Katri Alatalo: Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)

Olen ollut koko marraskuun ihan nanowrimon pyörteissä, mutta onneksi olen silti ehtinyt myös hieman lukea. Sain kaverin kirjahyllystä lainaan Vaskikirjojen vuonna 2012 julkaiseman Katri Alatalon romaanin Karnin labyrintti. Alatalon esikoisromaani on perinteistä fantasiaa, joka sijoittuu pohjoisiin maisemiin.

Kuollut metsä oli karu, ja puut olivat samanlaisia kaikkialla. Maamerkkejä etsien oli vaikea suunnistaa; helpompaa oli löytää reitti vaiston varassa, muistojen avulla.

(Alatalo: Karnin labyrintti, s.33)

Tarinassa 16-vuotta täyttänyt Dinja-tyttö lähtee kotikonnuiltaan kylmästä pohjolasta, sillä unessa nähty ruusumies ja kadonnut äiti vaivaavat Dinjan mieltä. Hän taittaa matkaa Raugin ja Emronin kanssa, ja kohtaa matkallaan erilaisia haasteita ja tapaa uusia kansoja ja ihmisiä. Tarina täyttää perinteisen fantasian odotukset, siinä on ripaus Sormusten herran henkistä taivallusta ja erityisesti labyrinttikohtaukset tuovat mieleen Tolkienilta tutun vuoren sisällä olevan valtakunnan. Karnin labyrintti on kuitenkin ihan oma kertomuksensa, vaikka se lainaakin fantasialle tutuksi tulleita elementtejä. Teemat oman identiteetin etsinnästä ovat hyvin esillä ja fantasiamaailma tuntuu mukavasti tutulta mutta silti omanlaiseltaan.

Alatalon kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Pienen näköinen kirjanen pitää sisällään pitkän ja vaiheikkaan tarinan. On mukava huomata, että Suomessa edelleen julkaistaan ihan perinteistä fantasiaa, vaikka tarjontaa taitaakin olla edelleen vielä enemmän kuin kysyntää. Hienoa silti, että Vaskikirjat on lähtenyt julkaisemaan Alatalon trilogiaa. Kirjasarjan toinen osa ilmestyikin juuri, täytyy katsoa, jos se tarttuisi mukaan kirjastosta.

Lähtöpäivänä ilma oli kirkas ja kylmä, ja Dinja puki päälleen paksun hirventaljaisen takkinsa. Hän sulki ikkunaluukun, jonka oli unohtanut raolleen yön ajaksi, ja alkoi pakata.

(Alatalo: Karnin labyrintti, s.190)

Suosittelen romaania perinteisen fantasian ystäville.

Bernard Beckett: Genesis

"Tunnetko silloin olosi väkeväksi?"

"En tunne mitään."

"Sitä minä en usko", Art sanoi.

"Ihan sama minulle, mitä sinä uskot."

"Sinun täytyy muistaa, että jos suunnitelma epäonnistuu jossain vaiheessa, minä en pysty sinua auttamaan", Art painotti. "Minun ohjelmani ei salli tietoisten olentojen tappamista."

"Mutta pystyt kuitenkin pitelemään ihmistä aloillaan, kun minä tapan?"

"Näköjään."

"Sinun ohjelmasi ei ole mistään kotoisin."

(Beckett: Genesis s.152)

Anaksimandros suorittaa tutkintolautakunnalle koetta, jonka läpäistyään hän pääsisi jäseneksi Akatemiaan, utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxin tutkimuksen aiheena on 2000-luvun lopulla elänyt Adam Forde, joka pelastaa tuntemattoman tytön hengen ja joutuu vangituksi. Vankina olonsa aikana Adam tutustuu robottiin nimeltä Art.

Genesis tarrautuu elämän perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Mitä on olla ihminen? Mikä on sielu ja tietoisuus? Jos tekoaäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi? Kirja tarttui mukaani kirjastosta ihan sattumalta - ja vei mukaansa. En ole kovin tottunut robottipitoisen scifi-dystopian lukija, mutta tässä oli elementtejä jotka vakuuttivat.

Beckett hyödyntää tarinassaan antiikin filosofiaa ja Vanhan testamentin kertomuksia. Genesiksen luettuani jäi hyvin vahvasti sellainen vaikutelma, että tämä vuonna 2006 julkaistu kirja tulee olemaan klassikko. Yllätyin iloisesti, kun se löytyi myös bloggarien Nämä kirjat pitää lukea -listalta. Arvosteluihin en ole juurikaan törmännyt, tai sitten ne vain ovat livahtaneet täysin ohitse. Toisaalta ihan hyvä, tämä kirja oli melkein parhaimmillaan luettuna ilman ennakko-oletuksia. Spoilaaminen ja juonipaljastukset pilaavat tarinan täysin.

