Jo Baker: Longbournin talossa

Jo Baker: Longbournin talossa (Longbourn)

Tammi 2014

448s.

Arvostelukappale

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole koskaan ollut minulle sellainen The Kirja, vaikka tarina ja henkilöhahmot ovatkin viehättäviä ja tietysti ansainneet paikkansa kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Kaikkea Dontown Abbey -henkistä ja Englantiin sijoittuvaa luen kuitenkin mielelläni, joten Jo Bakerin Longbournin talossa päätyi ehdottomasti lukulistalle, kun bongasin sen kustantajan katalogista.

Longbournin talossa sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Lähdin lukemaan kirjaa ihan hivenen skeptisenä sillä ajatuksella, että se on jonkun Austen-fanin käsistä lähtenyt fanfic. Suhtaudun aina hiukan kyynisesti siihen, että alkuperäisteosta lähdetään jollakin tavalla sorkkimaan, mutta onneksi Longbournin talossa oli positiivinen yllätys. Se on ihan oma, itsenäinen tarinansa, jossa tutut tapahtumat ja henkilöhahmot ovat vain taustalla. Tarinassa ei ole kyse siitä, että siinä kerrottaisiin Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina vain vähän toisin silmin, vaan vanha tuttu tarina antaa vain taustan palvelusväen elämälle ja tapahtumille.

Baker on onnistunut puhaltamaan sielun henkilöhahmoihin, jotka Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain vilahtavat ohitse. Romaanissa keskeisen roolin saa palvelustyttö Sarah, joka on kyllästynyt elämäänsä palvelusväessä ja kaipaa jotain muuta. Romanssilla on keskeinen osansa tarinassa, mutta Bakerilla on yllätys, jonka hän paljastaa lukijalle vasta romaanin loppukolmanneksessa. Talon väen ja palvelusväen elämät nivoutuvat toisiinsa tavalla, joka on ajankuvaa ajatellen realistinen ja riipaiseva. Romaanin teemoissa oli jotakin samaa kuin Ian McEvanin Sovituksessa. 

Bakerin romaania lukiessa tuli sellainen olo, että historiallisen romaanin genressä on tapahtunut viime vuosien aikana merkittäviä muutoksia. Teksti on muuttunut tiiviimmäksi, kokeilevammaksi ja sanoilla leikittelevämmäksi. Olen tottunut pitämään historiallista romaania muutoksen ulkopuolella olevana peruspilarina; romaanit ovat paksuja, jaarittelevia, sivupoluilla käyviä ja kuvailevia. Kirjoitustyyli on perinteistä, tarinaa kerrotaan sen sijaan että lukijan eteen tuotaisi uusia luku- ja tulkintatapoja. Pidän itse valtavasti juuri sellaisista perinteisistä historiallisista romaaneista. Ken Follettin Taivaan pilarit ja Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja näin joitakin esimerkkejä mainitakseni. Baker edustaa uudempaa tyyliä, teksti on runollista ja rakenteessakin on kokeilevuutta, jolla lukijaa jujutetaan ja ainakin luodaan erilaisia mielleyhtymiä. En ole aivan varma mitä pidän tästä tyylistä, mutta siitä huolimatta Longbournin talossa oli vaivatonta ja melko kevyttä lukemista. Tarinassa oli kuitenkin sellaista syvyyttä, joka ehkä erottaa sen perinteisimmistä, jaarittelevista historiallisista romaaneista.

Romaanin jokainen luki alkaa hauskasti Ylpeyden ja ennakkoluulon lainauksella. Tarinat kulkevat lomittain, mutta Longbourn on silti ihan oma itsenäinen teoksensa, joka puolustaa omaa olemassoloaan. Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että hän on selvästi tehnyt taustatyönsä huolella, mikä paljastuu kirjan loppupuolella olevista tekijän kommenteista. Ne kannattaa myös lukea, sillä ne avasivat tarinan syntyä mielenkiintoisella tavalla.

Suosittelen romaania luettavaksi niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneja ja erityisesti englantilaisiin maisemiin sijoittuvia rauhallisia tarinoita.