Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli

Gummerus 2015

387s.

Kirjastosta

Olen näköjään viime aikoina pystytellyt aika tiiviisti menneisyydessä mitä tulee kirjavalintoihini. Anneli Kannon Pyöveli tarttui kirjastosta matkaan, sillä Morren kehuva arvio sai minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä kirja varmasti kannattaisi lukea. Pyöveli ei ollut sellainen kuin olin odottanut, mutta pidin siitä silti kovasti.

Pyöveli kertoo tarinan kolmesta miehestä: apteekkarista, tuomarista ja pyövelistä. Jokainen rakentaa oman kohtalonsa, seuraa ennalta viitoitettua tietä, mutta uskoo, luottaa ja toivoo parempaan huomiseen. Kolmen miehen tarinat ovat erillisiä, mutta rinnakkaisia. Ne riisteävät toisiaan, mutta niillä ei ole ratkaisevaa vaikutusta toisiin juonikulkuihin. Ja kuitenkin on.

Selitettynä Pyöveli tuntuu monimutkaiselta romaanilta, mutta tosiasiassa se ei ole sitä. Kertojaäänet eroavat toisistaan yllättävän selkeinä, vaikka Kanto ei kikkaile erityisemmin kerrontaratkaisujensa kanssa. Kertojien erot ovat hienopiirteisiä, selittämättömiä, mutta silti olemassaolevia sellaisella tavalla, joka saa lukijan pysymään kärryillä tarinassa. Kertomus ei ehkä ole juoneltaan vauhdikas tai moninainen, mutta tarinaan mahtuu paljon. Se on kertomus ihmiskohtaloista mutta ennen kaikkea ihmisyydestä.

Mennyt maailma on kuvattu Pyövelissä uskottavasti. Tarinassa ei ole havaittavissa minkäänlaista infodumppausta, vaan se on varsin uskottava, eikä lukija joudu miettimään millaisesta maailmasta on kyse. Maailma tuntuu suomalaiselta menneisyydeltä, mutta silti käsinkosketeltavalta. Kirjan takaosassa oleva kirjalista osoittaa tarinaa varten tehdyn taustatyön määrän. Menneisyyden faktat on kuitenkin rakennettu taitavaksi fiktioksi, joka ei kyllästytä lukijaansa.

Pidin Pyövelistä paljon. Se oli makuuni (jos puhutaan kesämausta, mikä on yleensä hömpähköä) ehkä liian realistinen, ei-romanttinen, raadollinen ja taiteellinen, mutta ehdottomasti yksi hienoimmista kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut.

Suosittelen Pyöveliä historiallisten romaanien ystäville!

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen

Atena 2015

Arvostelukappale

Keskiaika tuntuu olevan tosi in. Tai toisaalta kai pitäisi sanoa, että se on ollut sitä jo pidemmän aikaa. Käväisin pikaisesti Turun keskiaikaisilla markkinoilla kesäkuun loppupuolella, ja yleisöryntäyksestä päätellen keskiaika (tai keskiajaksi nimetty käsitys tietystä historiallisesta ajanjaksosta) on tosi kova juttu. Ihmisiä oli paljon ja meininki sen mukainen. Kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä meinasi tulla melkein hiki.

Pyysin kustantajalta arvostelukappaleen Matkaopas keskiajan Suomeen -kirjasta, sillä aihe ja sen käsittely kiinnosti. Kirja on kirjoitettu nimenomaan matkaopasmaiseen muotoon kuvaamaan kuviteltua matkaa keskiaikaiseen Suomeen. Kirjassa on käsitelty erilaisia teemoja, jotka matkalle lähtevän muukalaisen tulee ottaa huomioon: miten kannattaa puhua, miten pukeutua, mihin käyttää rahaa ja mitä ottaa huomioon matkaa tehdessä. Kirjassa on käyty läpi aika kokonaisvaltaisesti erilaisia keskiajalle matkaavan mieleen tulevia kysymyksiä. Mukaansatempaava kirja on helppolukuinen ja sopisi varmasti lukemistoksi niin historiasta kiinnostuneelle koululaiselle kuin aikuiselle, joka ei välttämättä jaksa ryhtyä lukemaan aiheeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta.

