Uudelleenlukua, eli kirja joka pakottaa tarttumaan itseensä uudelleen ja uudelleen

Kirjakahvila Turussa Vanhalla suurtorilla. Siellä, mistä julistetaan joulurauha.

Vietin tammikuun alussa yhden lyhyen vuodenvaihdelomani parhaista päivistä lojumalla vilttiin kääriytyneenä sohvalla lukien Ernest Clinen romaania Ready Player One. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, ja vieläpä ihan lähivuosina. Silloin kirja teki minuun suuren vaikutuksen, tempaisi mukaansa samalla tavalla kuin joskus Harry Potterit.  

Ready Player Onin maailma oli jotenkin poikkeuksellinen, erilainen ja tiesin jo ensimmäisellä lukukerralla, että tulen tarttumaan kirjaan uudelleen. Nyt se osui vastaan kirjastossa, joten nappasin sen mukaani ja ahmaisin koko paksun romaanin päivässä. Se oli edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kerralla. Minua jännitti samalla tavalla vaikka tiesin loppuratkaisun. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan minun oli pakko lukea se loppuun yhdeltä istumalta. Se istuma kestikin aika lailla koko päivän, mutta onneksi oli vapaa päivä ilman suunnitelmia.

Joissain kirjoissa on sellainen lumo, että niihin voi tarttua aina uudelleen ja uudelleen. Jotkut kirjat taas ovat hyviä, mutta ne on nähty yhden lukukerran jälkeen. Se ei tarkoita, etteikö kirja olisi hyvä tai ansiokas, jostain syystä toisten kirjojen maailmoihin on vain helpompi palata uudestaan. 

Minä olen aina ollut aika krooninen kirjojen uudelleenlukija. Se on tavallaan vähän hölmöä varsinkin kun ottaa huomioon, miten lyhyt on elämä ja miten paljon maailmassa on kirjoja, jotka olisi kiva joskus ehtiä lukea. Toisaalta olen opettanut itseni ajattelemaan, että en saa tuntea uudelleenlukemisesta syyllisyyttä. Se on minun tapani nauttia kirjoista ja se on ihan yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin tapa.

Minun uudelleenlukusuosikkejani ovat muun muassa L.M. Montgomeryn Sininen linna, Vladimir Nabokovin Lolita, Margaret Michellin Tuulen viemää, Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset-sarjan pari ensimmäistä osaa, Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru sekä Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ensimmäiset osat.  Muitakin suosikkeja kyllä löytyy...

Millaisiin kirjoihin te tartutte, jos haluatte lukea jotakin tuttua ja turvallista, josta varmasti tiedätte pitävänne, vai pitääkö käsissä mielummin olla joku ennalta-arvaamaton uutuuskirja?

Kansallisooppera: Oopperan kummitus

Kuvat: Helsingin kansallisooppera

Kävimme marraskuussa perheeni kanssa katsomassa Helsingin kansallisoopperassa Andrew Lloyd Webberin Oopperan kummituksen. Liput olin varannut jo vuosi takaperin, koska halusin ehdottomasti päästä näkemään miltä musikaali näyttää suomalaisella lavalla. Olen aikaisemmin nähnyt musikaalin Lontoossa talvella 2007, joten aikaa oli ehtinyt vierähtää sen verran, ettei ihan jokainen kohtaus ollut enää muistissa. Tarina ja biisit olivat kuitenkin sen verran tuttuja, että huomasin muistavani melkein jokaisen kohtauksen ulkoa!

Minä olen musikaali-ihminen, tosin valikoivasti. Oopperan kummitus on yksi suosikkejani, mutta Helsingin versio oli yllättäen tunnelmaltaan täysin erilainen kuin Lontoossa intiimillä pienellä lavalla, rennossa brittiläisessä tunnelmassa esitetty näytös. Helsingin kummituksessa oli jotakin oudon suurta ja mahtipontista. Näyttelijöiden puheesta kuulsi läpi suomalainen aksentti ja hieno lavastus tuntui silmiini melkein liiankin kliiniseltä. Ja toisaalta, ehkä monta kertaa leffaversiona ja erilaisina sovituksina nähty musikaali alkaa menettää hohtoaan, kun sen vaan näkee tarpeeksi monta kertaa. Tästä pienestä kritiikistä huolimatta kokemus oli hieno, ja musikaali oli siirretty lavalle todella tyylikkäästi.

Se, jos mikä Oopperan kummituksessa minua viehättää, on musiikki. Olen käynyt katsomassa monta sellaista musikaalia, joissa musiikki ei yksinkertaisesti nouse sellaisiin svääreihin, että biisit jäisivät soimaan päässä tai ylipäätään tuntuisivat toimivan järkevänä kokonaisuutena itse tarinan kanssa. Olin esimerkiksi vähän pettynyt Turun kaupunginteatterissa jokunen vuosi sitten näkemäni Jekylin ja Hyden, joka yllätti positiivisesti lavastuksen ja lavatekniikan osalta, mutta oli musiikillisesti pettymys. Oma suosikkini Oopperan kummituksen biisigalleriassa on hämmentävä, riehakas Masquerade, joka eroaa mukavasti musikaalin toistuvista teemoista ja on sävyltään ihan erilainen kuin muut musikaalin biiseistä.

Mitä taas tulee Oopperan kummituksen tarinaan, kyseessä on tietysti melko klassinen juoni, kolmiodraama hyvis-pahis asetelmalla. Tutustakin tarinasta löytää kuitenkin uusia näkökulmia, ja minusta Helsingin versio oli jollain tavalla huomattavasti feministisempi kuin Lontoossa näkemäni Kummitus, josta jäi se fiilis, että tarinan sankaritar oli aika mielivaltaisesti vuoroin kummituksen vuoroin Raoulin vietävänä. Sehän hauskuus onkin tuttujen tarinoiden eri versioita katsellessa, kun jokaisella kerralla tarinasta kuitenkin löytää jotakin uutta, mitä ei ole aikaisemmin tullut huomanneeksi.

