmanlopun varalle ja alkaa omavaraiseksi. Ahma on itse asiassa ihan kauhea tyyppi: hän on sovinisti, rasisti, epäsosiaalinen ja aika juntti. Mutta ihan hirveän sympaattinen. Hän on nähnyt mitä tuleman pitää ja aikoo varautua siihen lanttumaan ja rynnäkkökiväärin turvin.

Ahma kaveeraa metsässä elävän villiintyneen sian kanssa, tutustuu Pamsuun ja mustalle miehelle raskaana olevaan hevosnaiseen. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan silloin, kun kännykkäverkko oikeasti romahtaa ja ihmiset jäävät yhteiskunnan kouran tavoittamattomiin. Spekulatiivisista maailmanlopunajatuksista hypätäänkin ihan oikeaan dystopiaan, tarina saa tummia sävyjä.

En tiedä oliko Gustafsson varsinaisesti tarkoittanut romaaniaan komediaksi, mutta itse nauroin välillä kippurassa Ahman toilailuille. Toisaalta tarinassa oli yhteiskuntakriittinen sävy, mutta Gustanfsson oli onnistunut piilottamaan kaikki saarnat Ahman kärjistetyn persoonan taakse. 

Lukematta Gustafssonin aikaisempia teoksia en osaa sanoa millainen rooli Korpisoturilla on kirjailijan tuotannossa, mutta minä joka tapauksessa viihdyin kirjan parissa mainiosti ja aion tarttua kirjailijan teoksiin vastaisuudessakin. Täytyykin seuraavalla reissulla kirjastoon katsoa, jos hyllystä löytyisi jotain mukaan.

Suosittelen kirjaa sarkastisella huumorintajulla varustetuille lukijoille, jotka ovat joskus halunneet ryhtyä erakoiksi ja muuttaa metsään.

Colleen McCullough: Morganin matka

Colleen McCullough: Morganin matka

Tammi 2005

875s.

Omasta kirjahyllystä

Joskus on kiva palata vanhan tutun kirjan pariin. Olen lukenut Colleen McCulloughin Morganin matkan aikaisemminkin, mutta en näköjään ollut blogannut kirjasta, joten ajattelin korjata tilanteen nyt uudelleenluvun jälkeen.

Morganin matka kertoo bristolilaisesta Richard Morganista, joka elää rauhallista perhe-elämää vaimonsa ja lastensa kanssa. Elämä ei kuitenkaan kohtele Richardia hyvin: tytär kuolee rokkotautiin, vaimo halvaukseen ja rakkaan pojan kohtalo on vieläkin kauheampi. Lopulta Richard tulee lavastetuksi rikoksesta, sillä hänet halutaan pois tieltä. Richard päätyy vankilaan ja lopulta rangaistusvangiksi pitkälle laivamatkalle, joka päättyy kaukaiseen Australiaan ja Norfolkin saarelle.

Morganin matka on oikea kunnon lukuromaani. Siinä on sivuja miltei tuhat, mutta lehdet kääntyilevät nopeasti ja tarina vie mukanaan. Olen heikkona historiallisiin romaaneihin, joten kirja on juuri sellainen, jonka parissa viihdyn hyvin.

Kiinnostavaa tarinassa on laivaelämän kuvaus ja Norfolkinsaaren asuttaminen. Rangaistusvankien arki vieraalla ja asumattomalla saarella tuo mieleen Robinson Crusoen kuvaukset, ihmisen kyvyssä selviytyä haastavissa olosuhteissa on jotakin kiehtovaa. Richard on hahmona loputtomiin joustava ja anteeksiantava, mikä tekee hahmosta hiukan liian pyhimysmäisen minun makuuni. Romaanissa on kuitenkin paljon kiinnostavia sivuhahmoja, joten Richardin täydellisyys ei pääse ärsyttämään.

Tarinan kerronta on sujuvaa, mukaansatempaavaa ja mielenkiintoista. Romaani ei ole mikään ihmeellinen, eeppinen sankari- tai rakkaustarina, mutta siitä huolimatta sen parissa viihtyy hyvin.

