Ilkka Remes: Musta Kobra

Ilkka Remes: Musta Kobra (WSOY 2004)

Nuorille suunnattu jännäri, joka yhdistelee kirjailijan aikaisemmasta tuotannosta tuttuja henkilöhahmoja, kansainvälisen jännärin ideaa ja lisää joukkoon ripauksen nuorten maailmaa ja elämää.

Aaro Korpi lähtee sukuloimaan Englantiin. Reissuun kuuluu netissä tavatun Gemma-tytön tapaaminen, mutta osoittautuu, että kyse onkin jostain muusta kuin kaverusten kohtaamisesta. Gemman isä tarvitsee hoikkaa ja fiksua teinipoikaa plutoniumkuorman ryöstöä varten, ja Gemma on jutussa mukana pelkkänä välikätenä. Aaro tempautuu mukaan seikkailuun!

Ilkka Remes lainaa nuortenkirjaansa aikuistenjännäreistä tutuksi tulleen Antti Korven pojan Aaron, jolla on taipumusta joutua seikkailuihin ja hankaluuksiin. Halusin lukea Remeksen nuortenkirjan ihan mielenkiinnosta, sillä tahdoin nähdä miten huikeista jännäreistä tunnettu Remes selviytyy nuortenkirjasta.

En pitänyt Mustaa Kobraa kovin suurena lukuelämyksenä. Remes ei mielestäni onnistu vangitsemaan tekstiin sitä samaa jännitystä, joka aikuistenkirjoissa elää kosketeltavana. Tarinan juoni on sekava ja paikoin epäuskottava. Luin kirjan vähän harppoen, koska osa tekstistä oli niin puisevaa, että ihmettelin miten kukaan teini jaksaa sitä lukea. Ehkä kirja toimii paremmin päähenkilön ikäluokkaan kuuluvilla pojilla, joita sellainen maailmanmeno kiinnostaa enemmän. Minulle tässä kirjassa ei ollut oikein mitään, enkä usko että luen muita Remeksen nuortenkirjoja, vaikka olen kirjailijan muusta tuotannosta pitänytkin.

Suosittelen teinipojille, jotka haluavat lukea toimintajännärimaustein varustetun romaanin.

Jukka Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa

Jukka Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa (WSOY 1995),  209s.

Jukka Parkkinen on yksi lapsuuden lempikirjailijoistani. Suvi Kinokseen minut tutustutti ystäväni, joka luki koulussa kirjaa salaa pulpetissa tai piti sitä avoinna matikankirjan alla ja naamioi tukahtuneet kikatukset yskänpuuskiksi. Luin kirjan (ja sen kaksi jatko-osaa) joskus ysikytluvulla, mutta nyt tartuin siihen kirjastossa, sillä muistelin, että Suvi Kinoksen seitsemän enoa oli hulvaton lukukokemus. Ja sitä se todella on!

Suvin vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa ja puolivuotias tyttö päätyy seitsemän enonsa huostaan. Tai oikeastaan enoja on vain viisi, sillä kaksi heistä on enkeleitä. Poikamiesenot ovat helisemässä pienen tyttölapsen kanssa, mutta tohtoristason miehet ovat päättäneet selviytyä pikkuisen tytön kasvattamisesta. Toisinaan joudutaan kuitenkin hieman huijaamaan sosiaalitanttoja, muun muassa pukemalla Pikkuveli naispuoliseksi lastenhoitajaksi.

- Bonjour, Pikkuveli sirkutti.

- Anteeksi? lastenvalvoja sanoi.

- Hän on...ranskalainen, Rupu ehätti selittämään. - Minette tuota... Kindergarden.

- Hänellä on hyvät suositukset, Tenunenä kehui. - Ollut ennenkin palveluksessa tohtoriperheissä.

- Kuten? Kaisa katsoi tiukasti kolhoa ranskalaishoitajaa.

- Viimeksi tohtori... Frankensteinilla, Rupu keksi.

- Enfant terrible, Minette sanoi hiukan liian möreästi ja nosti siksi vähän ääntään - Monsters.

- Tohtori Frankensteinilla oli hirveän ihania lapsia, Tenunenä suomensi

     Lastenvalvoja oli kuunnellut hiukan oudon näköisenä Minetten matalaa puhetta.

