K.K. Alongi: Kevätuhrit

K.K. Alongi: Keävtuhrit

Otava 2016

302s.

Arvostelukappale

K.K. Alongin uutuusromaani Kevätuhrit putkahti sopivasti lukujumin keskellä postilaatikosta. Olin tutkaillut kirjaa kustantamon katalogista epämääräisen kiinnostuneesti, joten se tuli luettua mielenkiinnolla. Kirjailija on minulle ennalta vieras, mutta kustantamon sivuilta lunttaamalla selvisi, että kansainväliseltä kuulostavan nimen takaa löytyy suomalaissyntyinen, Kaliforniassa perheensä kanssa asuva kirjailija.

Kevätuhrit tuntuu idealtaan etäisesti tutulta ja luettuani tarinaa pidemmälle, muistuu mieleeni 90-luvulla televisiossa pyörinyt sarja Klaani, jossa nuoret joutuvat selviämään postapokalyptisessa maailmassa, josta joku virus oli tainnut tuhota kaikki aikuiset. Kevätuhrien asetelma on periaatteessa ihan sama. Tarina seuraa muutaman nuoren, alussa lähinnä Jaden ja Suseten kamppailua maailmassa, joka ei olekaan enää sellainen kuin ennen. Joka puolella makaa kuolleita ihmisiä, osa selvinneistä nuorista käyttäytyy kummallisen verenhimoisesti ja on vaikeaa tietää kehen ja mihin uskaltaa luottaa. Jade ja Susette keräävät ympärilleen joukon muita selviytyjiä, jotka kaikki haluavat pärjätä uudessa, oudossa maailmassa. 

Kirjan asetelma on lähtökohtaisesti herkullinen. Ajatus maailmasta, josta suurin osa ihmisistä on pyyhkytynyt pois on kammottava ja kiehtova. Kirjaa on verrattu muutamassa yhteydessä Lost tv-sarjaan, mutta sitä yhteyttä en oikein ymmärrä. Vaikka Kevätuhreissa on mystisiä sävyjä, on kyse mielestäni kuitenkin ihan eri genrestä. Kevätuhreissa on joka tapauksessa synkkä tunnelma ja maailma selvinneiden ympärillä on outo ja ahdistava.

Itse en erityisemmin pitänyt kirjan kerronnasta ja kielestä. Olisin kaivannut tarinaan ja henkilöhahmoihin enemmän syvyyttä, nyt kertomus tuntui pintaraapaisulta teemaan, josta olisi saanut irti vielä enemmänkin. Käsitän, että kirjalla varmasti pyritään myös ulkomaan markkinoille, mutta jollain tavalla käännöskirjaan helposti sopivat nimet, stereotyyppisen suomalaisen maiseman kuvaus ja vetävä, helppotajuinen kerronta tuntuivat tympeiltä ratkaisuilta. Lukiessa toivoin koko ajan, että tarina ei päästäisi niin helpolla, mutta lopulta jäi kuitenkin sellainen olo, että kirja oli vähän pettymys. Toisaalta se on ehkä suunnattu ya-genren nuoremman polven lukijoille, ja kielellisten kikkailujen ja tunteen paatoksen ystävänä en ehkä kuulu mieltymysteni puhumattakaan ikäni puolesta teoksen ensisijaiseen kohderyhmään.

Kirjan syntyyn liittyy sellainen hauska yksityiskohta, että kannen kuvaan liittyi kustantamon kilpailu, jossa etsittiin suomalaisia nuoria esittämään romaanin henkilöitä teoksen kansikuvaan. Idea on tuore ja varmasti innostava, mutta lopputulos ei ole erityisesti minun mieleeni. Kannessa on jotain tosi ysäriä, mutta plussaa kivasta, potentiaalisia lukijoita osallistavasta ideasta!

Suosittelen jännittävien nuortenkirjojen ystävälle. Ja tätä muuten varmasti #pojatkinlukee.