Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236s.
Lainattu Suden kirjahyllystä
Olen lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista, vaikka luin sen jo aikoja sitten. Pääsääntöisesti olen vältellyt niitä kirjoja, joista syystä tai toisesta on kohuttu, mutta tämä tarttui lukulistalleni, kun satuin saamaan sen sopivasti lainaksi. Kirja oli nopealukuinen ja vei mukaansa, mutta en oikein keksinyt siitä mitään sanottavaa. En tiedä keksinkö nytkään, mutta yritän silti.
Kirja on Khadija -nimisen somalitytön kasvutarina. Runoja laulava tyttö haluaisi olla äitinsä silmäterä, mutta somaliperheessä tyttö tulee vasta poikien ja miesten jälkeen. Isän ja veljen saatua surmansa Khadija jää yksin äitinsä kanssa. Kamelivarkaiden ryöstämä tyttö joutuu vieraaseen leiriin ja päätyy lopulta itseään vanhemman miehen toiseksi vaimoksi. Kirja kuvaa Khadijan kasvua tytöstä vaimoksi, taustalla Somalian poliittinen tilanne, naisen asema ja naisten väliset suhteet luovat taustan tarinalle.
Khadija pani silmät kiinni. Uni saapui hitaasti. Unessa hän käveli hooyon perässä tiheässä metsässä. Hooyo nosteli leveitä vihreitä lehtiä heidän tieltään, eteni rivakasti ja loikki lätäköiden yli taitavasti. Heidän edessään avautui kauniin sininen meri. (Farah: Aavikon tyttäret, s.118)
Kirjan saama mediahuomio johtuu osittain siitä, että Nura Farah on ensimmäinen Suomen somali, joka on julkaissut romaanin. Oikeastaan voisi sanoa, että oli jo aikakin! Farah kuvaa Somalian maisemia kauniisti ja onnistuu välittämään lukijalle uskottavan ja värikkään kuvan aavikon elämästä. Olin odottanut kirjan kuvaavan maahanmuuttajan elämää, mutta Khadijan tie kulkee aavikon polkuja. Kirjan ei ole tarkoitus shokeerata eikä järkyttää (vaikka muutama kuvaus onkin raadollinen), vaan mielestäni se pyrkii antamaan realistisen kuvan somalialaisen naisen elämästä 1900-luvun puolivälissä.
Minulle Aavikon tyttäret oli pienoinen pettymys. Ensinnäkin se toi mieleeni Waris Dirien Aavikon kukka -romaanin, joka teki minuun aikanaan vaikutuksen. Khadijan tarina ei tuntunut saavuttavan päätepistettä, vaan jäin kaipaamaan kertomukseen punaista lankaa. Vaikka kirjan kuvailu oli todella kaunista ja vakuuttavaa, en päässyt lähelle hahmoja, vaan romaani tuntui pikemminkin pintaraapaisulta.
Suosittelen romaania luettavaksi kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita somalien kulttuurista ja elämästä Somaliassa. Uuden kotimaisen kirjallisuuden ystäville.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti