Sarah Gruen: Apinatalo

Sara Gruen: Apinatalo (Bazar 2010) 335s.

Bonoboapinoita tutkiva Isabel Duncan joutuu onnettomuuteen, jossa suuria ihmisapinoita tutkivaan kielilaboratorioon hyökätään ja Isabelille rakkaat apinat karkaavat. Ei kulu kauaakaan, kun apinat päätyvät television tosi-tv:n tähdiksi taloon, jossa ne rakastelevat, surffaavat netissä ja tilaavat roskaruokaa. Isabel katselee tapahtumia kauhuissaan ruudun toiselta puolelta kykenemättä auttamaan ystäviää. Pahinta on, kun paljastuu, että hänen kollegallaan ja sulhasellaan Peterillä ei olekaan puhtaat jauhot pussissa.

Toisaalla Isabelia työnsä puolesta haastatellut toimittaja John tasapainottelee stressaavan työn ja vauvasta haaveilevan, ailahtelevaisen ja vaikutuksille alttiin kirjalijavaimon välillä. Hän ei tahdo sulattaa sitä, että ihmisapinoista kertova juttu annetaan lehtitalon häikäilemättömälle naiskollegalle. John päätyy töihin roskalehteen, mutta saa samalla yhteyden Isabeliin, joka paljastaa mitä kaikkea apinoiden tilanteen taustalla onkaan.

Viisi päivää aiemmin Isabel oli seurannut Apinatalon avausjaksoa nenä kiinni ruudussa. Ohjelman idea oli valjennut hänelle nopeasti. Itse asiassa yhtä nopeasti kuin Bonzille. Kun Bonzi oli osoitellut erilaisia esineitä tarkoittavia kuvakkeita ja selvästi päätynyt siihen tulokseen, ettei sillä ollut vaikutusta, se poistui tietokoneen äärestä. Pian sen jälkeen ovikello soi. Isabel tosin kuuli televisiosta ääniefektin (ääniraita koostui muutenkin pelkistä efekteistä), mutta talossa tosiaan tapahtui jotakin, koska bonobot kerääntyivät suurimpaan huoneeseen ja kääntelivät epäluuloisina päätään.

(Gruen: Apinatalo, s.177)

Minä en ole lukenut Sarah Gruen Vettä elefanteille teosta, ja tartuin tähänkin ihan sattumanvaraisesti haeskellessani kirjastosta vain jotakin, jossa voin lepuuttaa silmiäni ja ajatuksiani. Apinatalo alkaa nihkeästi, mutta sain pian kiinni henkilöhahmoista, joissa piilee tarinan vahvuus. Gruen kuvaa oivallisesti muutamaa ihmistyyppiä, ja vaikka hän sortuu kenties stereotypioihin, on henkilökuvaus viihdyttävää. Ihmisapinoihin tutustunut Gruen mainitsee kirjan lopussa tarinan pohjautuvan osittain todellisuuteen, ainakin siltä osin millaisiin suorituksiin bonoboapinat kykenevät. Esimerkkinä Binti Jua, joka aikoinaan pelasti apinahäkkiin pudonneen lapsen.

Apinatalo on ihan viihdyttävää luettavaa, mutta mikään maailmoja mullistava mestariteos se ei kyllä ole.  Apinoiden elämän seuraaminen on jotenkin surullista, sillä en voi olla ajattelematta, että suurten kädellisten paikka on jossakin muualla kuin tutkimuskeskuksessa ja eläintarhassa. En näe syytä miksi eläimille pitäisi opettaa ihmisten kieltä tai tietokoneen käyttöä. Pedagogisessa mielessä kädellisten kielellisten ja älyllisten taitojen tutkiminen on varmasti mielenkiintoista, mutta jokin saa silti ajattelemaan, että apina on onnellisempi ollessaan metsässä ja omassa elinympäristössään, omien lajikumppaniensa kanssa. 

Mainitsin henkilöhahmoista ja niiden vahvuudesta, mutta toisaalta saman ajatuksen takana piilee myös tarinan heikkous. Uskon, että apinoiden erityislaatuisuudesta ja toisaalta henkilöhahmoista olisi saanut paljon toimivamman ja kiinnostavammankin kokonaisuuden, kuin tosi-tv -tematiikkaa ja parisuhdeongelmia pyörittelevän teoksen. Toisaalta kirjalle annan plussaa siitä, että siinä on loppuratkaisuksi valikoitunut asetelma, joka poikkeaa nykypäivän petän-jätän-vaihdan kumppania-kärsin -asetelmasta. Loppuratkaisu on toiveikas, vaikkakin kevyt.

Tämä on luettu myös Järjellä ja tunteella, Luettua sekä Kaleidoscope -blogeissa. Suosittelen kirjaa luettavaksi kevyemmän puoleisten, mutta toimintaa sisältävien romaanien ystäville. Miksei myös ihmisapinoista kiinnostuneille.

Ps. Kts. kuva! Kesällä melkein murhaamani Orkidea kukkii taas!