Suosittelen Morganin matkaa niille, jotka pitävät paksuista, historiallisista romaaneista.

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö

Otava 2000

414s.

Kirjastosta

David Ebershoffin Tanskalainen tyttö on julkaistu suomeksi jo vuonna 2000, mutta 2016 elokuvaksi kääntynyt tarina on ajankohtainen juuri nyt. Minulle kirja oli ennestään tuntematon, mutta leffatrailerin perusteella kiinnostuin tarinasta ja bongasin kirjan kirjastosta. Leffaa en ole vielä nähnyt, mutta ehkä saan jossain vaiheessa aikaiseksi katsella senkin.

Taiteilijapariskunta Greta ja Einar viettävät boheemin huoletonta elämää Kööpenhaminassa. Mallin puutteessa Greta houkuttelee Einarin pukeutumaan naisen vaatteisiin saadakseen mallin maalauksiinsa. Gretan mallina istuessaan Einar löytää sisältään Lilin, naisen joka hän on aina ollut. Lili alkaa vierailla Gretan ja Einarin perheessä useamminkin.

Einarin suhde Liliin on kahtiajakautunut. On Einar ja on Lili, mutta he eivät voi olla samaan aikaan samassa kehossa. Vaimon rooli on tukea Einaria, tutustua Liliin, joka tuntuu olevan enemmän kuin se ihminen, jonka Greta otti joskus puolisokseen. Liliin tutustuminen tietää Gretalle Einarin menettämistä, mutta samalla Greta tuntuu tietävän, ettei Liliä voi käskeä enää pois, hän on tullut jäädäkseen ja Einar hiipuu pois.

Tositapahtumiin perustuva kertomus on riipivää luettavaa. Ensinnä kauhistuttaa transsukupuolisten kohtelu kirjan tapahtuma-aikaan 1900-luvun alkupuolella. On helppo toivoa, että maailma on tänään edes hieman suvaitsevaisempi ja ymmärtäväisempi. Lääkäreille Einar tuntuu olevan hullu, Lili taas koekaniini. Vaikka löytyy lääkäri, joka osaa auttaa Einaria muuttumaan Liliksi, ei matka ole helppo. Eikä lopulta edes onnellinen.

Kirja ei ole erityisen hyvin kirjoitettu, mutta tarina tempaisee mukaansa. Kirjaa lukiessa tuli ahdistunut olo ja kertomus jäi vaivaamaan mieltä moneksi päiväksi. Kirjan lukemisen jälkeen en ole varma haluanko enää nähdä elokuvaa, sillä tarina tuntui niin surulliselta. Tositapahtumiin perustuvaan teokseen oli vaikea suhtautua vain tarinana. Googletettuna todellisten, elävää eläneiden ihmisten tarinat tulivat kirjan sivuilta niin lähelle.

Suosittelen kirjaa lähimenneisyyteen sijoittuvien tositarinoiden ystäville.

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Bazar 2016

671s.

Oma ostos

Ei mahda mitään, vuosisadan tai muutaman takaiseen Englantiin sijoittuvat romaanit vievät minut aina mukanaan. Ne ovat kuin jokin outo huume, heikkous, ne imaisevat omaan maailmaansa, saavat aikaan kaukokaipuun, tuoksuvat teelle ja homeisille taloille ja nummille ja lampaille. Englanti <3 p="">

Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu tarttui kirjakaupasta hetkellisenä heräteostoksena. Olen yrittänyt vältellä uusien kirjojen hankkimista, mutta epäonnistuin tavoitteessani kesällä. Keskiyön ruusun lukemisesta on jo muutama tovi aikaa, mutta se oli melkein täydellinen kesäkirja. Ainoa suoranainen vika oli sen aiheuttama matkakuume Englantiin...

