Veera Laitinen: Surunsyöjät

Veera Laitinen: Surunsyöjät (2011 Ivan
Rotta&Co), 252 sivua

Tässä taannoin käytiin jossakin blogissa keskustelua siitä, pitäisikö esikoiskirjailijoiden tuotoksia arvostella jotenkin helläkätisemmin kuin jo pitkää uraa tehneiden kirjailijoiden töitä. Voin onneksi todeta, että olen täysin epäammattimainen bloggaaja, enkä mikään kirjallisuuskriitikko: kerron vain omia mielipiteitäni ja fiiliksiäni. Siltikin tuntuu aika tylyltä, kun tajuan, että en kertakaikkiaan pysty kirjoittamaan hirveän ylistävää kirjoitusta 14-vuotiaan Veera Laitisen esikoisesta Surunsyöjät. Yritän kuitenkin olla reilu.

Paranormaali romantiikka ei ole uusi juttu maailmalla. Esimerkiksi vasta nyt Suomeen rantautuneet Vampyyripäiväkirjat ovat peräisin jostakin 90-luvun alusta. Twilight ei suinkaan ollut genren ensimmäisiä tuotoksia, mutta se herätti pienen Suomenkin nuorison tajuamaan, että paranormaali romantiikka ja verta jyystävät vampyyrit sekä muut ihkut ja vaaralliset hahmot ovat ehdottoman ihania. Vaikka genren lukijoissa on myös meitä +/- 30 vuotiaita ikuisia romantikkoja, lienee kohderymänä kuitenkin tällä hetkellä 90-luvulla syntyneet nuoret.

Pienkustantamo Ivan Rotta&Co mainostaa Surunsyöjiä ensimmäisenä suomalaisena paranormaalina romanssina. Amerikkalaiseen (?!) pikkukaupunkiin sijoittuva romaani kertoo Hopesta, jonka kouluun ilmestyy uusi, mystinen poika (öh, olenko joskus aikaisemmin lukenut jotakin vastaavaa?). Merenvihreillä peuransilmillä varustettu poika herättää kaikkien mielenkiinnon ja lopulta sivukausia kestäneen jahkailun jälkeen hän ja Hope alkavat seurustella. Traagisista menetyksistä (ylläri, kuten aina...) kärsivällä Hopella on vaikeuksia luottaa poikaan ja selviääkin, että Victorissa on jotakin todella outoa...

Laitisen kieli on sinällään kypsää ja se sopii nuortenkirjan tyyliin. Sen sijaan tarinan juoni herättää suuria kysymyksiä. Miksi ihmeessä on pitänyt kirjoittaa vielä yksi Vampyyripäiväkirjojen ja Twiligtin hengessä kulkeva kertomus, joka ei tuo genreen oikeastaan yhtään mitään uutta? Surun syöjät tosin ovat omaperäisesti jotakin muuta kuin vampyyreita, mutta kaava on täsmälleen sama kuin vastaavanlaisissa kertomuksissa. En myöskään aivan tavoittanut "psykologisesti oivaltavaa kerrontaa". Olisin odottanut "ensimmäisen suomalaisen paranormaalin romanssin" sijoittuvan Suomen maaperälle ja kenties jopa hyödyntävän suomalaisia myyttejä. Siinä suhteessa Surunsyöjät oli pettymys.

Eiköhän tämäkin lukijansa löydä. Viisiosaikseksi suunniteltu kirjasarja varmasti ilahduttaa niitä nuoria, jotka eivät ole saaneet tarpeekseen epärealistisista rakkaustarinoista ja yliluonnollisista, kuolemattomista olennoista. Minä taas jään mielenkiinnolla seuraamaan mihin suuntaan genre lähtee Suomen maassa kehittymään, ja millainen on seuraava paranormaali rakkaustarina, joka on keksitty kirjoittaa. Ihmissusia? Vampyyreita? Vai kenties jotakin ihan uutta?

Suosittelen paranormaaleista rakkaustarinoista pitäville nuorille lukijoille.