Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti (Kometjakten)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY 1991 (julkaistu ensimmäisen kerran 1946)

156s.

Minä en ole ollut koskaan mikään suuri muumifani. Tykkäsin lapsena realistisemmista seikkailuista, kuten Viisikoista ja kaikenlaisista etsivämysteereistä, enkä varsinaisesti innostunut fantasiasta. Halusin lukea sellaisista seikkailuista, jotka pienen järkeni mukaan olivat mahdollista. On hassua muistella omaa kirjallista historiaansa varsinkin tästä näkökulmasta. Lapsena olin pieni realisti kun taas aikuisena olen ajautunut spefin ja fantasian maailmaan ihan huomaamatta. Ehkä se johtuu siitä, että aikuisille ei oikein kirjoiteta jänniä seikkailukertomuksia Viisikkojen hengessä?

Muumeihin tutustuin lapsena lähinnä tv-sarjan kautta ja siitä kyllä pidin kovasti. Muumikirjat sen sijaan tuntuivat vähän tunkkaisilta ja omituisilta. En oikein ymmärtänyt Tove Janssonin kielenkäyttöä, kuvatkin olivat merkillisiä enkä oikein käsittänyt muumien filosofiaa: minusta muumit olivat vähän yksinkertaisia. Myöhemmin olen kuitenkin oppinut arvostamaan erityisesti Janssonin kuvitusta ja mielikuvitusrikkaita tarinoita, jotka aikuisen näkökulmasta ovat älykäitä ja mielenkiintoisia. Kirjoissa on paljon sellaista mitä lapsi ei pysty ymmärtämään.

Muumipeikko ja pyrstötähti valikoitui luettavaksi omasta kirjahyllystä. Olen saanut sen vuonna -97 syntymäpäivälahjaksi hyvältä ystävältäni. Osittain se valikoitui luettavaksi Tove Janssonin juhlavuoden johdosta, osittain siksi, että kaipasin jotakin lyhyttä mutta hyvää mieltä tuottavaa lukemista.

Päivästä toiseen oli harmaata mutta ei satanut koskaan. Pilvet vaelsivat juhlallisesti loputtomina synkkinä riveinä yli taivaan, ja niiden alapuolella maa odotti. (Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, s.39)

Tarinassa Muumipeikko ja Nipsu lähtevät kotikonnuiltaan muumilaaksosta selvittämään salaperäisen pyrstötähden arvoitusta. Filosofi Piisamirotta väittää, että tähti saattaa iskeä maahan ja kaikki menevät muhennokseksi. Muumipeikko haluaa tietää pitääkö se paikkansa ja mitä asialle voisi tehdä. Matkalla tähtitornille heidän joukkoonsa liittyy huuliharppua soittava Nuuskamuikkunen sekä Niisku ja tämän sisar Niiskuneiti, johon Muumipeikko rakastuu palavasti. Lopulta päästään takaisin kotiin ja suojaan pyrstötähdeltä, jonka häntä pyyhkäisee laakson yli, mutta joka jatkaa matkaansa taas kohti avaruutta.

Tarinan teema on aika synkkä ja jopa ahdistava ja Pyrstötähti onkin ehkä yksi pelottavimmista muumitarinoista. Siitä voi hakea maailmanloppuun liittyvää symboliikkaa tai sitoa tarinan omaan aikaansa, jolloin sodan varjo oli langennut Suomen ylle. Janssonin piirrokset onnistuvat vangitsemaan hyvin painostavan tunnelman joka tarinassa on. 

Muumipeikko ja pyrstötähti herätti halun tarttua myös muihin Tove Janssonin kirjoihin. En myöskään ole koskaan lukenut häneltä mitään aikuisille suunnattua, joten sekin voisi olla mielenkiintoinen kokeilu. Muumikirjat olen tainnut kaikki lukea joskus teininä tai ne on luettu minulle lapsena, mutta olen aika vakuuttunut siitä, että tarinat avautuvat ihan toisella tavalla aikuislukijan silmin. Ehkä siinäkin on hyvä syy tarttua kirjoihin uudelleen.

Suosittelen Muumipeikko ja pyrstötähti -romaania filosofisten lastenkirjaklassikoiden ystäville.

