George R.R. Martin: Korppien kestit

Korppien kestit ( A Feast for Crows)
Kustannusosakeyhtiö Kirjava,
768s. 2005

Tässäpä kirja, joka sai minut pitkäksi aikaa ihan puuduksiin ja näännyksiin. Se jopa lannisti hetkeksi lukemisen ilon, minkä seurauksena tämän kuun lukusaldo on jäänyt hyvin pienoiseksi. Vihdoinkin sain tämän tiiliskiven lopeteltua, enkä tiedä tulinko tästä kahluu-urakasta hullua hurskaammaksi.

En tiedä olenko turhan kriittinen Tulen ja jään laulu -sarjan neljättä osaa kohtaan, mutta Korppien kestit oli todella uuvuttava luku-urakka. Kokemuksesta jäi melkein sellainen olo, että Martinilta on karannut mopo käsistä. Aiempien kirjojen värikkäät henkilöhahmot ovat saaneet kaverikseen joukon väkeä, joka jää minulle etäiseksi, enkä osaa luoda tunnesidettä useimpiinkaan Korppien kestien henkilöistä. Tämän lisäksi jopa tutut ja turvalliset hahmot ovat joutuneet Martinin käsittelyssä sellaiseen pyöritykseen että oksat pois. Tuntuu, etten tunnista enää edes niitä hahmoja, jotka olivat aikaisemmin tuttuja ja mieluisia.

Juonesta on paha mennä sanomaan. Tässä laukataan pitkin Westerosia, kukin hahmo säntäilee oman päättömän määränpäänsä mukaan ja kieroilee minkä ehtii. Kirjan loppusanat antavat ymmärtää, että Korppien kestit kulkee aika tavalla rinnakkain vielä suomentamattoman viidennen osan kanssa, ja siksi tässä kirjassa on käsittelyssä vain osa henkilöhahmoista. Olisikohan niin, että Martin kasaa henkilögalleriaansa suuren määrän hahmoja, jotta voi sitten lopuksi aiheuttaa lukijalle sydänsuruja listimällä parhaat päältä. Jotenkin on tullut sellainen vaikutelma, että nätisti tämä sota ei tule päättymään.

Kirjan moninaiset vaiheet antavat toisaalta ymmärtää, että Martin on lukenut historiansa perinpohjaisesti. Olen jostain lukenut maininnan, että kirjasarjan tapahtumia olisi ollut inspiroimassa Englannin historian Ruusujen sota, jossa Lancasterit ja Yorkit (miksi nämä kuulostavat niin paljon Lancestereilta ja Starkeilta?) sotivat keskenään Englannin kruunusta. Toisaalta eräs tämän kirjan tapahtuma (jota en ala paljastelemaan sen enempää) muistutti minusta huomattava paljon Tudorien suvun surullisenkuuluisaa vaihetta, jossa Anna Boleyn menetti päänsä tullessaan syytetyksi maanpetoksesta ja muusta. Tällaisia yhtenäisyyksiä on varsin hauska etsiä, vaikka niitä ei tarkoituksella olisikaan kirjoitettu tarinaan sisälle. On kuitenkin mukava ajatella, että historiaa tunteva kirjailija on halunnut omalla tavallaan kirjoittaa uuden version todellisista historiallisista tapahtumista. Menee ehkä saivarteluksi, mutta minusta ajatus on hauska.

Tämän jälkeen toivoisin löytäväni jotakin todella todella kevyttä, mukaansatempaavaa ja kutkuttavaa luettavaa. Ehkä pitäisi tarttua taas kerran Gabaldonin Muukalaisiin tai lukea jotain muuta varmasti kivaa ja helppoa. Ei silti, Tulen ja jään laulu on ihan mieletön fantasiakirjasarja, mutta tämä pisti väsyttämään. Nyt voin melkein sanoa, että onneksi seuraavan kirjan ilmestymiseen on hiukan (toipumis)aikaa.