Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Gummerrus 2012), 359s.

Arianna siirtyi makuuhuoneen yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseen. Se oli suuri, ja siellä oli sekä suihku että kylpyamme. Hän katsoi epäröiden pesualtaan viereen sijoitettua kaappia. Tuntui tunkeilevalta kurkistaa sinne ilman lupaa. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton hienotunteisuudesta ja hän silmäili kosmetiikkahyllyt läpi. (Vala: Kuolema sypressin varjossa, s.70)

Minä en ole juurikaa lukenut perinteisiä dekkareita. Olen monesti pohtinut, mikä tällaiseen genrerajoittuneisuuteen mahtaa olla syynä, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että dekkarien yleinen ennalta-arvattavuus ei koukuta minua. Yleensä murhamysteereissä asetelma on selvä: joku on kuollut ja joku alkaa selvittää miksi se toinen joku on kuollut ja kenen toimesta. Lopputuloksena yleensä muutaman mutkan kautta käy niin, että murhaaja selviää. Sama ongelma pätee täysverisiin romansseihin, joissa kaksi ihmistä on kiinnostuneita toisistaan ja päätyy lopulta mutkien kautta yhteen. Kummassakin genressä mahdollisena oivalluksena on se, että lopputulokseen päästään jotain muuta kuin kaikkein ennalta-arvattavinta reittiä. Rajoittunutta tai ei, kullakin on lukijana omat ongelmansa ja minulla on tämä: dekkarit harvoin koukuttavat. Samoin kävi myös Valan esikoisen kanssa; koukuksi nousivatkin ihan jotkut muut tekijät kuin se varsinainen murhamysteeri.

Kuolema sypressin varjossa -romaanissa suomalaissyntyinen Arianna päätyy selvittämään italialaissukuun päätyneen amerikkalaisnaisen murhaa. Käy ilmi, ettei idyllinen yhteisö ole ollenkaan niin idyllinen kuin ensin saattoi kuvitella. Pinnan alla kuohuu ja porisee kuin italialaisen keittiön padassa. Arianna päätyy lopulta itsekin vaiennusyritysten uhriksi, mutta lopulta murha selviää. Siinä sivussa lentelee romantiikan kipinöitä ja mutustellaan italialaisia makuja.

Kirjassa oli monia juttuja, joista pidin ja monia sellaisia, jotka piirsivät pääni päälle kysymysmerkin. Ariannan äärimmäisen stereotyyppiseltä tuntuva homoystävä, jonka homoutta useaan otteeseen korostettiin, vuoroin kursivoidut vuoroin leipätekstin joukkoon katoavat italiankieliset termit ja Ariannan pintapuolisuus, joka kyllä syveni mielenkiintoiseksi salaisuudeksi loppua kohden. Siitä lukisin mielelläni lisää, ja voisin kuvitella, että tarina jatkuu tulevissa kirjoissa. Koukuksi esikoinen oli oivallinen, sillä lukijalle jää sellainen tunne, että Ariannasta on saatava tietää lisää. Jollain tapaa kirja toi mieleeni Rina Rovion esikoisen Ajan loppu, jossa niin ikään punapäinen suomalaisnainen päätyy seikkailuihin ja vaaratilanteisiin.

Tarinan varsinaisesta murhamysteeristä en osaa sanoa mitään. Ennemminkin minulle romaani näyttäytyi katsauksena erilaisiin ihmisluonteisiin, joita pieneen yhteisöönkin mahtuu paljon. Murhamysteerit ovat aina jotenkin sellaista säätämistä: juostaan johtolanganmurusten perässä ympäri ämpäri ja kaikki valehtelevat ja kieroilevat. Jotenkin murhakertomukset paljastavat aina ihmisluonteen kurjimmat puolet. Ehkä siksi en ole koskaan saanut suurta nautintoa niiden lukemisesta.

Kuolema sypressin varjossa on joka tapauksessa kanneltaankin houkuttelevan kaunis ja elämänmakuinen kirja, jonka kautta on helppo aistia italialainen elämänmeno. Suosittelen kaikille kevyistä dekkareista tykkääville lukijoille.