Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä

Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä
(Hebi ni piasu 2009), Sammakko, 124s.

Uusi vuosi 2013 alkoi mukavasti sillä, että vietin viihtyisän toven vaeltelemalla kirjaston hyllyjen välissä. Minulla ei pitkästä aikaa ollut mitään suurempaa visiota siitä mitä haluaisin lukea, ja jostain hyllynkolosta käteeni osui Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä. Muistan, että kirjasta käytiin keskustelua muun muassa Lukuhoukan blogissa. Taisipa olla puhetta, että kirja on sadistinen, inhottava ja vastenmielinen. Ajattelin kirjan nähdessäni, että kappas, tässäpä hyvä tapa aloittaa vuosi. En tiedä mikä älynväläys sekin oli.

Käärmeitä ja lävistyksiä kertoo 19-vuotiaasta Luista, joka tapaa tatuoidun ja lävistyksiä täynnä olevan Aman, jonka kieli on halkaistu käärmeen kieleksi. Aman kieli kiehtoo Luita niin paljon, että hän haluaa itselleen samanlaisen. Aman ja tatuointiliikeen Shiban kanssa kolmiodraamaan ajautuva Lui päätyy elämään alkoholinhuuruista elämää, jossa kivun tuottaminen itselleen on vain yksi keino päästä lähemmäksi täydellisyyttä ja omaa itseä.

"Haluan juuri tuollaisen"
Olin päättänyt sen samalla hetkellä kun näin piirroksen. Pelkkä ajatus tuosta loisteliaasta pedosta koristamassa selkääni sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Lohikäärme näytti kuin olisi voinut lentää hetkenä minä hyvänsä paperilta; kirin oli nostanut etujalkansa ikään kuin hypätäkseen lohikäärmeen yli. Kaksi ylvästä olentoa, joita ei voinut erottaa toisistaan eikä minun kohtalostani.
(Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä, s.65)

Luin lyhyen kirjan nopeaasti ja välillä inhoten. Kanehara käyttää kieltä taitavasti, eikä säästele lukijaa yksityiskohdilta. Vuonna -83 syntynyt Kanehara on mitä ilmeisimmin tutustunut japanilaiseen nuorisokulttuuriin ja sen hämäräperäisiin puoliin, sillä romaanin kansiliepeen tekstin mukaan hän on 11-vuotiaana lopettanut koulun ja päätynyt asumaan kaduille. Japanin uutta sukupolvea kuvaava romaani ei anna mitenkään ihailtavaa kuvaa japanilaisesta nuorisokulttuurista, johon toivon mukaan kuuluu pääsääntöisesti muutakin kuin itsensä silpominen erilaisilla jännittävillä metodeilla. Pikainen googletus paljastaa, että kielen halkominen käärmeenkieleksi on kuin onkin ihan todellinen muoti-ilmiö. Kaikkea sitä oppii, kun lukee kirjallisuutta!

En voi sanoa, että olisin mitenkään erityisesti pitänyt kirjasta. Minä en ole lävistänyt enkä tatuoinut itsenäni, enkä koe näihin teemoihin liittyviä elementtejä erityisen mielenkiintoisina. Luin synkeäsävyinen maailma näyttäytyy lähinnä ahdistavana, mutta sitä en voi kieltää, etteikö tarinaa olisi rakennettu varsin oivallisesti ja toisaalta myös koukuttavaksi niin, että kirja pitää lukea yhdeltä istumalta. Romaani pisti myös kyseenalaistamaan fiksaationi lukea (ja kirjoittaa) pitkiä romaaneja. Ei tarinan tarvitse olla monta sataa sivua pitkä ollakseen hyvä. Joskus vähemmän on enemmän.

Katselin kun hän nousi hitaasti vuoteesta ja mietin edelleen sisälleni muodostunutta jokea.
(Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä, s.124)

Tähän ovat tarttuneet myös Lumikki ja Kaleidoscope.  Suosittelen luettavaksi niille, joita genre ja aihepiiri kiinnostavat. Toisaalta kirjaan kannattaa tutustua ihan jo siksikin, että se on voittanut Japanin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja käännetty useille kymmenille kielille siis. Eiköhän tämän voi jonkinlaiseksi yleissivistykseksikin lukea? Mene ja tiedä.