Ilkka Remes: Itäveri

Ilkka Remes: Itäveri
(WSOY 2002)

Minulla on aika monta kirjaa kesken tällä hetkellä. Töissä kahvitaukoluettavana Siiri Enorannan Painajaisten lintukoto. Kotona sängyn vieressä Diana Gabaldonin Muukalainen (kyllä, tämä on vähintään kymmenes kerta kun luen kyseistä kirjaa). Kesäkodin alakerrassa Stephen Kingin massiivinen Lasikuvun alla ja yläkerrassa Sergeanne Golonin klassikko Angelika. Auton nauhurissa on pyörinyt viikkotolkulla Remeksen Itäveri, jonka sain viimein eilisellä mökkireissulla loppuun.

Juho Nortamolle selviää yllättävä asia. Hän ei olekaan vanhempiensa lapsi, vaan hänet on adoptoitu perheeseen kolmekymmentä vuotta takaperin. Koko asiaa peittää salaisuuksien verho, josta Juho päättää ottaa selvän. Hän lähtee Saksan kautta viimein Venäjälle selvittämään sukujuuriaan. Kuka hän oikein on? Venäläinen vai suomalainen? Moraalisen pohdinnan eteen Juho joutuu, kun biologisesta isästä selviää asioita. Moraali- ja identiteettikysymykset kietoutuvat toisiinsa kun salaliitto Venäjän edesmennyttä presidenttiä vastaan alkaa kuroutua auki.

Itäveri on kaiketi vaihtoehtohistoriaa. Remes on rakentanut fiktiivisen rakennelman, joka leikittelee Venäjän ja Suomen suhteilla ja muodostaa mielikuvan Venäjän yhteiskunnasta ja niistä asioista, jotka suurvallassa ovat tyystin toisin kuin kotona Suomessa. Näkökulma värittyy Juhon katkerista ja suoraviivaisista tulkinnoista. Itäveri on ensisijaisesti kertomus Juhosta, ei Venäjän suurvallasta eikä salaliitoista.

Itäveri olisi varmaan ollut ihan ok kirja, ellei päähenkilö olisi ollut niin idiootti. Pahoittelen sensuroimatonta sanavalintaa, mutta mikään ei ole niin ärsyttävää kuin lukea kirjaa, jossa koko ajan tekisi mieli ravistella päähenkilöä ja käskeä käyttäytymään. Juho on kolmekymppiseksi keskenkasvuinen ja fanaattinen. Hän toimii hetkellisten mielihalujen ja tunteiden johdattelemana, eikä mieti sitä mikä on järkevää ja mikä ei ole. Kirjan ärsyttävyyden kuittaa "loppu hyvin kaikki hyvin" -asetelma. Juho on onnekas paskiainen, joka idioottimaisesta käytöksestään huolimatta saavuttaa onnen ja ihanuuden.

On kirjassa hyviäkin pointteja. Pidin siitä, miten Remes kuljettaa tarinan mukana Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Venäläisen klassikkoromaanin arvot nousevat useaan otteeseen esille ja heräsi mielenkiinto lukea tiiliskiviklassikko joskus. Intertekstuaalisuus on aina plussaa, jostain syystä tarinan liittäminen kirjalliseen perintöön saa minut aina nostamaan hattua.

Suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostavat vaihtoehtohistoria sekä venäläineen maailma. Dekkariksi tätä ei voi sanoa, mutta jännitystä (ja ärsytystä) kyllä piisasi.