Kaari Utrio: Sunneva

Kaari Utrio: Sunneva (Tammi 2012), 752s
Kansi: Mika Kettunen

Sunneva Jaarlintytär on ylpeä ja itsepäinen 13-vuotias ruotsalaisneito, jonka orvokinsiniset silmät ja kullanväriset hiukset saavat miesten kupeet kuumottamaan ja sydämet sykkimään. Naimaikäinen neito on vanhemmilleen ylpeys mutta haaste: Sunneva pitäisi saada naimisiin, mutta tyttö ei ole nöyrä, eikä taivu vanhempiensa tahtoon, vaan liehittelee miehiä sopimattomalla tavalla. Sunneva passitetaan sukulaisperheen oppiin ja sieltä Vretan luostariin, mutta tyttöpä pakenee ja hänen matkansa taittuu Norjaan. Tulevaa sulhastaan kartellessaan Sunneva matkaa aina piskuisen Suomen perukoilta Ranskan ja Espanjan hoviin ja aina kaukaiseen Kostantinopoliin asti kunnes viimein tajuaa, että se jota hän pakenee onkin todellisuudessa se, jota hän rakastaa.

Kaari Utrion Sunneva on yhteisnide kirjoista Sunneva jaarlintytär ja Sunneva keisarin hovissa. Kirja on historiallista romaania parhaimmillaan (tai pahimmillaan, riippuu mielipiteestä), sillä se on tiiliskivimäinen ja pitää sisällään niin vaiherikkaan matkan, että heikompia hirvittää. Rouvaspornoksikin kutsuttu romanttisen historiikin perinne pitää punaisena lankanaan neitsyen miesseikkailuja, mutta Utrio näyttää samalla patriarkaaisen ja naista alistavan maailman ja piirtää mielenkiintoisen kuvan historiallisesta miljööstä. 

Juonellisesti kertomus on melkoisen kömpelö, sillä itse ainakin lukijana turhaudun tyhjäpäiseltä vaikuttavaan päähenkilöön, jonka itsekkyydelle ja lapsellisille ratkaisuille ei tunnu löytyvän järkiperäistä selitystä. Vai kumpaa sitä mieluummin tekisi: olisi takamailla pakanoiden orjana vai sisilialaisen ruhtinaan kadehdittuna vaimona? Sunnevan vastenmieli tulevaa aviomiestään kohtaan selittyy lähinnä ainoastaan tytön naiiviudella ja kiivaalla kapinahalulla omia haluja ja tuntemuksia vastaan. Miestä kohtaan koettu fyysinen vetovoima lienee säikyttänyt ylimielisen tytön niin pahasti, että hän mieluummin pakenee, kuin heittäytyy tunteiden vietäväksi. 

Vaikka tarinan päähenkilön käytös paikoin ärsyttää ja huvittaa, kirja on silti vallan viihdyttävää luettavaa. Sunnevassa Utrio syyllistyy ehkä hieman samaan ilmiöön, kuin monet muut histriallisen romaanin kirjoittajat, eli päähenkilö tuntuu olevan osallisena suunnilleen kaikissa varhaiskeskiajan tärkeissä tapahtumissa. Vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta mitä väliä uskottavuudella, jos kerronta vetää ja tarina vie mukaansa? Ja sen Utrio taatusti taitaa, Sunnevan uusintapainoksen siistitty versio myös kolahtaa nykypäivän lukijalle, eikä kerronnassa ole häiritsevää ajan patinaa.

Sekä Sunnevan että myös monen monen muun tänä päivänä julkaistun historiallisista tai myös fantasiateemaisista lähteistä ammentavan romaanin yhteydessä en voi olla ihmettelemättä kustantajien nykylinjausta, joka popularisoi menneisyyden tarinan kansikuviin räikeän mauttomalla tavalla. Saman ilmiön huomasin Kristiina Vuoren esikoisen kohdalla, ja valitettavasti myös Sunnevan kannen koen epäonnistuneeksi. Kansien kuvitus tietysti ammennetaan kuvapankeista, mutta en voi kuvitella, etteikö pienellä vaivalla olisi ollut mahdollista tuottaa kuva-aineistoa, joka edes kituisesti täyttäisi ajankuvan vaatimukset. Ainakin minä kiinnitän kansikuvaan suuresti huomiota ja pidän sitä varsin tärkeänä osana kokonaisuutta. Räikeät meikit (ei onneksi Sunnevan kannessa!), ajankuvaan täysin sopimattomat asustukset ja muu kirjan sisällön kanssa ristiriidassa oleva kuvitus ei millään tavalla luo mielikuvaa siitä, että julkaisu olisi toteutettu harkittuna kokonaisuutena. Varmasti resurssien puute vaikuttaa asiaan, mutta se on harmittava ilmiö näin esteettistäkin nautintoa hakevan lukijan kannalta.

Sunneva oli kaikenkaikkiaan juuri sellainen kirja, jota todella kaipasin pimeään marraskuun iltaan. Minä olen vannoutunut historiallisen romaanin (tai historiallisen hömpän!) ystävä. Pidän näistä paksuista tiiliskivistä, joiden juoni rakentuu pienen romantiikanhitusen ja historiallisen maailman väreistä. Olen itse asiassa aika innoissani siitä, että minulla on aika iso osa Utrion kirjoista vielä lukematta ja sen lisäksi genren klassikot, Angelinat. 

Kirjan on lukenut muuten myös Sara. Muualla blogimaailmassa en ole tähän pahemmin törmännyt. Lieko tiiliskivimäinen koko pelottanut, vai ovatko muut lukeneet tämän jo aikaisemmin? Vai onko romanttinen historia tällä hetkellä kaikkea muuta kuin mediaseksikästä luettavaa?

Suosittelen Kaari Utrion Sunnevaa historiallisten ja romanttisten tiiliskivien ystäville. Tämä on todellista arjen pakoa!