Kirja valottaa mielenkiintoisella tavalla keskiaikaista maailmaa ja maailmankuvaa. Vaikka aihepiiri sinällään on minulle tuttu, Ilari Aalto on onnistunut kirjoittamaan teoksen niin yleistajuisen selkeästi, että se on helposti lähestyttävä ja samaan aikaan viihdyttävä. Elina Helkalan kuvitus antaa menneelle maailmalle värit. Keskiajan kirjoittaminen matkaopas-muotoon on ollut tämän teoksen kohdalla hyvä ratkaisu, sillä se helpottaa kirjan kuvailemaan maailmaan tutustumisen nimenomaan nykyihmisen valosta.

Viihdyttävästä ja monipuolisesta kirjasta ei valitettavasti ole tutkimuskirjallisuudeksi lähdeviitteiden puuttumisen takia. Ymmärrän, että teosta ei varmastikaan ole kirjoitettu tutkimuskirjallisuusmielessä, mutta itse olisin kaivannut lähdeviitteitä ja täydellistä sisällysluetteloa kirjan takaosasta löytyvän lyhyen kirjalistan sijaan. Kirjoittajan tausta keskiajan elävöittäjänä laittaa väkisinkin pohtimaan, ovatko kirjassa tehdyt tulkinnat keskiaikaharrastajan omia näkemyksiä, vai lähdeaineistoon perustuvia tutkimustuloksia. Toisaalta se ei kuitenkaan vähennä kirjan ansioita, sillä teosta ei selvästikään ole kirjoitettu historiallisena tutkimuksena, eikä sitä niin pidä edes lukea. Pieni tutkija minussa huutaa lähdeaineiston perään, mutta matkailija minussa nauttii tarinasta piittaamatta siitä, mikä osa siitä on fiktiota, mikä tulkintaa ja mikä lähdeaineistoon ja arkeologisiin tutkimuksiin perustuvaa faktaa...

Matkaopas keskiajan Suomeen on ollut hienosti esillä kevään ja kesän aikana. Tämänkaltaista teosta ei olekaan ilmestynyt pitkään aikaan (ainakaan aikuisille!), joten sille lienee todella kysyntää. Nyt sitten seuraavaksi odottelemaan Matkaopasta esihistoriallisen ajan Suomeen ja Matkaopasta renessanssin Suomeen. Lukisin nekin varmasti! Minua välillä kyllästyttää se, miten alan harrastajien into tuntuu riittävän pelkästään keskiaikaisen maailman tutkailuun ja elävöittämiseen, kun muissakin aikakausissa olisi vaikka millä mitalla ammennettavaa. Vaikka onhan keskiajassa oma lumonsa...

Suosittelen kirjaa kaikille historian ystäville! Niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan mielikuvaseikkailun matkasta keskiaikaiseen maailmaan.

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Tammi 2015

555s.

Kesäkodin kirjahyllystä

Muutaman päivän hellejakson ansiosta (koska nuupahdan aina helteellä, enkä pysty tekemään mitään muuta kuin lukemaan) sain viimein luettua muutaman kirjan, jotka ovat poltelleet mielessäni jo pidempään. Kristiina Vuoren uusin Neidonpaula odotti jo kesämökin kirjahyllyssä, joten tartuin siihen, kun kuistin lämpömittari näytti lukemaa 32. Ehdottomasti liian kuuma kaikkeen muuhun paitsi sivujen kääntelyyn!

