Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar 2011) 613s.

Olen katsellut päivät pitkät Downton Abbeyta, joten englantilaiseen herraskartanomiljööseen sijoittuva Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli ehdoton valinta, kun sattumalta tarrasin kirjaan kirjastoreissullani. 1910-20 lukujen Englantiin sijoittuva kirja hyppii ajassa, hoivakodissa elämänsä ehtoota viettävä Grace muistelee aikaa, jolloin oli kamaripalvelijana Rivertonissa. Muistoihin liittyy salaisuuksia, joita hän ei paljasta kenellekään, ei niin kauan kuin elää. Rivertonin tilan elämästä ja siihen liittyvästä traagisesta itsemurhatapauksesta elokuvaa tekevä Ursula haastattelee Gracea ja yrittää piirtää kuvan 1900-luvun alun elämästä. Totuus on kuitenkin jotakin muuta kuin se, mikä filmataan kuvaksi elokuvateatterien valkokankaille.

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuneet.
(Morton: Paluu Rivertoniin, s.39)

Romaani kuvaa Gracen näkökulmasta tarkasteltuna Rivertonin isäntäperheen elämää ja erityisesti tytärten vaiheita. Gracen ja Hannahin suhde muodostuu yhdeksi tarinan kulmakivistä. Aivan kuin Grace ei eläisi omaa elämäänsä muutoin kuin emäntänsä kautta, ja lopulta käy myös ilmi se, millä moninaisilla tavoilla kahden eri yhteiskuntaluokista peräisin olevan naisen kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa. Suomalaisessa yhteiskunnassa eläneen on vaikea ymmärtää englantilaista palvelusväkikulttuuria, joka ilmeisesti vielä edelleenkin on osa brittiläistä perinnettä ja yhteiskuntarakennetta. Tästä en tiedä tarkemmin, mutta olen käsittänyt, että suurimmissa kartanoissa palvelusväki on edelleen ainakin jossain määrin samalla tavalla osa talon kalustoa - niin omituiselta kuin se tuntuukin.

Sitten romaani kokonaisuutena. On kummallista että minä, tiiliskivien ystävä, sanon näin: kirjaa olisi saanut lyhentää ainakin puolella. Varsinainen juoni tuntui vierähtävän liikkeelle vasta joskus reilusti puolenvälin jälkeen. Alku taas oli silkkaa jaarittelua ja keskusteluja, jotka näin jälkikäteenkin ajateltuna tuntuivat varsin tyhjänpäiväisiltä. Vähän samoissa fiiliksissä tuntuu olleen Amma, joka luki kirjan viime maaliskuussa. Toisekseen kirja laittoi miettimään, voisiko 1900-luvun alun Englantilaisesta kartanomiljööstä vaihteeksi kirjoittaa jotakin muuta kuin sotatraumoja ja palvelusväkeä ja aviokriisejä sisältävän opuksen. Ei sillä, etteivätkö teemat olisi kiinnostavia, mutta varmasti kyseiseen aikakauteen liittyy muutakin. Nyt Paluu Rivertonista tuli sellainen vaikutelma, että siihen on väkisin työnnetty kaikki  mahdollisen ajankuvaan sopivat elementit, vaikka tässä tapauksessa vähemmän olisi ehkä ollut enemmän.

Toisessa kuvassa ei ole ihmisiä. Siinä on itse Rivertonin kartano, tai se mikä sitä on jäljellä vähän ennen toista maailmansotaa riehuneessa tulipalossa. (Morton: Paluu Rivertoniin, s.389)

Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin aika surullinen ja siitä jäi jotenkin lohduton olo. Tuli mieleen Ian McEvanin Sovitus, jonka itseasiassa olen nähnyt vain elokuvana, mutta perustan käsitykseni siihen. Tuli sellainen fiilis, että seuraavaksi haluan lukea jotakin vähän hyväntuulisempaa. Alkuvuosi on kirjallisessa mielessä alkanut aika synkissä merkeissä.

Tästä löytyy paljon blogiarvioita, mutta linkitän vielä Leena Lumin, jolla on aina perusteellisia ja syvällisiä arvioita.

Kannattaa muuten huomata, että Paluu Rivertoniin sopii Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen. Tämän luettuani minulla pitäisi siis olla jo lato pystyssä! Suosittelen tätä haasteeseen osallistuvien lisäksi niille, joille maistuu englantilaiseen maisemaan sijoittuva tummasävyinen, historiallinen draama.