Aki Raatikainen: Kristallikuningas

Aki Raatikainen: Kristallikuningas
(WSOY 2012), 526 sivua

Mikä sopisi kesälukemiseksi paremmin kuin historiallinen romaani? Paksu sellainen. No, tästä asiasta voi olla eri mieltä, jos ei tunne suunnatonta himoa historiallisia romaaneja kohtaan. Kristallikuningas tyydytti kuitenkin minun historiannälkäni, vaikkakin pienten alkuyskähtelyjen jälkeen.

Aki Raatikaisen esikoisromaani kertoo Axel Tystlåtenista, joka päätyy nuoruuden hairahduksesta rangaistuna sotimaan Eurooppaan. Vaikutti aluksi, että olen napannut kirjaston hyllystä pelkkää sotakuvausta käsittelevän kirjan. Onneksi kuitenkin jaksoin kahlata alun laahaten läpi, sillä puolivälin jälkeen Tystlåtenin seikkailut saivat huomattavasti kutkuttavamman sävyn. Nähdyksi tuli niin Ranskan hovi kuin Amsterdam.

Kristallikuningas on herättänyt lukijoissa monenlaisia fiiliksiä. Otan jo tässä yhteydessä esille kirjasta aikaisemmin kirjoitetut arvostelut, sillä on mielenkiintoista huomata, miten erilaisia me lukijat olemme. Unohdettujen kirjojen hautausmaassa kirjan ensimmäistä kolmannesta pidetään parhaimpana antina, kun taas minä meinasin nukahtaa tylsyyteen. Myös Morre on lukenut kirjan läpi. Erityisesti minua kiinnosti Puolisilmän blogissa lukemani arvostelu, sillä olin monesta seikasta aivan päinvastaista mieltä kuin  Johnny. Hän muun muassa erikseen kehuu kirjan kieltä, kun taas minä kiristelin monessa kohtaa hampaitani ja pyörittelin päätäni kun tuntui siltä, että muutamat lauserakenteet olivat kuin ala-asteikäisen ainekirjoituksesta.

Johnny nostaa arvostelussaan esille myös toisen mielenkiintoisen seikan, jota pohdin itsekin Kristallikuningasta lukiessani: hän mainitsee välttävänsä naiskirjoittajien kirjoja ja -lukijoiden suosituksia. Kristallikuninkaan kohdalla mietin moneen otteeseen, että olen lukemassa "mieskirjaa". Romaanin hahmot olivat ulottuvuuksiltaan sellaisia, etten oikein saanut niistä otetta, ja monet minua kiinnostavat seikat esiintyivät vain sivulauseissa. Johnnyn kirjoitus kuitenkin antaa ymmärtää, että nimenomaan mieslukijalle Raatikaisen tyyli ja rajaus toimi. Vaikka en suoranaisesti haluaisi alkaa lajittelemaan kirjoja mies- ja naiskirjoiksi sen mukaan keistä lukijakunta koostuu, on ilmiö jossain määrin olemassa.

Palataan takaisin Kristallikuninkaaseen. Kaikesta spekulaatiosta ja kriittisyydestä huolimatta viihdyin lopulta hyvin kirjan parissa, vaikka olinkin sitä mieltä, että muskettisoturit ja kuningattarien äpärälapset olivat pikkuisen mauttomia käänteitä. Raatikainen ikäänkuin käyttää romaanissaan historiaa eräänlaisena pelilautana, mutta unohtaa samalla tehdä keskeisistä hahmoistaan todellisen osan tapahtumia. Viittaukset historiallisiin hahmoihin ja tapahtumiin eivät pelkästään riitä luomaan menneisyyden lumoa. Mutta ehkä se ei ollut edes tarkoitus.

Vauhtia ja jännitystä romaanista ei puutu. Monet lukijat ovat kokeneet tämän jopa surullisena tarinana, mutta lopun äitelästä ratkaisusta huolimatta luin Kristallikuninkaan veijarikertomuksena, vaikkakin viittaukset Sinuhe egyptiläisen traagiseenkin hahmoon antavat ymmärtää, että tarina olisi ehkä pitänyt ottaa vakavammin. Plussaa kirja saa muutamasta äärimmäisen nasevasta dialogista, joita lukiessa nauroin ääneen. Ja se on muuten harvinaista.

Suosittelen kirjaa erityisesti historiallisista romaaneista pitäville miehille. Niille, joita kirjan paksuus ei pelota, ja jotka haluavat heittäytyä seikkailun pyörteisiin.