Suosittelen Genesistä yhteiskunnallisista aiheista ja ihmisyyden olemuksesta kiinnostuneille scifin ja dystopian ystäville.

Vauhdikas perjantai Helsingin kirjamessuilla

Vietin perjantain Helsingin kirjamessuilla Been, Suden ja Vaarnan seurassa. Meillä oli jo ennalta aika tarkkaan suunniteltu ohjelma, koska messujen anti ole jälleen kerran runsas ja mielenkiintoinen, minkä lisäksi moni juttu osui päällekkäin. Minulla oli onni päästä yöpymään Helsingissä, joten olin aamulla varhain liikkeellä. Siitäkin huolimatta, että eksyin jo edellisenä iltana Töölön sijaan Hietalahteen ja aamulla missasin pari olennaista risteystä ja kiersin lenkin ennen kuin pääsin Pasilaan. Tiedän, Helsingissä kannattaa selvästi suosia julkisia kulkuvälineitä. Ymmärrän kyllä miksi.

Aamumme alkoi Ruusuja, piiskaa ja homoseksiä -keskustelulla, jota veti Morren maailman Hanna Matilainen. Keskustelussa olivat mukana Juhana Petterson, Aulis Hård, Tarja Sipiläinen ja J.S. Meresmaa. Seurasimme keskustelua vähän sivummalta, joten osa sisällöstä lipui kuulumattomiin. Messujen alkuun olisi selvästi pitänyt buukata puolen tunnin rupattelu- ja kuulumistenvaihtohetki ennen varsinaisen ohjelman alkamista.

KirjaKallion viihtyisässä nurkkauksessa (ja maalin katkussa) kuuntelimme hetken Siiri Enorantaa, joka kertoi romaanistaan Nokkosvallankumous. Sen jälkeen suoritimme jakautumisen, kun osa porukasta jäi kuuntelemaan Siri Kolua ja osa Kristiina Vuorta. Minä kuuluin Vuoren ryhmään, joten puolituntinen meni historiallisen romaanin maailmoissa, Vuori kertoi myös omasta tiestään kirjailijaksi, mikä oli varsin kiinnostavaa! Ehdin vielä kuunnella viitisen minuuttia Koluakin, kun säntäsin Vuoren lopetettua takaisin KirjaKallion lavalle.

Mikä meitä odottaa - Tulevaisuuden dystopiat keräsi KirjaKallioon hurjan joukon kuulijoita. Puhujina olivat 

Matti Vanhanen, Siiri Enoranta, Johanna Sinisalo, Olli Siren ja Johanna Sinisalo. Keskustelua ehdin kuunnella vain puoliväliin saakka, sillä meillä oli kiire kuuntelemaan Tätä et tiennyt kirjasta -paneelia, jossa edusti joukko kustannusalan osaajia. Lari Mäkelä, Katja Kettu, Anna Baijers, Noora Al-Ani, Inkeri Penttinen ja Liisa Riekki puhuivat kirja-alasta ja siitä millaisia työvaihteita käydään läpi ennen kuin kirja päätyy kirjoittajalta lukijalle. Sali oli täynnä ja paneelia oli antoisa seurata!

Kaikessa huiskeessa shoppailulle jäi onnekkaan vähän aikaa, koska kassissani oli kotimatkalla vain kolme kirjaa, ja tein konkurssin vain Messukeskuksen kahvila- ja ravintolahintojen vuoksi, tällä kertaa se ei ollut kirjojen syytä. Katsaukseni perjantaihin on vain pieni pintaraapaisu, mutta päätellen siitä miten Vaarnan kynä sauhusi, saamme täydellisen raportin koko messuviikonlopusta Päiväunien salainen elämä -blogista (www.salainenelama.blogspot.fi). Minulla perjantai jäi ainoaksi messupäiväksi, mutta joukkomme lupasi edustaa myös lauantaina ja sunnuntaina. Kirjoittajaryhmä Nuotion puumerkki löytyy myös KirjaKallion seinästä. Löydätkö? ;)

Diana Gabaldon: Tulivana

Diana Gabaldon: Tulivana (Gummerus 2013)

Suositun Matkantekijä-sarjan kirjoittanut Diana Gabaldon tunnetaan fanfic-piireissä ehdottomasta suhtautumisestaan fan fictionin kirjoittamiseen. Gabaldon on ankarasti kieltänyt kirjasarjaansa hurahtaneita kirjoittamasta tekstejä, joissa hänen luomaansa maailmaa käytetään, ja tiettävästi hän on myös vaatinut teksteihinsä perustuvia ficcejä poistettavaksi netin syövereistä. Syyn ymmärtää, kun lukee Tulivanan. Tämä rouva tahtoo kirjoittaa ficcinsä itse.