Neidonpaula kertoo Ilveksen suvun kaksostytöistä Britasta ja Trudasta, joiden äiti Kyllikki, vahva tietäjäverta kantava nainen, on päättänyt tyttöjen kohtalon ennalta. Äitinsä oppeja opiskellut Brita päätyy Naantalin Armonlaakson birgittalaisluostariin, kun taas pakanallisista opeista kieltäytynyt Truda naitetaan vaimoksi äidin parhaaksi katsomalle miehelle. Truda kuitenkin rakastuu luostarissa maalarina olevaan Lukakseen, eivätkä siskokset välty kolmiodraamalta, eivät synniltä, eivätkä kadotetulta rakkaudelta.

Neidonpaula oli kirjana mielenkiintoinen, toisaalta se tuotti pettymyksen. Lukukokemusta on vaikea kuvailla, koska se oli aika hämmentävä. Ensinnäkin tarinan keskeiset hahmot Brita ja Truda, joista Truda toimii minäkertojana ovat oudolla tavalla samanaikaisesti moniulotteisia ja yksiulotteisia hahmoja. Minulla oli kirjaa lukiessa koko ajan sellainen olo, että en pääse kertojan pään sisälle; en ymmärrä hänen motiivejaan, vaikuttimiaan enkä tahtoaan. Toisaalta taas hahmot olivat mielenkiintoisia, koska he eivät täyttäneet odotuksia. Brita ei ollut luostariin soveltuva kuuliainen tytär ja lopulta taas olikin, eikä Trudakaan oikein onnistunut kulkemaan niissä saappaissa, joihin tarina hänet yritti asettaa. Päähenkilökaksikko oli vaikeasti lähestyttävä, mikä teki hahmoista mielenkiintoisia, mutta toisaalta jollain tavalla turhauttavia. Odotin koko ajan, että hahmojen kehityksessä olisi tapahtunut jokin suuri, ratkaiseva käänne, mutta mielestäni sellaista ei missään vaiheessa tapahtunut, vaan hahmot jäivät polkemaan paikalleen. Hämmentävää.

Itse tarinan juoni oli melko tavanomainen, jopa pitkästyttävä. Keskiaikaan sijoittuvissa romaaneissa kielletty rakkaus, joka lopulta saa täyttymyksensä on vain niin nähty juttu, etten osaa enää saada siitä juuri mitään. Tarinankerronta itsessään on taattua Vuorta; kirjan maailma tuntuu historiallisesti uskottavalta ja Vuori on myös kehittynyt kertojana niin, että tarinaa lukiessa voi unohtaa lukevansa kirjaa sen sijaan, että kuvittelisi olevansa yhtäkkiä keskiajan maailmassa. Kielen tasolla tarina on saanut sanastoonsa vanhoja termejä, jotka istuvat kirjoitettuun kieleen tuntumatta teennäisiltä. Vuoren kirjat tuntuvat jakavan mielipiteitä, sillä esimerkiksi Kirjahilla piti Neidonpaulasta paljon enemmän kuin Disa Hannuntyttärestä, joka taas on Vuoren kirjoista minun suosikkini. Mutta näinhän sen onkin hyvä mennä. Mielenkiinnolla odotan, mitä Vuori seuraavaksi kirjoittaa!

Suosittelen Neidonpaulaa historiallisten romaanien ystäville.

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Gummerus 2011

575s.

Kirjastosta

En pahemmin lue kauhusävytteistä kirjallisuutta, mutta John Ajvide Lindqvist on ollut yksi genren suosikeistani pitkään. Lindqvistin kauhu ei ole sellaista psykedeelistä, selkäpiitä riipivää kauhua, vaan enempi pohdiskelevaa, skandinaavista ja hitaasti syttyvää. Kultatukka, tähtönen oli jostain syystä jäänyt lukematta, mutta kirja osui käteeni kirjastosta ja päätyi lukulistalle.

