Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Annukka Salama: Käärmeenlumooja (Wsoy 2012), 330s

Luin juuri kirjan, joka sai minut hyvälle mielelle. Suhtaudun nykyään aika skeptisesti kaikkeen, mikä haiskahtaa paranormaalilta romantiikalta, mutta onneksi minulla oli tänään alkava syysflunssa ja nenä tukossa. Annukka Salaman Käärmeenlumooja oli virkistävä ripaus nuorisokulttuuria ja myös jotain genren rajamailla tanssahtelevaa (vai skeittailevaa?) paranormaalia, mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja räiskyvää kerrontaa.

Kirotut havupuut, Unna ajatteli ja manasi mielessään. Totta kai hänen tuurillaan oltiin kaupunginosassa, jossa ei ollut lainkaan lehtipuita. (Käärmeenlumooja, s.17)

Käärmeenlumooja kertoo Unnasta, joka on samaan aikaan tyttö ja orava. Unna on saanut ketteryytensä ja notkeutensa eläimeltä, mutta hän yllättyy, kun paljastuu, ettei hän olekaan ainoa laatuaan. Faunodeita on olemassa; ihmisiä, joissa voimaeläin asuu sisällä. On myös niitä, jotka metsästävät faunodien voimia käyttöönsä. Unna tutustuu porukkaan, faunodijengiin, jonka rastapäinen, salaperäisen käärmemäinen komistus ottaa Unnan suojelukseensa. Tunteiden palolta ei voida välttyä. Rufuksen lisäksi myös muut porukan faunodit tutustuvat Unnaan. Poikajoukon keskellä Unna on säikky ja arka kuin orava, mutta toisaalta myös utelias tavatessaan kaltaisiaan

Salaman henkilöhahmot ovat hykerryttävän herttaisia ja tunnistan kerronnassa monia elementtejä, jotka tuovat mieleen omat teinivuoteni. Kirja oli melkoinen nostalgiapläjäys uskottavan kielenkäytön, hauskojen dialogien ja toisaalta genreä tyylikkäällä tavalla hyödyntävän perustematiikan ansiosta. Tutustuin kirjailijan makeaan tyyliin Leirinuotiolla, ja oli hauskaa päästä tarttumaan itse kirjaan, jossa tarina ninjoineen kaikkineen heräsi eloon.

Olen ihan täpinöissäni, kun löydän lukemastani tarttumapintaa. Harakkamaisen Joonen musikaaliset lahjat saivat minutkin hyppäämään pianotuolille:

     "Oletko sä nähnyt sen leffan?" Joone kysyi. Harakka istui nojatuoliin ja alkoi pyörittää sitä ympäri kuin karusellia.

     "Amelien?"

     Joone nyökkäsi.

    "Joo, monta kertaa. Eilen viimeksi. Mä rakastin sitä soundrackia. Varsinkin tota kappaletta."

     Joone nyökytteli. "Yann Tiersen on nero. Ei oo helppoa saada niin paljon tunnetta mahtumaan noin yksinkertaiseen sävellykseen."

(Käärmeenlumooja, s,151)

Joonesta tuli heti lempihahmoni näin vakuuttavan musiikkimaun johdosta. Tarina vei muutenkin mukanaan ja nyt harmittaa, ettei kirjasta ole enää iltalukemiseksi, vaan pitää etsiä hyllystä jotakin muuta. Hop, hop, seuraavaa osaa kirjoittamaan, Annukka!

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea paranormaalein elementein maustetun mukaansatempaavan nuortenkirjan.