Tulivana koostuu neljästä novellista tai rönsystä, kuten kirjailija niitä itse johdannossa luonnehtii. Kaksi tarinoista sijoittuu aikamatkustustematiikan ympärille, kaksi kertoo Matkantekijä -sarjassa sivuhahnomona tunnetusta Lordi John Greystä. Minulle nämä rönsyt ja varsinkin John Greyn ympärille kietoutuvat tarinat ovat vähän kiusallisia, koska en ole oikein ikinä innostunut siitä, että hyvä tarina paisutetaan muodottomaksi möykyksi. Grey ei ole myöskään hahmona koskaan kiinnostanut minua niin paljon, että olisin saanut luettua hänestä kertovia tekstejä. Siksi Tulivanassa olleet Armeijan käytäntö sekä Lordi John ja zombien vitsaus olivat vähintäänkin puuduttavia. Sen sijaan Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa ja Välitila olivat ihan viihdyttävää lukemista.

Tavallaan Gabaldonin idea punoa koko tarinamaailma suureksi kudokseksi on ihan viehättävä. Vaikka olen lukenut Matkantekijän paksut tiiliskivet useampaan kertaan, en millään pysynyt perillä kaikissa viittauksissa, joita kirjailija selitti johdannossa ja jälkipuheessa. Gabaldonin kirjat ovat niin jättimäisiä plus yhdistettynä huono nimimuistini, olin välillä ihan pihalla siitä kenestä henkilöstä on kyse ja mikä hänen roolinsa on ollut aikaisemmissa kirjoissa.

Gabaldonin idea kirjoittaa tällaisia pikkutarinoita on kuitenkin oivallinen. Lukijat odottavat kärsimättöminä niin uutta paksua kirjaa kuin tv-sarjaa, jota kuvataan parastaikaa. Sarjan castingien odottaminen oli fanien keskuudessa melkoista jouluaattoon verrattavissa olevaa jännittämistä ja Gabaldon osaa selvästi taktikoida julkaistessaan tällaisia pieniä porkkanoita, jotka pitävät fanien kiinnostuksen yllä. Ja mikäs siinä. Kyllä ainakin minulle tällaiset pikkutarinat kelpaavat vaikka en missään tapauksessa innostu niistä samalla tavalla kuin vaikkapa Matkantekijän ensimmäisistä osista.

Suosittelen Tulivana -novellikokoelmaa Diana Gabaldonin tuotantoon jo aikaisemmin tutustuneille lukijoille. Muille nämä tarinat eivät ehkä aukea senkään vertaa kuin minulle.

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema

Kari Nenosen Se ken tulee viimeseksi on kuolema osui luettavakseni ihan sattumalta, eikä minulla ollut mitään ennakko-odotuksia kirjan suhteen. 80-luvun kauhuklassikko osoittautui viihdyttäväksi ja vähän värisyttäväksikin luettavaksi.

Snidi ja Epe ovat olleet kavereita pikkupojista saakka, Helsinkiläisessä kerrostaloyhtiössä kasvaneiden lasten elämään kuuluu normaalin koulupojan arjen lisäksi myös yliluonnollisia elementtejä, jotka tuntuvat lapsen mielikuvitukselta, järkkyneen nuoren harhoilta tai myöhemmin joltakin ihan muulta. Tarina on ehkä kliseinen 666-viittauksineen, mutta siinä on hämmentävää kerrontaa ja erikoisia juonikuvioita, jotka pitävät lukijan otteessaan. 

Se pukeutu jostain vitun ylijäämävarastomyymälästä hankittuihin tummiin teryleeneihin ja ruudullisiin flanellipaitoihin tai poolokauluksisiin banloneihin ja Instrun terveyskenkien näköisiin monoihin ja jos sillä oli joskus farkut niin ne oli jotkut ihmeelliset 60-luvun alaspäin levenvät, ja kun se joutu just silloin syksyllä sairaalasta päästyään hankkimaan rillit, niin tietysti nekin oli semmoset perttijotunit ja fleda sillä oli aina silleen ihmeellisesti kynitty niinku joku vitun kananperse.