Theresiksi nimetty tyttö löytyy haudattuna metsästä ja päätyy pariskunnalle, jolla on rikkinäinen menneisyys ja yhteisiä salaisuuksia. Theres kasvaa kellarissa, eikä piittaa ihmisistä, mutta laulaa kuin enkeli. Tunteita tytöllä ei juuri tunnu olevan. Theresin kohtalo kietoutuu yhteen Teresan, ruman ja koulukiusatun tytön kanssa. Yhdessä he kaksi ovat vahvempia.

Tarinan keskeisiä teemoja tuntuu olevan musiikin ja musiikkiteollisuuden lisäksi tyttöjen asema maailmassa, sekä Lindqvistin tapaan aavistuksenomaisten kauhuteemojen hyödyntäminen. Kultatukka, tähtösessä lukijaa ei säästetä väkivaltakuvauksilta, mutta aikaisemmin lukemiini Lindqvisteihin verrattuna varsinaiset kauhuteemat jäävät aika viitteellisiksi. Enemmänkin olisi kelvannut. Siinä mielessä kirja oli hienoinen pettymys, koska odottamaani yliluonnollisuutta ei juurikaan ollut, tai se oli niin tarkasti häivytetty muun tarinan joukkoon, ettei siitä oikein ollut ainekseksi kannattelemaan tarinaa. Ihmisten julmuudesta ja tyttöjen asemasta olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin, tuntui, että tarina hukkui omaan runsauteensa.

Kaikesta huolimatta Kultatukka, tähtönen piti lukijaa tiiviisti otteessaan. Kirjailijan tyylissä on jotakin vangitsevaa, vetoavaa. Kirja luo oman taikapiirinsä, josta on vaikea poistua ennen kuin tarina on saanut loppunsa. Enemmän kuin kauhua, voisin sanoa romaanin olleen psykologisia ja yhteiskunnallisia teemoja hyödyntävä. Hyvä niinkin, vaikka odotukseni olivat vähän muuta.

Suosittelen Kultatukka, tähtöstä vahvojen, järkyttävienkin romaanien ystäville.

Mazo de la Roche: Jalnan synty

Mazo de la Roche: Jalnan synty

WSOY 1960

402s.

Kesämökin kirjahyllystä

Äitini aloitti eräänä päivänä keskustelun dramaattiseen sävyyn. Hän katsoi minua pitkään, huokasi ja totesi: "On kaksi syytä, joiden takia säälin sinua. Ensimmäinen on se, että et ole lukenut Jalna-sarjaa ja toinen se, että et ole lukenut Angelica-sarjaa." En ole aivan varma, onko asia niin synkkä, tai ainakaan suoranaisen säälin aihe, mutta kumpainenkin kirjasarja löytyi kesämökin kirjahyllystä, joten päätin antaa niille mahdollisuuden (samoin kuin aikaisemmin Tuulen viemälle, jota ilman "kenestäkään naisesta ei voi kasvaa kunnollista ihmistä"). Jostain syystä olen näitä vältellyt, joskus ensimmäisiä sivuja kyllästyneenä selaillen. Ehkä aika ei ollut silloin sopiva.

Kuusitoistaosaisen Jalna-sarjan aloittava Jalnan synty (joka on itse asiassa julkaistu myöhemmin kuin muutama tarinan kronologiassa myöhemmin ilmestynyt osa) kertoo Philipin ja Adelinen matkasta Intiasta Britannian kautta Kanadaan, jonne he rakentavat Jalnaksi nimeämänsä talon. Adelina on tempperamenttinen ja oikukas nainen, joka viis veisaa tavoista ja sovinnaisuuksista. Hän ei välitä, vaikka paikalliset kuiskuttelevat hänen ystävyydestään laivalla tapaamansa, lähiseudulle muuttaneen avioliittoaan pakenevan miehen kanssa, ja marssii synnytyksensä lähestyessä päättäväisesti uuteen kotitaloonsa, vaikka sen rakennustyöt ovat vielä kesken. Adelina herättää ihastusta myös seudun miehissä, mutta varsinainen kolmiodraaman aines koetaan vasta, kun Daisy Vaugham yrittää vikitellä Philipiä; silloin Jalnan nuori emäntä näyttää kaapin paikan.