- J'ai chante altto dans l'opera de Paris, Pikkuveli selitti hädissään.

- Hän on laulanut alttoa Pariisin oopperassa, Tenunenä tulkkasi.

- Todellako, Kaisa Kotivalo sanoi. - Sehän hauskaa, sillä minäkin olen altto.

     Hän tuli Pikkuveljen luo, nyökkäsi hymyillen ja otti sitten minut syliinsä.

- Nice baby.

- Yes...öö...Oui, Minette sanoi ja vetääntyi hieman kauemmaksi.

- Do you speak english? lastenvalvoja kysyi yllättävän suopeasti.

- Ymmärtää jonkin verran, Rupu ehätti selittämään. - Oppinut varmaan ollessaan lastenhoitajana tohtori Livingstonen perheessä, oletan.

(Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa, s.29)

Suvi varttuu taaperosta kouluunmenoa suunnittelevaksi pikkutytöksi. Tohtoreiksi väitelleiden enojensa parissa hän kartuttaa yleissivistyksen, joka saa koulupsykologinkin hämilleen. Suvi on pikkuvanha, mutta samalla fiksu tarkkailija, joka huomaa ympäristössään paljon sellaista, mitä aikuiset eivät huomaa.

Romaani on alusta loppuun saakka armotonta verbaalista tykitystä, intertekstuaalisia viitteitä ja nauruhermoja kutkuttavaa sanailua. Muistan, että nauroin tälle lapsena ja nauroin tälle myös nyt. Tosin ihan eri kohtien takia. Parkkinen on onnistunut kirjoittamaan tarinan niin, että se vetoaa kaikenikäisiin lukijoihin. Ne kohdat, jotka menevät pienemmältä lukijalta ohitse, naurattavat aikuista. Jos tätä ei ole lapsiperheissä vielä iltasatuna luettu, niin laittakaa ihmeessä listalle!

Vasta myöhemmin Pikkuveli valisti minua kertomalla, että eno oli ollut monta vuotta tekemässä antropologisia kenttätyötutkimuksia Ruandassa ja kirjoittanut siitä teoksen "Hutunkeitto tutsiyhteisön ruokataloudessa".
(Parkkinen: Suvi Kinoksen seitsemän enoa, s.99)

Romaanin juoni ei ole erityisen vauhdikas tai käänteikäs, mutta tapahtumien seesteisyyttä korvaa humoristinen kerronta ja sanoilla leikittely. Suvi Kinoksen elämästä kertovat myös kirjat Suvi Kinos ja puuttuva rengas sekä Suvi Kinos ja elämän eväät. Parkkinen on kirjoittanut sarjaan myös neljännen jatko-osan Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä (2006), mutta sitä en itse ole lukenut.

Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille lapsille ja aikuisille, jotka rakastavat älykkäitä ja nauruhermoja kutkuttavia kirjoja!

Sarah Gruen: Apinatalo

Sara Gruen: Apinatalo (Bazar 2010) 335s.

Bonoboapinoita tutkiva Isabel Duncan joutuu onnettomuuteen, jossa suuria ihmisapinoita tutkivaan kielilaboratorioon hyökätään ja Isabelille rakkaat apinat karkaavat. Ei kulu kauaakaan, kun apinat päätyvät television tosi-tv:n tähdiksi taloon, jossa ne rakastelevat, surffaavat netissä ja tilaavat roskaruokaa. Isabel katselee tapahtumia kauhuissaan ruudun toiselta puolelta kykenemättä auttamaan ystäviää. Pahinta on, kun paljastuu, että hänen kollegallaan ja sulhasellaan Peterillä ei olekaan puhtaat jauhot pussissa.

Toisaalla Isabelia työnsä puolesta haastatellut toimittaja John tasapainottelee stressaavan työn ja vauvasta haaveilevan, ailahtelevaisen ja vaikutuksille alttiin kirjalijavaimon välillä. Hän ei tahdo sulattaa sitä, että ihmisapinoista kertova juttu annetaan lehtitalon häikäilemättömälle naiskollegalle. John päätyy töihin roskalehteen, mutta saa samalla yhteyden Isabeliin, joka paljastaa mitä kaikkea apinoiden tilanteen taustalla onkaan.