Kesken jääneitä kirjoja

Kesken jääneiden kirjojen ajatteleminenkin on jotenkin masentavaa. Tuntuu luovuttamiselta ja kirjailijaa kohtaan epäreilulta antaa periksi ja jättää kirja kesken. Minulla on kuitenkin tunnustus: jätän todella usein kirjan kesken, jos se ei ensimmäisen kymmenen sivun aikana kiinnitä huomiotani. Taidan olla aika vaikea lukija, koska olen niin kriittinen tai ehkä mukavuudenhaluinen. Jos kirja nimittäin asettuu mukavuusalueeni ulkopuolelle, tai tylsistyttää minua, en näe syytä lukea sitä. Tai näen, montakin syytä, mutta en vain viitsi. Maailmassa on kuitenkin niin paljon myös sellaisia kirjoja, jotka haluan ehdottomasti lukea ja joiden lukemiseen ei nytkään riitä aika. Miksi siis laittaa aikaansa sellaisiin kirjohin, jotka syystä tai toisesta eivät iske?

Ajattelin kuitenkin aurinkoisen aamun ratoksi listata ylös niitä kirjoja, jotka olen kantanut kirjastosta kotiin lähiaikoina, tai jotka löytyvät omasta to-read-hyllystäni, mutta jotka ovat jääneet kesken. Se, että kirja jää kesken ei tee siitä huonoa, joten ehkä listasta osuu jollekin silmään sellainen kirja, jonka ehdottomasti haluaisi lukea.

Miina Supinen: Säde

Hehkutin aikaisemmin Liha tottelee kuria -kirjan yhteydessä, että olin metsästänyt Sädettä kirjastosta ja saanut sen viimein käsiini. Harmittavasti Säde oli jotenkin todella sekava, enkä ymmärtänyt yhtään mistä siinä oli kyse. Aihe kuulosti kiinnostavalta ja olisin todella halunnut pitää kirjasta, ehkä yritän joskus myöhemmin uudelleen. Nyt vain ei pysty eikä kykene.

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Kirja kuulosti todella mielenkiintoiselta, kun joku suositteli sitä blogissani. Pääosin kaikki kirjasta lukemat arvioni kuulostivat ylistäviltä, mutta itse aloin nukahdella ensimmäisten sivujen jälkeen. Kirjan tyyli tuntui todella jaarittelevalta, enkä saanut tarinasta otetta. Haluaisin antaa kirjalle vielä toisen mahdollisuuden, mutta minulla on sellainen tunne, että olen saanut yliannostuksen dystopiaa.

Andrei Pajanne: Autuaiden saari

Sain kirjasta aikanaan arvostelukappaleen, mutta en ole päässyt kirjan kanssa muutamaa ensimmäistä sivua pidemmälle. Romaanin teema vain menee niin yli ymmärrykseni, ja kirjan pituuden huomioon ottaen tuntuu aika mahdottomalta edes yrittää lukea sitä. Teemoiltaan tämä tuntuisi lähentyvän Paulo Coelhon kirjojen tyyppistä settiä, mutta satasivuisen Coelhon pystyy kahlaamaan läpi vaikka ihan periaatteen vuoksi, tämä ei mene, ei sitten millään.

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan

Tämä oli pinnalla muutama vuosi sitten Finlandia -ehdokkuuden johdosta ja olen lukenut kirjaa siitä saakka. Toisin sanoen se on makuuhuoneemme kirjahyllyssä (jossa on pääasiassa keskeneräisiä tai työn alla olevia kirjoja ja selailukirjoja), näen sen aina säännöllisin väliajoin ja ajattelen, että voi ei tuokin on kesken.

Mika Waltari: Mikael Karvajalka

En tiedä mikä minua vaivaa! Luin teininä Sinuhen läpi innoissani, mutta nyt en pääse eteenpäin Mikael Karvajalka, joka kuitenkin kiinnostaa minua suunnattomasti. En ole missään tapauksessa luovuttanut, ehkä tämä kirja odottaa kesälomaa ja pitkiä lukurupeamia?

