 |
| Kuvat: Helsingin kansallisooppera |
Kävimme marraskuussa perheeni kanssa katsomassa Helsingin kansallisoopperassa Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen. Liput olin varannut jo vuosi takaperin, koska halusin ehdottomasti päästä näkemään miltä musikaali näyttää suomalaisella lavalla. Olen aikaisemmin nähnyt musikaalin Lontoossa talvella 2007, joten aikaa oli ehtinyt vierähtää sen verran, ettei ihan jokainen kohtaus ollut enää muistissa. Tarina ja biisit olivat kuitenkin sen verran tuttuja, että huomasin muistavani melkein jokaisen kohtauksen ulkoa!
Minä olen musikaali-ihminen, tosin valikoivasti. Oopperan kummitus on yksi suosikkejani, mutta Helsingin versio oli yllättäen tunnelmaltaan täysin erilainen kuin Lontoossa intiimillä pienellä lavalla, rennossa brittiläisessä tunnelmassa esitetty näytös. Helsingin kummituksessa oli jotakin oudon suurta ja mahtipontista. Näyttelijöiden puheesta kuulsi läpi suomalainen aksentti ja hieno lavastus tuntui silmiini melkein liiankin kliiniseltä. Ja toisaalta, ehkä monta kertaa leffaversiona ja erilaisina sovituksina nähty musikaali alkaa menettää hohtoaan, kun sen vaan näkee tarpeeksi monta kertaa. Tästä pienestä kritiikistä huolimatta kokemus oli hieno, ja musikaali oli siirretty lavalle todella tyylikkäästi.
Se, jos mikä Oopperan kummituksessa minua viehättää, on musiikki. Olen käynyt katsomassa monta sellaista musikaalia, joissa musiikki ei yksinkertaisesti nouse sellaisiin svääreihin, että biisit jäisivät soimaan päässä tai ylipäätään tuntuisivat toimivan järkevänä kokonaisuutena itse tarinan kanssa. Olin esimerkiksi vähän pettynyt Turun kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten näkemäni Jekylin ja Hyden, joka yllätti positiivisesti lavastuksen ja lavatekniikan osalta, mutta oli musiikillisesti pettymys. Oma suosikkini Oopperan kummituksen biisigalleriassa on hämmentävä, riehakas Masquerade, joka eroaa mukavasti musikaalin toistuvista teemoista ja on sävyltään ihan erilainen kuin muut musikaalin biiseistä.
Mitä taas tulee Oopperan kummituksen tarinaan, kyseessä on tietysti melko klassinen juoni, kolmiodraama hyvis-pahis asetelmalla. Tutustakin tarinasta löytää kuitenkin uusia näkökulmia, ja minusta Helsingin versio oli jollain tavalla huomattavasti feministisempi kuin Lontoossa näkemäni Kummitus, josta jäi se fiilis, että tarinan sankaritar oli aika mielivaltaisesti vuoroin kummituksen vuoroin Raoulin vietävänä. Sehän hauskuus onkin tuttujen tarinoiden eri versioita katsellessa, kun jokaisella kerralla tarinasta kuitenkin löytää jotakin uutta, mitä ei ole aikaisemmin tullut huomanneeksi.
Minun tuleva teatterikevääni näyttää itse asiassa oikein mukavalta, sillä varattuna on liput jo kolmeen eri juttuun. Tiedossa on yksi ooppera ja kaksi musikaalia! Niistä lisää myöhemmin.
Onko joku muuten nähnyt sen Lloyd Webberin Oopperan kummitukselle säveltämän jatko-osan?
3 kommenttia:
Olen nähnyt Love Never Diesin australialaisena versiona (josta siis tehtiin DVD), ja ehkä kahta kappaletta lukuunottamatta musiikki on aika mitäänsanomatonta eikä jää päähän soimaan niin kuin alkuperäisessä. Jatko-osassa on myös se ongelma, että se pohjautuu Frederick Forsythin The Phantom of Manhattan -romaaniin, joka on juonellisesti aika onneton ja kömpelö.
En uskalla mennä lähellekään Love Never Dies:ia, jotta pää ei räjähtäisi silkasta huonoudesta, sillä tarina on juoniselostuksen perusteella niin idioottimainen, että alkuperäinen musikaali alkaa siihen verrattuna kuulostaa mestariteokselta. Ja minullahan on iso ongelma Phantomin kanssa nimenomaan tarinan kanssa kun se on niin typerä, enkä tykkää hahmoista (paitsi joistain sivuhahmoista). Tosin jos tässä versiossa Christinellä on omaa tahtoa, se varmaan parantaa kokemustani huomattavasti. Tykkään osasta tämän musikaalin musiikista valtavasti, mutta olen erittäin tarina- ja henkilölähtöinen katsoja, joten jos ne eivät toimi niin ei sitten mikään auta. (Samasta syystä en jaksanut innostua Jekyll & Hydesta, vaikka osa sen musiikkia miellyttää minua kovastikin.) Olen kokenut koko ikäni olevani jotenkin viallisesti valmistettu musikaalifani, koska en ole ikinä innostunut Phantomista, mutta olen silti utelias siitä, miltä Kansallisoopperan versio tulee vaikuttamaan. Hyvä puoli on, että koska minulla ei ole kovin lämmintä suhdetta teokseen, en myöskään pahastu henkilökohtaisesti jos toteutus ei miellytä, ja ainakin siinä pitäisi olla estetiikkaa. Jos ei muuta, voin vaikka tiirailla kiikarilla söpöjä balettitanssijoita...
Ouh, Love Never Dies ei kuulosta houkuttelevalta...
Joo, onhan tuo Kummituksen tarina kieltämättä vähän kliseisen kömpelö, mutta tavallaan siinä on myös oma viehätyksensä. Eikä kaikkien tietysti tarvitse tästä innostua, vaikka suurelle yleisölle Kummitus on varmasti sellainen "helppo" musikaali, jonka tarinaan pääsee sujuvasti mukaan, ja jonka musiikki on tarttuvaa ja vaikuttavaa. Mutta itsekin kyllä kaipaan tarinalta vähän enemmän syvyyttä, ja erityisesti hahmoilta moniulotteisuutta...
Lähetä kommentti