Viisi päivää aiemmin Isabel oli seurannut Apinatalon avausjaksoa nenä kiinni ruudussa. Ohjelman idea oli valjennut hänelle nopeasti. Itse asiassa yhtä nopeasti kuin Bonzille. Kun Bonzi oli osoitellut erilaisia esineitä tarkoittavia kuvakkeita ja selvästi päätynyt siihen tulokseen, ettei sillä ollut vaikutusta, se poistui tietokoneen äärestä. Pian sen jälkeen ovikello soi. Isabel tosin kuuli televisiosta ääniefektin (ääniraita koostui muutenkin pelkistä efekteistä), mutta talossa tosiaan tapahtui jotakin, koska bonobot kerääntyivät suurimpaan huoneeseen ja kääntelivät epäluuloisina päätään.

(Gruen: Apinatalo, s.177)

Minä en ole lukenut Sarah Gruen Vettä elefanteille teosta, ja tartuin tähänkin ihan sattumanvaraisesti haeskellessani kirjastosta vain jotakin, jossa voin lepuuttaa silmiäni ja ajatuksiani. Apinatalo alkaa nihkeästi, mutta sain pian kiinni henkilöhahmoista, joissa piilee tarinan vahvuus. Gruen kuvaa oivallisesti muutamaa ihmistyyppiä, ja vaikka hän sortuu kenties stereotypioihin, on henkilökuvaus viihdyttävää. Ihmisapinoihin tutustunut Gruen mainitsee kirjan lopussa tarinan pohjautuvan osittain todellisuuteen, ainakin siltä osin millaisiin suorituksiin bonoboapinat kykenevät. Esimerkkinä Binti Jua, joka aikoinaan pelasti apinahäkkiin pudonneen lapsen.

Apinatalo on ihan viihdyttävää luettavaa, mutta mikään maailmoja mullistava mestariteos se ei kyllä ole.  Apinoiden elämän seuraaminen on jotenkin surullista, sillä en voi olla ajattelematta, että suurten kädellisten paikka on jossakin muualla kuin tutkimuskeskuksessa ja eläintarhassa. En näe syytä miksi eläimille pitäisi opettaa ihmisten kieltä tai tietokoneen käyttöä. Pedagogisessa mielessä kädellisten kielellisten ja älyllisten taitojen tutkiminen on varmasti mielenkiintoista, mutta jokin saa silti ajattelemaan, että apina on onnellisempi ollessaan metsässä ja omassa elinympäristössään, omien lajikumppaniensa kanssa. 

Mainitsin henkilöhahmoista ja niiden vahvuudesta, mutta toisaalta saman ajatuksen takana piilee myös tarinan heikkous. Uskon, että apinoiden erityislaatuisuudesta ja toisaalta henkilöhahmoista olisi saanut paljon toimivamman ja kiinnostavammankin kokonaisuuden, kuin tosi-tv -tematiikkaa ja parisuhdeongelmia pyörittelevän teoksen. Toisaalta kirjalle annan plussaa siitä, että siinä on loppuratkaisuksi valikoitunut asetelma, joka poikkeaa nykypäivän petän-jätän-vaihdan kumppania-kärsin -asetelmasta. Loppuratkaisu on toiveikas, vaikkakin kevyt.

Tämä on luettu myös Järjellä ja tunteella, Luettua sekä Kaleidoscope -blogeissa. Suosittelen kirjaa luettavaksi kevyemmän puoleisten, mutta toimintaa sisältävien romaanien ystäville. Miksei myös ihmisapinoista kiinnostuneille.

Ps. Kts. kuva! Kesällä melkein murhaamani Orkidea kukkii taas!

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar 2011) 613s.

Olen katsellut päivät pitkät Downton Abbeyta, joten englantilaiseen herraskartanomiljööseen sijoittuva Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli ehdoton valinta, kun sattumalta tarrasin kirjaan kirjastoreissullani. 1910-20 lukujen Englantiin sijoittuva kirja hyppii ajassa, hoivakodissa elämänsä ehtoota viettävä Grace muistelee aikaa, jolloin oli kamaripalvelijana Rivertonissa. Muistoihin liittyy salaisuuksia, joita hän ei paljasta kenellekään, ei niin kauan kuin elää. Rivertonin tilan elämästä ja siihen liittyvästä traagisesta itsemurhatapauksesta elokuvaa tekevä Ursula haastattelee Gracea ja yrittää piirtää kuvan 1900-luvun alun elämästä. Totuus on kuitenkin jotakin muuta kuin se, mikä filmataan kuvaksi elokuvateatterien valkokankaille.