Näiden lisäksi minulla on omassa hyllyssä ihan järjetön määrä sellaisia kirjoja, jotka olen ajatellut joskus lukea, joihin olen ehkä tarttunut ja selannut muutaman sivun ja todennut, että nyt ei ole sellainen tunne mutta ehkä jossain vaiheessa. Olen patologinen kirjojenkeskenjättäjä, mistä tunnen syyllisyyttä ja epäilen, että nykyajan teknologinen ja erilaisia aistiärsykkeitä täynnä oleva maailma on sulattanut pääni sisällön niin, että minun on vaikea keskittyä mihinkään. 

Kesää odotellessa (kyllä, kesää voi jo alkaa odottaa!) on kuitenkin mukava ruveta laatimaan kirjalistoja ja pohtimaan mitä lukisi sitten kun on loma ja aikaa rauhoittua. En periaatteessa pidä sitten kun -ajattelusta, mutta ehkä se joskus on sallittua...

Jääkö teiltä kirjoja kesken? Miksi jätätte kirjan kesken ja tunnetteko siitä huonoa omaatuntoa?

Richard Matheson: Olen legenda

Richard Matheson: Olen legenda (I Am Legend, 1954)

Suomentanut: Vuokko Aitosalo

Kansi: Jarno Kantelinen

Vaskikirjat 2007

163s.

Richard Mathesonin Olen legenda on yksi vampyyri- ja zombiapokalypsikirjojen klassikoita. Maailmaa riivaa vampirismivirus, joka on tehnyt kaikista ihmisistä yöllä liikkuvia verenhimoisia vampyyreja. Kaikista paitsi yhdestä. Robert Neville taistelee yksinään eläviä kuolleita vastaan, suojaa talonsa vakosipuleilla ja tutkii syitä sille, miksi hirvittävä tauti on ottanut ihmiskunnan otteeseensa ja miksi vain hän on selvinnyt hengissä.

Mathesonin vampyyrit ovat verenhimoisia, öiseen aikaan liikkuvia olentoja, jotka vihaavat valkosipulia, pelkäävät uskonnollisia symboleita, ja jotka voi surmata iskemällä vaarman niiden kehoon. Matheson on kuitenkin vienyt vampyyrimytologian asteen verran tieteellisempään suuntaan, sillä Nevillellä on tarve selittää, mistä kaikki johtuu ja miksi tartunnan saaneiden keho reagoi sellaisella tavalla. Olen legenda poikkeaa siis aika tavalla Houkutuksesta, True Bloodista ja muista vampyyriteemaa hyödyntävistä romaaneista. No, kirjan alkuperäinen versio on kirjoitettu vuonna 54, joten lienee ihan ymmärrettävää, että se goottilaisen romantisoinnin sijaan vie tematiikkaa hiukan scifimpään suuntaan.

Ne käänsivät kalpeat kasvonsa häntä kohti kuullessaan moottorin äänen. Hän näki niiden kävelevän ulos autotallin avoimesta ovesta ja puri hampaansa yhteen. Miten typerä, turha tapa kuolla! 

Ne lähtivät juoksemaan autoa kohti leveänä rivistönä. Hän tajusi yhtäkkiä ettei voisi pysähtyä. Hän painoi kaasun pohjaan, auto puski väkijoukon lävitse ja kolme hyökkääjää kaatui nurin kuin keilat. Törmäykset ravistelivat autoa rajusti. Auton ikkunoissa vilisi kirkuvia kasvoja, ja niiden huuto sai Nevillen veren hyytymään. (Matheson: Olen legenda, s.36)

Neville on kuitenkin vahvoilla. Hän liikkuu vain valoisan aikaan, jolloin viruksen saaneet vampyyrit ovat horroksessa. Hän on ottanut missiokseen tuhota kaikki vampyyrit ja etsiä parannuskeino, jonka avulla olisi mahdollista pelastaa edes muutama. Öisin Neville sulkeutuu hyvin varustettuun taloonsa, jonka hän on eristänyt vampyyrien hyökkäyksiä kestäväksi. Yksinäisyys on piinaava, mutta Neville hukuttaa surun ja ikävän alkoholiin, hän on päättänyt ettei kuole.

