Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden viemää (Like 2013) 298s.

Jyly kuului voimakkaampana, oliko helikopteri nousemassa? Ei, ääni tuntui kuuluvan toisesta suunnasta, ylävirralta. Vai kaikuko se oli? Hän astui ymmällään pari askelta ruohikolta sementtikehälle joka oli tarkoitettu grillipaikaksi.
     Silloin hän näki sen tulevan. (Niemi: Veden viemää, s.53)

Välillä näppeihin osuu sellainen kirja, josta voi jo ensimmäisten sivujen jälkeen sanoa, että tämä tulee olemaan vuoden suosikkien joukossa. Mikael Niemen Veden viemää oli sellainen. Sen kosteat, kuohuntäytteiset, raadolliset sivut veivät minut mukanaan, niin kuin tulviva vesi riistää kyytiinsä kaiken irtaimen. Niemi on melkoinen taituri!

Romaanissa seurataan Pohjois-Ruotsin Luulajanjoen jokilaakson asukkaita ja sitä tapahtumaketjua joka seuraa, kun padot sortuvat ja joet alkavat tulvia. Romaanissa seurataan useiden henkilöhahmojen kohtaloita, on itsemurhaa suunnitteleva avioeron kokenut perheenisä, nuori raskaana oleva nainen, Saab-kuski, sovinistinen työläismies, dementoitunutta vaimoaan hoitava vanhus, taiteilijanainen. Jokaisella hahmolla on oma elämänkohtalonsa ja oma tapansa suhtautua asioihin. Kertomuksessa nousee esille ihmisluonteen raadollisuus ja selviytymisvietti, joka pakottaa yrittämään kun tulva lyö ylitse.

Niemen kertojankykyjä ei voi muuta kuin ihmetellä. Tykästyin hänen tyyliinsä jo Populäärimusiikkia vittulajänkältä -romaanin yhteydessä, mutta Veden viemää vei kyllä jalat alta. Romaanissa on jotakin maagista, ja rakastan pohjoisen karun maiseman kuvailua ja sitä luonnon voimaa, jonka Niemi saa kirjoitettu sivujen väliin. Nyt olen seurannut mielenkiinnolla uutisia Pohjanmaalta, sillä osaavat ne Suomenkin joet tulvia, niin että kellarit lainehtivat ja tiet ovat suljettuja. Veden viemää onkin siitä kiehtova tarina, että dystopisesta fiiliksestä huolimatta se onnistuu tulemaan todella lähelle arkea ja tavallista elämää.

Nyt Gunnarkin näki sen. Se ajelehti hitaasti virran mukana. Keinuva ravistunut jättiläinen oli ottanut kurssin suoraan heitä kohti. Gunnar ei uskonut silmiään. Sitten hän pelästyi. Se oli iso ja punainen ja valkonurkkainen. Se oli talo. (Niemi: Veden viemää, s. 247)

Tätä kirjaa on luettu ja tykätty monessa blogissa, enkä ihmettele. Vaikka tarinan juoni ei varsinaisesti kuljeta, vie kerronnan mukanaan kannattelema jännitys senkin edestä. Tekstiä ahmii huomaamattaan ja kirja jättää lopussakin hämmentyneeksi, mutta juuri sillä oikealla tavalla, joka kertoo, että tämä kirja jää mieleen. Niemen kieli on kekseliästä ja kiehtovaa. Ihmiskohtalot vuoroin liikuttavia vuoroin järkyttäviä. Tätä pitää ihmetellä ja ajatella. Niemi ei päästä lukijaansa helpolla.

Suosittelen! Tämä kannattaa lukea! Olen pahoillani, että en saa järjellisempiä ajatuksia aikaiseksi, sillä niin innostunut tästä lukuelämyksestä olen.

Kovin paljon ei tarvittu, vain vähän vanhaa kunnon miehistä itsekeskeisyyttä, ja naiset jo unohtivat itsensä ja muodostivat piirin falloksen ympärille. Me olemme liian heikkoja, hän ajatteli katkerasti. Heikompi sukupuoli. Tyhjiä pieniä astioita, pieniä Eevoja jotka kaipaavat hedelmöittymistä. (Niemi: Veden viemää, s.138)