1800-luvun puoliväliin sijoittuva tarina on aikamoinen ajankuva siirtolaisuudesta, ja vaikka kirja oli ehkä vähän paikallaanpolkeva ja uuvuttava, toisaalta nautin sen tarjoamasta miljööstä ja hetken seikkailusta kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Kirjasarjasta lukematta olevat 15 osaa kieltämättä hiukan kauhistuttavat, mutta äitini vakuutti, että seuraavat osat ovat "paljon mielenkiintoisempia" kuin ensimmäinen. Ehkäpä tartun niihin siinä vaiheessa, jos heinäkuun helteet uuvuttavat niin, etten jaksa raahautua kesäkylän pikkuiseen kirjastoon.

Jalna-sarja on ilmeisesti (Angelican ohella!) sellainen klassikko jonka "kaikki ovat lukeneet", tai joka ainakin "pitäisi lukea, hyvänen aika!". Olisi mielenkiintoista kuulla ovatko Vinttikamarin lukijat tarttuneet tähän, vai onko "sehän on yleissivistystä!" pelkkä urbaanilegenda vai täysin faktapohjainen väite. 

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin

Tammi 1968

385s.

Kirjastosta

Klaus Kristerinpoika Horn saisi ihan kenet tahansa, mutta hän rakastuu villiin ja tuittupäiseen Kirstiniin, joka ei millään ottaisi miehekseen naistenkaatamisesta kuuluisaa Klaus Kristerinpoikaa. Kaari Utrion esikoisromaanissa käydään kilpasilla naisen rakkaudesta, eletään 1500-luvun tiimellyksessä, kuollaan ja rakastetaan ihan niin kuin historiallisessa romaanissa kuuluukin. Historiallisia faktoja hyödyntävä ja ajankuvaa tyylikkäästi (mutta puuduttavasti) kelaava romaani viihdyttää kesäkoomassa valuvaa lukijaa, mutta muistuttaa samalla, ettei kovin montaa tämän genren tekstiä kannata lukea peräjälkeen: sen verran samankaltaisena toistuvat juonikuviot historiallisen viihderomaanin klassikkorintamalla.

Kirsten vastustelee vanhempiensa ja sukunsa suosimaa avioliittoa ja onnistuu neljä vuotta välttelemään innokasta Klaus Kristerinpoikaa, joka on miltei pakkomielteisesti päättänyt saada punakutrisen neidon itselleen. Avioliiton myötä Kirstinin on myönnettävä erheensä ja todettava aviomies sangen tyydyttäväksi niin makuukamarissa kuin muussakin elämässä. Kirjan alkupuolisko keskittyy Klausin ja Kirstinin kilpaleikkiin, loppupuolisko käy läpi Erik XIV:n aikakauden historiallisia tapahtumia. Kieltämättä tarinan jännite hiipui huomattavasti siinä vaiheessa kun lemmenpeliä pelanneet rakastavaiset saivat toisensa. Loppupuolisko tuli luettua harppoen ja haukotellen, vaikka aikakausi sinällään kiinnostava onkin.

Historiallinen viihde on omalla tavallaan viehättävä genre, vaikka välillä tuntuukin siltä, että tarinat toistavat itseään aika tavalla. Toisaalta Utrion ja kumppanien kirjoihin on aina välillä mukava tarttua; siinä missä toinen nappaa käteensä Bridget Jonesin tai Fifty Shadesin, toinen viihdyttää itseään tempautumalla romanttisen historian pyörteisiin. Niin ennalta-arvattavia kuin tarinat onkin, jokin niissä silti vetää puoleensa.