(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema s.70)

Kirjan kerronta vaihtelee ovelasti Snidin ja Epen pätkien välillä, mutta vaikka kertojaa ei erikseen ilmoiteta kappaleiden alussa, ei lukija voi erehtyä, sillä noin erilaisilta Nenonen on saanut pojat kuulostamaan. Tarina hyppii myös aikatasoissa, mutta se ei tee lukemisesta hankalaa vaan pikemminkin tuntuu loogiselta tarinan etenemistä ajatellen.

Jollain tavalla kirjassa minuun teki suurimman vaikutuksen nimenomaan nuorten elämän kuvaus ja se, miten yliluonnolliset elementit hiipivät tarinaan mukaan kuin varkain. Varsinkin, kun en ollut edes tajunnut ryhtyneeni lukemaan kauhukertomusta. Vaikka kauhutematiikka tuntui olevan peräisin 80-luvun urbaanilegendoista, pääsi tarina silti yllättämään.

Mult oli kyllä vähän aikaa pallo totaalisen hukassa, ku mä näin sen talon mihin Stidi oli muuttanu asumaan. Mä vaan stondasin siin kadulla niska kenossa ja monttu auki ku joku vitun öö.

(Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema, s.143)

Suosittelen kirjaa kauhutarinoiden ja urbaanilegendojen ystäville.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (Gummerus 2009)

No voi hyvät hytinät. Elän ilmeisesti vaihetta, joka jostain syystä altistaa minut lukemaan sellaisia kirjoja, joista en pidä tai joita en tajua. John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut kirjailijalta Ystävät hämärän jälkeen sekä Kuinka kuolleita käsitellään ja pidin kummastakin. Ihmissatama on ollut minulla joskus aikaisemminkin kirjastosta lainassa, mutta viimeksi se jäi kesken (paha tapa). Olisi jäänyt nytkin, ellen olisi ollut niin itsepäinen.

Ihmissatamassa Anders ja Cecilia lähtevät kuusivuotiaan tyttärensä Majan kanssa retkeilemään kesämökkisaaren läheisyydessä olevalle majakalle. Maja katoaa, eikä hänestä löydy jälkeäkään. Tarinassa hypitään menneen ja nykyhetken välillä ja vähitellen lukijalle paljastuvat niin saaren salaisuudet kuin sen mielenkiintoiset ihmiskohtalotkin.

Olin tarinan juonesta koko ajan ihan ulalla, mutta Lindqvist onnistuu luomaan maagisesti saariston salaperäisen ja merentyrskeisen tunnelman. Kirja ei todellakaan ollut kevyt eikä helppo, sillä yliluonnollisten elementtien ohella se henkii pohjoismaalaista melankoliaa ja synkkyyttä, joka tulee melkeinpä liian lähelle. Kirja on ahdistava, eikä se oikein tempaa mukaansa, vaan masentaa synkillä kuvauksilla ja olotilalla, joka antaa ymmärtää, ettei kaikki välttämättä pääty hyvin. Ihailen kuitenkin meren voimaa, jonka kirjailija on saanut vangituksi tarinaan. Ihmissatama on todella vaikuttava kokonaisuus, vaikka tarina jääkin oudoksi ja irralliseksi.

Minulla on ollut aina hiukan hankaluuksia lukea kauhugenreen sijoittuvia kirjoja, koska niiden tunnelma on outo ja jotenkin vieraannuttava. Törmään samaan ilmiöön oikeastaan aina, kun yritän lukea yliluonnollisilla elementeillä maustettuja kauhukirjoja. Kauhun tunnelma onkin hankala asia, sillä lukiessa sitä ymmärtää, mikä merkitys esimerkiksi kauhuelokuvien musiikilla on. Ihmissatama jättää epämiellyttävän olon, joten ainakin kammottavan tunnelman luomisessa Lindgvist onnistuu.

Suosittelen kirjaa pohjoismaisen kauhun ystäville.

Kirjamessuperjantai

Vietin tänään vauhdikasta kirjamessuperjantaita Turun kirjamessuilla mukanani mukavaa kirjallista ja blogistista seuraa. Olen käynyt Turun messuilla niin kauan kuin muistan, mutta en ole tainnut koskaan viihtyä messuilla niin pitkää ja vauhdikasta päivää. Pujottelimme ihmisjoukoissa ja säntäilimme kuuntelemassa erilaisia paneelikeskusteluja, haastatteluja ja muuta. Ja tietysti shoppailemassa kirjoja. Kiitokset Sudelle ja Beelle virkistävästä messuseurasta!

Messupäivän ensimmäinen etappi oli Anu Holopaisen ja Kirsi Kurosen esiintyminen Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla. Teemana oli "fiilaten ja höyläten", eli kirjailijat kertoivat tarinoidensa syntymisestä ja kirjoitusprosessista. Päällimmäisenä esityksestä jäi mieleen haapa, jonka sisältä kuului ääniä.