Voin kuvailla huoneen, mutta pelkään että mikään kuvaus ei pysty välittämään sitä merkillistä viehätystä, jota se minussa herätti. Huone oli suorakaiteenmuotoinen, suuri ja synkkä, ja siitä henki arvokkuutta, jossa oli hienoinen laiminlyönnin tuntu. Siitä aisti luopumista, ikivanhan tarinan taikaa. Kuin se olisi nukkunut satavuotista unta. Ilma oli raskasta, paksua, kylmää ja pysähtynyttä, ja takan vieressä olevassa nukkekodissa päivällispöytä oli katettu juhlavieraille jotka eivät koskaan saapuneet.
(Morton: Paluu Rivertoniin, s.39)

Romaani kuvaa Gracen näkökulmasta tarkasteltuna Rivertonin isäntäperheen elämää ja erityisesti tytärten vaiheita. Gracen ja Hannahin suhde muodostuu yhdeksi tarinan kulmakivistä. Aivan kuin Grace ei eläisi omaa elämäänsä muutoin kuin emäntänsä kautta, ja lopulta käy myös ilmi se, millä moninaisilla tavoilla kahden eri yhteiskuntaluokista peräisin olevan naisen kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa. Suomalaisessa yhteiskunnassa eläneen on vaikea ymmärtää englantilaista palvelusväkikulttuuria, joka ilmeisesti vielä edelleenkin on osa brittiläistä perinnettä ja yhteiskuntarakennetta. Tästä en tiedä tarkemmin, mutta olen käsittänyt, että suurimmissa kartanoissa palvelusväki on edelleen ainakin jossain määrin samalla tavalla osa talon kalustoa - niin omituiselta kuin se tuntuukin.

Sitten romaani kokonaisuutena. On kummallista että minä, tiiliskivien ystävä, sanon näin: kirjaa olisi saanut lyhentää ainakin puolella. Varsinainen juoni tuntui vierähtävän liikkeelle vasta joskus reilusti puolenvälin jälkeen. Alku taas oli silkkaa jaarittelua ja keskusteluja, jotka näin jälkikäteenkin ajateltuna tuntuivat varsin tyhjänpäiväisiltä. Vähän samoissa fiiliksissä tuntuu olleen Amma, joka luki kirjan viime maaliskuussa. Toisekseen kirja laittoi miettimään, voisiko 1900-luvun alun Englantilaisesta kartanomiljööstä vaihteeksi kirjoittaa jotakin muuta kuin sotatraumoja ja palvelusväkeä ja aviokriisejä sisältävän opuksen. Ei sillä, etteivätkö teemat olisi kiinnostavia, mutta varmasti kyseiseen aikakauteen liittyy muutakin. Nyt Paluu Rivertonista tuli sellainen vaikutelma, että siihen on väkisin työnnetty kaikki  mahdollisen ajankuvaan sopivat elementit, vaikka tässä tapauksessa vähemmän olisi ehkä ollut enemmän.

Toisessa kuvassa ei ole ihmisiä. Siinä on itse Rivertonin kartano, tai se mikä sitä on jäljellä vähän ennen toista maailmansotaa riehuneessa tulipalossa. (Morton: Paluu Rivertoniin, s.389)

Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin aika surullinen ja siitä jäi jotenkin lohduton olo. Tuli mieleen Ian McEvanin Sovitus, jonka itseasiassa olen nähnyt vain elokuvana, mutta perustan käsitykseni siihen. Tuli sellainen fiilis, että seuraavaksi haluan lukea jotakin vähän hyväntuulisempaa. Alkuvuosi on kirjallisessa mielessä alkanut aika synkissä merkeissä.

Tästä löytyy paljon blogiarvioita, mutta linkitän vielä Leena Lumin, jolla on aina perusteellisia ja syvällisiä arvioita.