Tarina alkaa Intiasta, jossa Anahitan jättää kuolinvuoteellaan lapsenlapselleen käsikirjoituksen elämäntarinastaan ja tehtävän etsiä Anahitan poika, joka kaikkien tietojen mukaan on kuollut 3-vuotiaana. Vanhan isoäidin höpinöitä ei ota enää kukaan uskoakseen, mutta Arin elämän ollessa muutosvaiheessa, hän viimein tarttuu isoäidin kirjoitelmaan ja tempaa samalla romaanin lukijan Intian palatseista sumuiseen Englantiin. Toisaalla amerikkalainen filmitähti Rebecca päätyy englantilaiseen kartanoon kuvaamaan pukudraamaa ja talon salaperäinen isäntä ja mystinen historia alkavat kiehtoa häntä, vaikka oma elämä on myllerryksessä. Arin ja Rebeccan tiet kohtaavat ja vähitellen Intiasta alkunsa saaneen tarinan langat punoutuvat yhteen.

Tosiasiassa -vaikka Brittilä miljöönä ihastuttaakin - Keskiyön ruusu oli hirveän sekava ja loppuratkaisuiltaan kömpelöltä tuntuva teos. Viehätyin kyllä tarinasta, jossa oli yhdistelmä goottilaista kartanoromantiikkaa Rebeccan ja Kotiopettajattaren romaanin hengessä, mutta kokonaisuutena tarina oli aika sekava. Kirjailijan tyyli ja miljööt muistuttivat Kate Mortonin teoksista, mutta jokin hienovarainen vire jäi uupumaan, että olisin aivan täysin voinut lumoutua tarinasta. Vaikka kertomus oli loppuratkaisultaan outo, viihdyin sen parissa mainiosti, enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni. Intian tuominen mukaan kertomukseen antoi lisäväriä tarinalle, joka olisi muuten muistuttanut liikaa vastaavanlaisia, kartanoromantiikkaa hyödyntäviä teoksia.

Kirjailijalta ei ole suomennettu muita teoksia, mutta aion pitää tekijää silmällä vastaavanlaisten tiiliskivien varalta. Vaikka tämä tarina jäi anniltaan vähän epämääräiseksi, en silti epäröi tarttua Rileyn seuraaviin kirjoihin, jos ne vain suomennetaan. Runsaista aineksista syntyy varmasti myös jotain vähän harkitumpaa ja vähemmän polveilevaa. Keskiyön ruusussa oli ehdottomasti loistavan lukuromaanin ainekset.

Suosittelen niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneita, romantiikkaa ja tiiliskivipitkiä tarinoita.

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Joe Abercrombie: Halki puolen maailman

Jalava 2016

514s.

Arvostelukappale

Särkynyt meri- trilogian toinen osa Halki puolen maailman oli yksi tämän lukukesäni herkkupaloja. Tykkäsin kovasti trilogian ensimmäisestä osasta, joten tartuin kakkoseen innolla. Suhtaudun perinteiseen, keskiaikahenkiseen fantasiaan yleensä vähän epäluuloisen varovaisesti, mutta Särkynyt meri -trilogia on kyllä voittanut minut puolelleen.

Thorn haluaa taistelijaksi, mutta surmaa epähuomiossa pojan, jonka kanssa joutuu taisteluun. Murhaaja määrätään kivitettäväksi, mutta trilogian ensimmäisestä osasta tutuksi tullut pappi Yarvi näkee sitkeässä tytössä jotakin, mitä muut eivät näe. Hän ottaa Thornin mukaansa matkalle halki puolen maailman. Antaa uuden mahdollisuuden. Mukana matkalla on myös nuori soturi Brand, joka haluaisi tehdä hyvää, mutta ei tiedä mitä hyvä on. 

Kertomus on trilogian ensimmäisenkin osan tapaan fantasialle tyypillistä seikkailua ja matkustelua, mutta Abercrombien luoma maailma on niin mielenkiintoinen, ettei reissaaminen tunnu fantasian kliseiden toistamiselta. Thorn oppii kantapään kautta sotilaan taitoja ja tulee viimein niin hyväksi taistelijaksi, ettei häntä tunnu päihittävän kukaan. Taisteleminen on helpompaa kuin tunteiden näyttäminen, Abercrombien luoma tarina palkitsee myös romantiikan ystävän, vaikka mitään siirappista rakkauskertomusta lukijan on turha odottaa. 