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolta suuntasimme shoppailukierroksen kautta kuuntelemaan Young Adult -keskustelua, johon ottivat osaa Annukka Salama, Siiri Enoranta ja Elina Rouhiainen. Kaikki keskustelussa käsitellyt kirjat olivat minulle tuttuja, ja olin kuullut kaikkia kirjailijoita aikaisemminkin, joten keskustelun seuraaminen ei tuonut hirveästi uutta. Lähinnä hämmästelin kuullessani millaisia lukijapalatteita kirjailijat ovat saaneet kirjojensa tarkkanäköisiltä ja fanaattisilta lukijoilta. 

Shoppailu- ja ruokamessutankkauksen jälkeen seuraava etappi oli jälleen Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa keskusteltiin amerikkalaisesta ja suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta. Mukana keskustelussa olivat Siiri Enoranta ja Sari Peltoniemi sekä keskustelua vetänyt Anu Holopainen, ja kaksi koululaista. Keskustelu oli ehdottomasti messukokemukseni mielenkiintoisin, ja siinä käsiteltiin todella monelta eri kantilta suomalaisen ja amerikkalaisen fantasiakirjallisuuden eroja ja sitä millaisia kirjoja nuoret lukijat haluavat lukea. Paneelin koululaisilla oli hyviä ja perusteltuja mielipiteitä ja keskustelua oli varsin antoisa seurata. Kävi muun muassa ilmi, että suomalaista fantasiakirjallisuutta pidetään koululaisten keskuudessa herkästi "junttimaisena", jos se tuntuu amerikkalaisen miljöön matkimiselta tai muuten mauttomalta ja epäuskottavalta. Nuoret kaipasivat kotimaisista kirjoista uskottavuutta ja rivien välistä saattoi lukea myös kaipuun amerikkalaista eksotiikkaa kohtaan. Nuoret kuitenkin mainitsivat esim. Enorannan Nokkosvallankumouksen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan suosikeiksi, jotka välttävät suomalaisen fantasian kompastuskivet.

Iltapäivän puolella kerkesimme kuuntelemaan Päivi Haanpään vetämää fantasia-aiheista keskustelua, jossa olivat mukana Hanna van der Steen ja J.S. Meresmaa. Tässä vaiheessa aloin olla jo itse niin uuvuksissa, etten oikein pysynyt perässä, mutta seuraava esiintyjä Siri Kolu pakotti taas hereille räväkällä ja innostavalla esiintymisellään. Olen lukenut Kolulta vain Metsänpimeän, josta en oikein pitänyt, mutta haastattelua seurattuani vakuutuin siitä, että Me Rosvolat on ehdottomasti lukulistallani! Kolun jälkeen jäimme vielä hetkeksi kuuntelemaan Magdalena Hain ja Juha-Pekka Koskisen keskustelua toisista todellisuuksista, mutta yli viisituntiseksi vierähtänyt intensiivinen ja vauhdikas messupäivä alkoi vaikuttaa niin harmittavasti, ettei oikein kukaan meistä jaksanut pysytellä perässä keskustelussa, vaan päätimme mennä vielä hetkeksi shoppailemaan ja lopettaa sitten onnistuneen messupäivän.

Kuulematta jäi monta mielenkiintoista esitystä kuten vaikkapa Kaari Utrio ja historiallisen romaanin luominen. Iltapäivällä kirjakassi (huom, ostin vain kaksi kirjaa!) alkoi kuitenkin tuntua liian raskaalta, eikä mieli vastaanottanut enempää messujen antia. Seuraavaksi sitten Helsinkiin.

Turun messuilla jäin taas kerran suremaan isojen kustantamojen puuttumista ja kirja-annin pienuutta. Jostain syystä minulle jäi se fiilis, että kaikissa kojuissa oli vähän samat kirjat, enkä esimerkiksi löytänyt muutamaa uutuutta, joista toisen kävinkin sitten kotimatkallani nappaamassa kirjakaupasta mukaani. Luulisi, että messut olisivat kustantamoillekin hyvä paikka näkyä maailmalle, mutta ehkä maailmaa ei ole Helsingin ulkopuolella? Turun messuilla meininki oli kuitenkin iloista, vilkasta ja muuten monipuolista, joten kotiin jääminen lienee lähinnä kustantanoiden ja kirjakauppiaiden tappio...

Hieno messupäivä, aurinkoinen Turku ja väsyneet jalat. Kiva päivä!