Kannattaa muuten huomata, että Paluu Rivertoniin sopii Le Masque Rouge -blogin kiinteistöhaasteeseen. Tämän luettuani minulla pitäisi siis olla jo lato pystyssä! Suosittelen tätä haasteeseen osallistuvien lisäksi niille, joille maistuu englantilaiseen maisemaan sijoittuva tummasävyinen, historiallinen draama.

Kirjallisuuden inspiroimaa: Käsityöt

Kirjallisuudessa ehkä ihaninta on se, miten paljon se tuottaa uusia asioita, ideoita ja visioita. Mielikuvituksen maailma on ihmeellinen! Tarinoiden siivillä voi lentää melkein minne tahansa. Innokkaana käsityöihmisenä minä kiinnitän aina huomiota kertomusten visuaaliseen maailmaan: mietin miltä mikäkin vaate näyttää ja miten sellaisen voisi toteuttaa oikeassa maailmassa. Elokuvissa kirjojen maailma on visualisoitu ohjaajan, tuottajan ja loppupeleissä pukusuunnittelijan näkemällä tavalla. Parhaassa tapauksessa elokuvan versio romaanin maailmasta osuu yksiin sen kanssa mitä lukija on kuvitellut. Lopputulos voi olla hieno tai huono riippuen siitä, miten kirjan on lukenut, millaisina kuvita tarina on pyörinyt mielessä.

Kirjan tarinan visualisoiminen voi olla vaikeaa, mutta toisinaan elokuvaksi toteutetut luomukset jäävät elämään omaa elämäänsä. Käsityömaailmassa ehkä tunnetuimmiksi "kirjallisuuden isnpiroimiksi" käsitöiksi ovat nousseet Bellan lapaset (Stephen Meyerin Houkutus -kirjaan perustuvasta elokuvasta), sekä erilaiset Rowlingin Harry Potter -maailmaan liittyvät käsityöt kuten kaulahuivit, sukat ja kassit. Ompelua harrastavat haaveilevat vihreästä mekosta, johon Keira Knightley pukeutui Ian McEvanin Sovitus-romaaniin perustuvassa elokuvassa. Paljon erilaisia inspiraatioita on saatu myös Jane Austenin romaaneihin liittyvistä teemoista.

Käsityöt ovat esillä myös kirjoissa itsessään, eivät vain elokuvissa. Käsitöiden tekemisen kuvaileminen on erityisen tyypillistä esimerkiksi 1800-1900 -lukujen Englantiin sijoittuvissa romaaneissa. Tässä katkelma Kate Mortonin Paluu Rivertoniin -romaanista.

Kaikkialla Isossa-Britanniassa nuoret naiset (ja jotkut keskenkasvuiset pojatkin) tekivät oman osuutensa käymällä kudinpuikoin murheiden vyöryä vastaan. Tuloksena oli läjittäin kaulahuiveja ja sukkia, jotka lähetettiin rintamalle. 

(Morton: Paluu Rivertoniin, s.115)

Neulomista harrastettiin myös Diana Gabaldonin romaaneissa, joissa kivenhalkeamasta 1700-luvulle kadonnut Claire ihmetteli miesten taitoa sukanneulonnassa - hänellä itsellään kun eivät puikot pysyneet kädessä ollenkaan, vaan hän tyytyi vain kerimään lankavyyhtejä keriksi. 

Kate Jacobsilta löytyy käsityömaailmaan sijoittuvat romaanit Pieni lankakauppa ja Lankakaupan tyttö. Neulonnan lisäksi käsillä tekemisen ottaa jännittävästi esille Margaret Atwood romaanissaan Nimeltään Grace. Jokaisen luvun alusta löytyy tilkkutyömalli. Äitini innostui aikanaan kirjailijan ratkaisusta niin paljon, että ompeli kaikki romaanin tilkkukuviot tilkkupeitoksi. Jane Austenin romaaneissa naiset ovat ahkeria käsillä tekijöitä: kaikki ylimääräinen aika tuntui kuluvan käsityö helmoissa jutustellen. Myös vaatemarkkinat ovat oivaltaneet kirjallisuuden vallan: eräs ketju myi ehkä vuosi takaperin Stieg Larssonin trilogian päähenkilön, Lisbet Salanderin nimellä brändättyjä tummanpuhuvia vaatteita.