Romaanin loppu on lohduton ja tuo jollain tavalla mieleen Beckettin Genesiksen, jonka luin viime vuoden puolella. Lähinnä Olen legendassa toistuu ajatus enemmistön muuttumisesta vähemmistöksi. Ylivertaisena itseään pitävä ihmisrotu unohtaa niin helposti, että asena luomakunnan hallitsijana on myös helposti menetetty. Neville suhtautuu kohtaloonsa tyynesti ja jättää lukijan katselemaan viimeistä sivua turtuneena.

Suosittelen Richard Mathesonin romaania Olen legenda klassikoiden ystäville. Myös niille, jotka ovat kiinnostuneet vampyyri-, scifi- ja kauhukirjallisuudesta.

Jo Baker: Longbournin talossa

Jo Baker: Longbournin talossa (Longbourn)

Tammi 2014

448s.

Arvostelukappale

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole koskaan ollut minulle sellainen The Kirja, vaikka tarina ja henkilöhahmot ovatkin viehättäviä ja tietysti ansainneet paikkansa kirjallisuuden klassikoiden joukossa. Kaikkea Dontown Abbey -henkistä ja Englantiin sijoittuvaa luen kuitenkin mielelläni, joten Jo Bakerin Longbournin talossa päätyi ehdottomasti lukulistalle, kun bongasin sen kustantajan katalogista.

Longbournin talossa sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan kuin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat. Lähdin lukemaan kirjaa ihan hivenen skeptisenä sillä ajatuksella, että se on jonkun Austen-fanin käsistä lähtenyt fanfic. Suhtaudun aina hiukan kyynisesti siihen, että alkuperäisteosta lähdetään jollakin tavalla sorkkimaan, mutta onneksi Longbournin talossa oli positiivinen yllätys. Se on ihan oma, itsenäinen tarinansa, jossa tutut tapahtumat ja henkilöhahmot ovat vain taustalla. Tarinassa ei ole kyse siitä, että siinä kerrottaisiin Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina vain vähän toisin silmin, vaan vanha tuttu tarina antaa vain taustan palvelusväen elämälle ja tapahtumille.

Baker on onnistunut puhaltamaan sielun henkilöhahmoihin, jotka Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain vilahtavat ohitse. Romaanissa keskeisen roolin saa palvelustyttö Sarah, joka on kyllästynyt elämäänsä palvelusväessä ja kaipaa jotain muuta. Romanssilla on keskeinen osansa tarinassa, mutta Bakerilla on yllätys, jonka hän paljastaa lukijalle vasta romaanin loppukolmanneksessa. Talon väen ja palvelusväen elämät nivoutuvat toisiinsa tavalla, joka on ajankuvaa ajatellen realistinen ja riipaiseva. Romaanin teemoissa oli jotakin samaa kuin Ian McEvanin Sovituksessa. 

Bakerin romaania lukiessa tuli sellainen olo, että historiallisen romaanin genressä on tapahtunut viime vuosien aikana merkittäviä muutoksia. Teksti on muuttunut tiiviimmäksi, kokeilevammaksi ja sanoilla leikittelevämmäksi. Olen tottunut pitämään historiallista romaania muutoksen ulkopuolella olevana peruspilarina; romaanit ovat paksuja, jaarittelevia, sivupoluilla käyviä ja kuvailevia. Kirjoitustyyli on perinteistä, tarinaa kerrotaan sen sijaan että lukijan eteen tuotaisi uusia luku- ja tulkintatapoja. Pidän itse valtavasti juuri sellaisista perinteisistä historiallisista romaaneista. Ken Follettin Taivaan pilarit ja Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarja näin joitakin esimerkkejä mainitakseni. Baker edustaa uudempaa tyyliä, teksti on runollista ja rakenteessakin on kokeilevuutta, jolla lukijaa jujutetaan ja ainakin luodaan erilaisia mielleyhtymiä. En ole aivan varma mitä pidän tästä tyylistä, mutta siitä huolimatta Longbournin talossa oli vaivatonta ja melko kevyttä lukemista. Tarinassa oli kuitenkin sellaista syvyyttä, joka ehkä erottaa sen perinteisimmistä, jaarittelevista historiallisista romaaneista.