Utrion kirjoissa ihastuttaa autenttiselta tuntuva menneisyyden kuvaus (mikä ei valitettavasti välity esimerkkinä olevasta kansikuvasta!). Tarinoissa on paljon tietoa, ja koska en ole historian harrastaja, en takerru yksityiskohtiin vaan nieleskelen aika pureskelematta kaiken lukemani, ellei vastaan ostu jotakin ällistyttävän epäloogista tai ajankuvaan sopimatonta. Kartanonherra oli kieltämättä ainakin osittain aikamoista infotulvaa, mikä ehkä vähän uuvutti.

Suosittelen romaania historiallisen viihteen ystäville.

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Michael Mortimer: Neitsytkivi

Bazar 2014

557s.

Toukokuu mennä hurahti. En tiedä mihin aika on oikein kadonnut, kuusenlatvaan ja omenankukkaan. Puutarhatöihin ja mihin tahansa, mutta ainakaan en ole ehtinyt istua lukemassa, toivottavasti kesä tuo asiaan muutoksen ja saan järjestettyä itselleni lukuhetkiä, sillä niin kovasti kaipaisin heittäytyä hyvän kirjan pariin. Toukokuussa iltalukemisena kahlaamani Neitsytkivi ei ollut ihan sitä, mitä juuri nyt olisin kaivannut.

Parikymppinen biologianopiskelija Ida saa isoäidiltään oudon puhelun, jonka seurauksena hän päätyy juhliin joista saa haltuunsa mystisen neitsytkiven. Kivellä tuntuu olevan ihmeellisiä voimia ja kaiken lisäksi sitä havittelevat muutkin kuin Idan isoäiti. Ida joutuu murhasta syytettynä pakenemaan perhetuttunsa Lassen luokse, jonka auttamana hän pakenee poliiseja, venäläisiä takaa-ajajia ja muutamaa muuta tyyppiä ensin Ruotsin metsien läpi Suomeen ja lopulta koiravaljakolla Venäjälle (!). Kirja loppuu kuin seinään, sillä vasta viimeisellä sivulla tajusin (olisihan se takakannessa lukenut), että kyseessä oli jatko-osa. Voi tylsyys.

Jatkoa kirja todella kaipaakin, sillä pseudonyymin takana työskentelevä kirjailijakaksikko on upottanut tarinaan niin monta langanpätkää, ettei sitä yhdessä tekstissä millään saisi solmittua järkeväksi kokonaisuudeksi. On mystinen neitsytkivi, on Idan kadonnut äiti, on Idaa jahtaavat tyypit omine taustoineen. Kaikkea piisaa. Välillä kirjaa lukiessa tuli sellainen fiilis, että sen toimittaminen on ilmeisesti tehty vähän vauhdilla, sillä kieli oli paikoin kömpelöä ja tarinaa pätkittävät Wikipediasitaatit tuntuivat vähintäänkin oudoilta. Lisäksi kirjaan oli jostain syystä lätkitty kuvitukseksi rakeisia mustavalkokuvia, jotka kai löyhästi liittyivät juoneen, mutta niiden funktio ei oikein selvinnyt. Liika on liikaa, ja Neitsytkivessä liikaa oli todellakin aika runsaasti.

Olisin itse asiassa voinut pitääkin tästä kirjasta, ellei se olisi ollut niin kamalan rönsyilevä. Keskushahmo Ida jäi niin ikään aika mitäänsanomattomaksi hahmoksi, mutta kenties hänestä irtoaa enemmän aloitekyvykkyyttä tarinan seuraavissa osissa. En ole ihan varma viitsinkö niitä lukea, koska Neitsytkivikin oli aika uuvuttava. Sinällään ihan mielenkiintoinen tarina, mutta en vain jaksanut pysyä perässä kaikissa oudoissa käänteissä...

Suosittelen Neitsytkiveä vauhdikkaiden seikkailujen ja mysteerien ystäville.