Kirjoista inspiroituneille käsityöntekijöille löytyy myös ohjekirjoja, jos kaikkea ei halua tai osaa säveltää omasta päästä. Itse olen innokas kehittelemään omia malleja, mutta kurkistaisin mieluusti näihin kirjoihin, jos törmään niihin jossakin kirjaston tai kirjakaupan hyllyssä!

Minkälaisiin asioihin kirjallisuus on sinua inspiroinut? Oletko haaveillut Jane Austen -henkisestä puvusta tai shoppaillut kaupasta Lisbet Salander -tyyliset nahkahousut? Oletko kenties tehnyt itse jotakin kirjallisuuden inspiroimaa käsityötä tai haaveillut sellaisesta? Mikä olisi sellainen kirjallisuuden inspiroima vaatekappale, jonka haluaisit ehdottomasti omaksesi? Tuleeko mieleesi jokin romaani, jossa käsityöt ja visuaalisuus olisi poikkeuksellisen vahvasti esillä?

TBR ja muut mahdottomat tehtävät

Olen katsellut puolittain kateellisena, puolittain lisääntyvän paniikin vallassa, kun ihmiset laativat haasteita ja TBR-listoja, jotka perustuvat oman hyllyn lukemattomiin kirjoihin, sekä muihin teoksiin, jota pitäisi lukea. Minulla haasteet tahtovat jäädä suorittamatta, ja oman hyllyn osalta tilanne on melkoisen kaaoottinen. Hyllyyn on kertynyt lahjaksi saatuja teoksia sekä sellaisia opuksia, jotka ovat päätyneet mukaan kirpputoreilta ja kirjastojen poistomyynnistä (niin kuin vaikka Ilia ja Odysseija, miettikää 2e kappale ja nahkakannet!). Ja sitten on niitä kirjoja, jotka kaikkien pitäisi lukea, Anna Karenina (ekat 20 sivua selätetty... vuosia sitten), Ruusun nimi (saanko jo nukahtaa?) ja monta muuta.

Ongelma on se, että joka vuosi ilmestyy niin paljon kaikkea vieläkin mielenkiintoisempaa luettavaa ja sitten pitää välillä elää muutakin elämää.

Minä päätän pitää haasteiden osalta haasteettoman vuoden. Siis lukuhaasteettoman (en voi luopua NaNoWriMosta, enkä muistakaan päättömistä kirjoitusprojekteista, jotka kertovat ehkä jotakin erikoisista ajankäyttötaipumuksistani tai siitä, että pystyn halutessani raivaamaan tilaa myös älyttömyyksille). Sen sijaan ostan Ikealaiseen Billyyni ovet, jotka voin halutessani sulkea, etten kuule lukemattomien kirjojen itkua öisin (voi, kuulostipa traagiselta!)

Kirjoilla on paha tapa lisääntyä. Ne ovat kuin kaniinit. Katsot hetken muualle ja ne ovat tehneet poikasia. Pieniä kirjoja, jotka yllättäen kasvavat isommiksi ja putoilevat hyllystä. Meillä tilanne on ryöstäytynyt jo käsistä. Kirjoja on olohuoneen Billyn lisäksi yläkerran portaikkoon laudasta rakennetussa hyllyssä, makuuhuoneessa, työhuoneessa ja tietysti kesämökillä, jonne päätyvät eläkeläiskirjat. Ne, jotka ovat tarpeeksi virttyneitä kestääkseen kesäkodin kosteita talvia, sivut kupruillen keltaisina.

En siirry sähkökirjoihin, mutta harkitsen. Harkitsen myös muita ratkaisuja. Kirjastosiiven rakentaminen? Kirjojen pinoaminen sohvapöydiksi? Kirjojen luovuttaminen ikuisuuslainaan jollekin, joka ei kärsi samanlaisista ongelmista? Lukevia ihmisiä sisältävässä ystäväpiirissä se on vaikeaa.

Lopuksi vielä pari linkkivinkkiä. Go Away I'm Reading blogista kirja-aiheisia inspiraatiokuvia ja sisustusvinkkejä niille, jotka ovat yhtä epätoivoisia kuin minä. Ja The Literary Gift Companystä hypisteltävää, jos kirjahyllyt ovat jo ihan liian täynnä.

Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä

Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä
(Hebi ni piasu 2009), Sammakko, 124s.