Romaanin jokainen luki alkaa hauskasti Ylpeyden ja ennakkoluulon lainauksella. Tarinat kulkevat lomittain, mutta Longbourn on silti ihan oma itsenäinen teoksensa, joka puolustaa omaa olemassoloaan. Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että hän on selvästi tehnyt taustatyönsä huolella, mikä paljastuu kirjan loppupuolella olevista tekijän kommenteista. Ne kannattaa myös lukea, sillä ne avasivat tarinan syntyä mielenkiintoisella tavalla.

Suosittelen romaania luettavaksi niille, jotka rakastavat historiallisia romaaneja ja erityisesti englantilaisiin maisemiin sijoittuvia rauhallisia tarinoita.

Säätöä

Vähän säätämistä. Jos Vinttikamari näyttää lähiaikoina oudolta, katoaa, muuttuu pilkulliseksi tai räjähtää, ei syytä huoleen. Kokeilen vähän uusia pohjia, bannereita, nippeleitä, nappeleita ja asetuksia. Voi olla, että palaan sitten kuitenkin loppujen lopuksi vanhaan ja tuttuun (koska muutokset ovat aina outoja ja pelottavia), mutta kevät (tai se, että ei ole talvi kuten pitäisi) saa aikaiseksi sen, että pöly näkyy auringon valossa. Kirjahyllyn siivoamisen lisäksi piti ruveta siivoamaan myös blogia. Jos joku näyttää ihan kamalalta tai ei muuten vain toimi, niin saa toki antaa palautetta.

En ole ollut (enkä oletettavasti tule edes olemaan) koskaa mikään ammattimainen kirjabloggaaja, mutta yritän ryhdistäytyä muutamassa jutussa. Menneen talven aikana minulla on ollut vähän vaikeuksia tietokoneeni kanssa, mistä johtuen en ole pahemmin linkittänyt juttuja, enkä muutenkaan kiinnittänyt huomiota blogin ulkoasuun ja luettavuuteen. Yritän tehdä asialle jotakin, kiva jos ette ole ihan menettäneet hermojanne. Koitan jatkossa myös lisäillä kirjojen faktatietoja (sivumäärät, kustantaja jne.) En ole aikaisemmin tähän lähtenyt, koska en ole pitänyt sitä tarpeellisena, mutta ajattelin nyt yrittää, jos ne toisivat pakkaan jotakin uutta.

En ole blogihistoriani aikana ollut kovin aktiivinen arvostelukappaleiden kanssa, ja olen jopa pohtinut sellaista linjausta, etten lähde arvostelukappaleita ollenkaan lukemaan. Kuitenkaan, kun en ole mitään periaatepäätöstä asiasta tehnyt, enkä keksinyt syytä puoleen tai toiseen, merkitsen jatkossa myös arvostelukappaleet kun se hyvän käytännön mukaista on.

Millekään viralliselle tai järjestelmälliselle linjalle en kyllä rupea. Vinttikamarit on tunnetusti täynnä roinaa, pölyä ja sotkua. Sille ei mahda mitään, niin kuin tiedätte...

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

WSOY 2007

335s.

Minähän en ole varsinaisesti mikään kotimaisen realismin ystävä. Miina Supisen Liha tottelee kuria luettiin kirjablogeissa vuosia sitten (minä olen aina jäljessä trendeistä, mutta se ei ole mitään uutta). Oikeastaan minun ei ollut nytkään tarkoitus lukea kirjaa, sillä olin etsimässä kirjastosta Supisen Sädettä. Kyseinen kirja oli kuitenkin merkillisesti hukassa. Tietokanta väitti, että sen pitäisi olla hyllyssä, mutta kirjaa ei löytynyt mistään, eikä vaikuttanut realistiselta, että se olisi ollut kirjaston sillä hetkellä ainoan asiakkaan sylissä piilossa. Vaikka mistä sitä tietää. Supisen kohdalla päätin napata jonkin muun kirjan mukaani, ja siksi Liha tottelee kuria päätyi kirjastokassiin.