Halki puolen maailman marssittaa lukijan eteen uskottavia, inhimillisiä ja rosoisia henkilöhahmoja. Ihastuin jo trilogian ensimmäisessä osassa taitavasti luotuun hahmogalleriaan. Pidän siitä, että Halki puolen maailman tarjoaa lukijalle nyt uusia hahmoja, mutta ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat edelleen mukana, vaikka osa taustalla. Kokonaisuus toimii ja lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Henkilö- ja juonivetoisen tarinan kieli on niin ikään miellyttävää lukea. Tarina toimii hyvin kokonaisuutena ja jättää himon lukea seuraava osa.

Suosittelen Särkynyr meri -trilogiaa hyvän fantasiakirjallisuuden ystävälle. Trilogia sopii hieman aikuisempaankin makuun.

Kiera Cass: Valinta

Kiera Cass: Valinta

327s.

Oma ostos

Voihan dystopia. Kaipasin hömppää ja ostin hetken mielijohteesta kirjakaupan alesta Kiera Cassin Valinta -romaanin. Trilogian ensimmäinen osa on pyörinyt blogeissa ja ristiriitaisista arvioista huolimatta päätin lukea sen, koska kaipasin jotain helposti lähestyttävää hömppää. Sitä saa mitä tilaa.

Romaani sijoittuu Yhdystvaltoihin, jossa ihmiset on jaettu kasteihin sen mukaan, mikä heidän paikkansa on maailmassa. America Singer kuuluu viidenteen kastiin, taiteilijoihin ja esiintyjiin. Rahaa on niukasti, mutta enemmän kuin American poikaystävällä, joka on alempaa kastia eikä varmasti mieluisa puolisoehdokas vanhemmille. Siksi American äiti ja isä ovatkin ihastuneita, kun America valitaan kilpailuun, jonka voittajasta tulee tulevan hallitsijan puoliso. Nälkäpeliin verrattavissa oleva kieroilupeli alkakoon.

Valinnan juoni on ihan hirveän ennalta-arvattava ja kliseinen. Kilpailuun valitut tytöt lähetetään palatsiin, jossa Unelmien poikamies -hengessä prinssi treffailee morsianehdokkaita ja yrittää löytää sopivan puolison. America tekee prinssille heti ensialkuun selväksi, ettei halua puolisoksi, mutta ystäväainesta hänessä on. Prinssin sydän valitettavasti tuntuu sykkivän tälle vastahakaiselle neitokaiselle. Pakkaa sekoittavat "kapinalliset", jotka mekkaloivat palatsin ulkopuolella. Tyttöjen keskinäiset kinastelut ja prinssin perään haikailut tietysti videoidaan koko maalle tosi-tv:n hengessä.

No. Olihan Valinta aikamoista hömpättiä, mutta viihdyin kirjan parissa ihan hyvin. Se nollasi sopivasti aivot ja antoi muuta ajateltavaa. En kuitenkaan usko, että viitsin tarttua sarjan seuraaviin osiin, elleivät ne nyt ihan kävele vastaan oikealla hetkellä. Kaiken kaikkiaan romaani oli anniltaan aika heppoinen, eikä yllä suosikkidystopiotten joukkoon edes ya-akselilla. Kohderyhmään kuuluvat lukijat viihtyvät varmasti kuitenkin tarinan parissa, onhan se melkoinen tuhkimosatu. Seuraavat osat toivottavasti näyttävät hieman toisenlaistakin naisen roolia tässä varsin perinteiseltä tuntuvassa maailmankuvassa.

Suosittelen Valintaa romanttisten dystopioiden ystäville.

Poldark tv-sarja!

Luin vähän aikaa sitten Winston Grahamin Poldark -sarjan ensimmäisen osan, ja tykkäsin kirjasta kovasti. BBC on tehnyt sarjasta tv-sovituksen, jonka traileri osui vastaan. En ole ihan täysin vakuuttunut, mutta kyllä tämä täytyy ehdottomasti katsoa sitten kun se on nähtävillä Suomessa. Ilmeisesti sarja on tulossa televisioon syksyllä, joten kovin kauaa ei tarvitse odotella.

Miltä näyttää, aiotteko laittaa Poldarkin kaselulistalle?