Uusi vuosi 2013 alkoi mukavasti sillä, että vietin viihtyisän toven vaeltelemalla kirjaston hyllyjen välissä. Minulla ei pitkästä aikaa ollut mitään suurempaa visiota siitä mitä haluaisin lukea, ja jostain hyllynkolosta käteeni osui Kaneharan Käärmeitä ja lävistyksiä. Muistan, että kirjasta käytiin keskustelua muun muassa Lukuhoukan blogissa. Taisipa olla puhetta, että kirja on sadistinen, inhottava ja vastenmielinen. Ajattelin kirjan nähdessäni, että kappas, tässäpä hyvä tapa aloittaa vuosi. En tiedä mikä älynväläys sekin oli.

Käärmeitä ja lävistyksiä kertoo 19-vuotiaasta Luista, joka tapaa tatuoidun ja lävistyksiä täynnä olevan Aman, jonka kieli on halkaistu käärmeen kieleksi. Aman kieli kiehtoo Luita niin paljon, että hän haluaa itselleen samanlaisen. Aman ja tatuointiliikeen Shiban kanssa kolmiodraamaan ajautuva Lui päätyy elämään alkoholinhuuruista elämää, jossa kivun tuottaminen itselleen on vain yksi keino päästä lähemmäksi täydellisyyttä ja omaa itseä.

"Haluan juuri tuollaisen"
Olin päättänyt sen samalla hetkellä kun näin piirroksen. Pelkkä ajatus tuosta loisteliaasta pedosta koristamassa selkääni sai sydämeni hakkaamaan nopeammin. Lohikäärme näytti kuin olisi voinut lentää hetkenä minä hyvänsä paperilta; kirin oli nostanut etujalkansa ikään kuin hypätäkseen lohikäärmeen yli. Kaksi ylvästä olentoa, joita ei voinut erottaa toisistaan eikä minun kohtalostani.
(Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä, s.65)

Luin lyhyen kirjan nopeaasti ja välillä inhoten. Kanehara käyttää kieltä taitavasti, eikä säästele lukijaa yksityiskohdilta. Vuonna -83 syntynyt Kanehara on mitä ilmeisimmin tutustunut japanilaiseen nuorisokulttuuriin ja sen hämäräperäisiin puoliin, sillä romaanin kansiliepeen tekstin mukaan hän on 11-vuotiaana lopettanut koulun ja päätynyt asumaan kaduille. Japanin uutta sukupolvea kuvaava romaani ei anna mitenkään ihailtavaa kuvaa japanilaisesta nuorisokulttuurista, johon toivon mukaan kuuluu pääsääntöisesti muutakin kuin itsensä silpominen erilaisilla jännittävillä metodeilla. Pikainen googletus paljastaa, että kielen halkominen käärmeenkieleksi on kuin onkin ihan todellinen muoti-ilmiö. Kaikkea sitä oppii, kun lukee kirjallisuutta!

En voi sanoa, että olisin mitenkään erityisesti pitänyt kirjasta. Minä en ole lävistänyt enkä tatuoinut itsenäni, enkä koe näihin teemoihin liittyviä elementtejä erityisen mielenkiintoisina. Luin synkeäsävyinen maailma näyttäytyy lähinnä ahdistavana, mutta sitä en voi kieltää, etteikö tarinaa olisi rakennettu varsin oivallisesti ja toisaalta myös koukuttavaksi niin, että kirja pitää lukea yhdeltä istumalta. Romaani pisti myös kyseenalaistamaan fiksaationi lukea (ja kirjoittaa) pitkiä romaaneja. Ei tarinan tarvitse olla monta sataa sivua pitkä ollakseen hyvä. Joskus vähemmän on enemmän.

Katselin kun hän nousi hitaasti vuoteesta ja mietin edelleen sisälleni muodostunutta jokea.
(Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä, s.124)

Tähän ovat tarttuneet myös Lumikki ja Kaleidoscope.  Suosittelen luettavaksi niille, joita genre ja aihepiiri kiinnostavat. Toisaalta kirjaan kannattaa tutustua ihan jo siksikin, että se on voittanut Japanin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon ja käännetty useille kymmenille kielille siis. Eiköhän tämän voi jonkinlaiseksi yleissivistykseksikin lukea? Mene ja tiedä.