Sillä aikaa kun Launo ja Katriina olivat sukeltamassa, Silmu, joka oli silloin 13-vuotias, luki kakkosluokan scifikirjoja. Hän piti niistä hillittömästi toisin kuin Astra, joka luki vain harvoin, mutta aina laadukkaita kirjoja ja ymmärsi mitä niissä sanottiin. Silmu piti hirviöistä, avaruusaluksista ja sankareista, varsinkin sankareista. (Supinen: Liha tottelee kuria, s.109)

Romaani kertoo perheestä, joka on ihan tavallinen perhe, mutta sellaisella tavallisella tavalla vähän outo ja viksahtanut. Isä Launo on tunnettu kapellimestari, äiti Katriina sisustussuunnittelija. Lapset Astra, Silmu ja Pelagia kulkevat jokainen omaa polkuaan. Liha ja lihallisuus ovat romaanissa vahvasti esillä: lihava ja vähän koulukiusattu Silmu ryhtyy rakentamaan kehoa, kotoa omilleen muuttanut Astra nauttii sadomasokistisesta seksistä, äiti tarttuu kiellettyyn hedelmään. Lihallisuus ei kuitenkaan ole pelkkää revittelyä ja irstailua, vaan Supinen sanailee tarinansa humoristisesti ja kevyesti, vaikka asia on painavaa.

Pikaisen googletuksen perusteella kirjaa on luettu paljon ja siitä on tykätty. Minulla on epämääräisesti sellainen mielikuva, että kirja olisi ollut yhteen aikaan paljonkin puheenaiheena, mutta en ollenkaan muista miksi. Olen aina kärsinyt jostakin kummallisesta allergiareaktiosta, joka liittyy kotimaisen realismin ilmiöihin (spefivillityksiin lähden sen sijaan heti mukaan, outoa), joten olen varmaan skipannut suurimman osan siitä keskustelusta, joka kirjan ympärillä on pyörinyt. Supisen esikoinen on joka tapauksessa omassa sarjassaan varsin virkistävä ja eloisa lukukokemus. Vaikka kertomuksen aihe on realistinen ja jopa raadollinen, tarina on osattu pukea sanoiksi niin, ettei lukijalle jää likainen ja ahdistunut olo. Jollain tavalla Supisen perhekeskeinen asetelma tuo mieleeni Jukka Parkkisen Suvi Kinos -kirjat. Vai johtuisikohan se siitä, että osaa tapahtumista peilataan vallattoman tyttölapsen näkökulman kautta?

Pidin valtavasti romaanin rakenteellisesta ratkaisusta. Tarinassa hypähdellään vähän ajasta toiseen, mutta jostain syystä minulla ei ollut mitään vaikeuksia seurata juonta ja pysyä kättyillä. Romaani eteni todella loogisesti ja tapahtumia oli helppo seurata. Sivut suorastaan kääntyilivät itsekseen. Tällainen lukukokemus on vaihteeksi virkistävä, sillä tuntuu kuin olisin kahlannut pitkän aikaa kituliaiden, tahmeiden sanojen viidakossa. Tämä ei pelkästään johdu valitsemistani kirjoista, vaan huonosta ajoituksesta ja niin edelleen. Liha tottelee kuria osui kyllä nyt hyvään saumaan.

Ja sattuipa niin, että seuraavalla kirjastovisiitillä myös Säde löytyi hyllystä. Sen sijaan läheisessä pikkukirjastossani ei ollut yhtäkään Edith Södergranin runokirjaa. Mikä tätä maailmaa vaivaa, kysyn vaan?

Suosittelen Supisen Liha tottelee kuria realististen, ilkikuristen ja humorististen romaanien ystäville. Tämä ei kumminkaan ole hömppäkirjallisuutta, vaan painavaa asiaa pilke silmäkulmassa.

Veronica Roth: Insurgent

Veronica Roth: Insurgent

HarperCollins 2012

525s.

Veronica Rothin suosittu Divergent oli lukulistallani vähän aikaa sitten. Kielimuurista huolimatta pidin kirjasta kovasti, joten tilasin hetimiten netistä trilogian kaksi seuraavaa osaa ja tartuin Insurgentiin heti kun kirja tuli postista. Kirjasarja on tosiaan suosittu maailmalla, ja nyt kun Suomessakin voidaan lukea käännöstä (Outolintu), nousee tämä varmasti vielä suurempaan tietoisuuteen. Kirjan takakannesta:

Tris has survived a brutal attack on her former home and family. But she has paid a terrible price. Wtacked by grief and guilt, she becomes ever more reckless as she struggles to accept her new future. Yet if Tris wants to uncover the truth about her world, she must be stronger than ever... because more shocking choices and sacrifices lie ahead.

Insurget kärsii hiukan toisen kirjan syndroomasta. Trilogian kakkososa on vähän haastava juttu, harva siinä tuntuu onnistuvan ihan täydellisesti. Tarinassa ollaan menossa selvästi johonkin, mutta varsinaisesti langanpäitä ei voida solmia yhteen, koska kolmas osa on vielä tulossa. Tästä syntyy selvästi dilemma.

Tris ja Tobias ovat kirjasarjan ensimmäisessä osassa päätyneet yhteen ja joutuneet osaksi kammottavaa taistelua, jossa älykkäiden porukkaan kuuluvat omat manipuloineet seerumillaan rohkeiden tajuntaa niin, että nämä ovat käyneet yksissä tuumin hallintoa pitävää vaatimattomien ryhmää vastaan. Vain divergentit, poikkeavat, ovat säilyneet aivopesulta. Insurgentissa Tris, Tobias ja joukko muita massamurhasta ja aivopesusta selvinneitä yrittävät jatkaa elämäänsä yhteiskunnan rauniolla. Tarinassa vietetään aikaa muiden ryhmittymien joukossa; rauhaa rakastavat Amityt eivät pysty kauaa majoittamaan huimapäistä ja agressiivista joukkoa, myös yhteiskunnan luokkayhteiskunnan ulkopuolelle joutuneiden keskuudessa on vaikeuksia. Tavataan kauan kadoksissa olleita perheenjäseniä, tullaan petetyksi ja podetaan huonoa omaatuntoa.

YA-kirjallisuudessa on toisinaan onnistuneita ja toimivia parisuhteita ja vielä ensimmäisen kirjan kohdalla ajattelin, että Trisin ja Tobiaksen suhde on sellainen. Insurgentissa rakastavaisten elämä menee soutamiseksi ja huopaamiseksi, kun Trisia painaa syyllisyys tehdyistä teoista. Eipäs-juupas-vääntöä on todella pitkästyttävä lukea, ehkä se toimii teini-ikäisellä, mutta näin aikuisen ihmisen näkökulmasta tekisi mieli kalauttaa kakaroiden päät yhteen ja käskeä selvittämään asiansa. 

Olen näköjään kriittisella tuulella, mutta romaanissa oli paljon sellaisia asioita, jotka ärsyttivät minua. Roth tuntuu olevan innoissaan keksinnöstään, jossa simulaatioita käytetään koulutus-, aivopesu-, ja kidutustarkoituksessa. Jossain vaiheessa jatkuva seerumin piikittäminen ja simulaatiot alkoivat käydä puisevaksi. Idea on sinällään hyvä ja toimi Divergentissä hyvin, mutta nyt jokin siinä alkoi tuntua kuluneelta. Toisaalta koin vähän samanlaisen fiiliksen Nälkäpelin toisessa osassa, kun reppanat joutuivat taas uudelleen taisteluareenalle. Ihan kuin kirjailijalta olisi loppunut ideat kesken, ja hän olisi hätäpäissään alkanut kierrättää aikaisemmin hyväksi todettua teemaa.

Nyt olisi kirjahyllyssä odottamassa vielä sarjan kolmas osa. Vähän epäilyttää, esimerkiksi Notko, se lukeva peikko lyttäsi Allegiantin, eikä minullakaan tämän toisen osan jälkeen ole ihan hirveän suuri usko siihen, että kirjasarjan saisi jotenkin järkevästi pakettiin. Täytyy se kuitenkin jossain vaiheessa lukea, kun on tullut kotiinkin hankittua, mutta katsotaan uskallanko tarttua siihen ihan vielä.

Suosittelen Insurgentia niille, jotka haluavat lukea Divergentin jatko-osan.