Minun tuleva teatterikevääni näyttää itse asiassa oikein mukavalta, sillä varattuna on liput jo kolmeen eri juttuun. Tiedossa on yksi ooppera ja kaksi musikaalia! Niistä lisää myöhemmin.

Onko joku muuten nähnyt sen Lloyd Webberin Oopperan kummitukselle säveltämän jatko-osan?

Kirjavuosi 2015

Kirjavuosi 2015 meni niin että humahti. Olen tänä vuonna ollut laiska bloggari sekä laiska lukija, mistä voin lähinnä syyttää itseäni eli sitä, että kalenterini on ollut täynnä kaikenlaista, enkä ole jaksanut istua vapaa-aikanani internetin ihmemaassa niin paljon kuin joskus aikaisemmin. Toisaalta asiassa on varmasti valoisatkin puolensa, mutta päätellen blogini kadonneista kävijämääristä voin olettaa, että vastavuoroisuuden elementin puuttuminen on kostautunut lukijoiden menetyksenä. Toivon silti, että bloggauksistani on ollut iloa ja lukijat ja satunnaiset ohikulkijat ovat löytäneet Vinttikamarista hyviä lukuvinkkejä, vaikka olenkin ollut (ja luultavasti olen myös jatkossa) melko epäsosiaalinen kirjabloggaaja.

Kirjojenkaan osalta tämä mennyt vuosi ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävä. En lukenut montakaan sellaista kirjaa, jotka olisivat jättäneet hirveän pysyvän jäljen. Suosikeiksi nostaisin Turtchaninoffin Anachén, Kurosen Pahan puuskan, Defoen ihanan Robinson Cruseon, Maurierin Rebekkan, Kannon Pyövelin, Mortonin Hylätyn puutarhan sekä Holopaisen Ihon alaiset. Muitakin hyviä kirjoja joukkoon toki mahtui.

Kirjavuonna 2015 luin seuraavat kirjat:

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Maria Turtchaninoff: Anaché
Sarah Gruen: Vettä elefanteille
Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Anna Todd: After
Kummallisen kirjoittajat: Opas fiktiivisen maailman luomiseen
Else Roesdahl: Viikingit
Kirsi Kuronen: Paha puuska
Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
Ihmeen tuntua - Näkökulmia lasten ja nuorten fantasiakirjallisuuteen
Briitta Hepo-oja: Siilin kuolema
Daniel Defoe: Robinson Crusoe
Colleen McCullough: Missalonghin naiset
Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides
Veronica Roth: Uskollinen
Michael Mortimer: Neitsytkivi
Kaari Utrio: Kartanonherra ja kaunis Kirstin
Mazo de la Roche: Jalnan synty
John Ajvide Linqvis: Kultatukka, tähtönen
Kristiina Vuori: Neidonpaula
Aalto&Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Anneli Kanto: Pyöveli
Marko Hautala: Itsevalaisevat
Elina Rouhiainen: Jäljitetty
Helena Sinervo: Runoilijan talossa
Philippa Gregory: Sininen neito
Kate Morton: Hylätty puutarha
Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu
Daphne du Maurier: Rebekka
Siri Kolu: Me Rosvolat
Katja Kettu: Yöperhonen
Paula Havaste: Kaksi rakkautta
Hanna Hellsten: Mangojen aika
Janna Satri: Sisäinen lepatus
Annamarie Selinko: Desirée
Lauren Oliver: Delirium
Lauren Oliver: Pandemium
Lauren Oliver: Requiem
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Anu Holopainen: Molemmin jaloin
Elena Mady: Vaihdokas
Anu Holopainen: Ihon alaiset

Mukavaa kirjavuotta 2016 Vinttikamarin lukijoille!

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Anu Holopainen: Ihon alaiset

Karisto 2015

202s.

Kirjastosta

Ihon alaisten ja aikaisemmin bloggaamani Molemmin jaloin -romaanien jälkeen käsitykseni Holopaisesta perinteisenä fantasiakirjailijana on muuttunut! Kirjat tosiaan sattuivat joulun pyhiä edeltäneen hamstrausreissun seurauksena kirjastokassiini, kun kahmin hyllystä hirveät määrät kaikkea kivaa, mitä olen aikonut lukea, mutta en ole koskaan ehtinyt/saanut toimeksi/osunut kohdalle. Siinä missä Molemmin jaloin -romaanissa jäi harmittamaan se, että tarina jäi minun näkökulmastani vähän kesken, Ihon alaiset toimi tiiviinä pakettina paremmin kuin hyvin. Kirja on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani nuortenkirjoja.

Outo fiilis pitää kirjasta, jonka lukeminen itse asiassa melkein ahdisti ja inhotti. Holopainen kuvaa romaanissaan tulevaisuuden maailmaa, jossa kehon muokkauksesta on tullut arkipäivää. Jo kirjan kerrontatapa, katkelmalliset kuvaukset blogeista, verkkokeskusteluista ja ohjelmista kuvaa oudolla ja järkeenkäyvällä tavalla nykypäivänkin maailmaa, jossa keskittymiskyvyltään lyhytjänteiset ihmiset surffailevat nettisivulta toiselle. Sama hektisyys näkyy romaanin kerronnassa ja uskon, että se uppoaa varsinkin nuoriin lukijoihin, joille nettimaailma on tuttuakin tutumpi.

Ihon alaisten keskeisiä hahmoja ovat Jara, joka ei millään malttaisi odottaa täysi-ikäisyyttä ja pääsyä kehonmuokkauksiin. Inka, joka ei ole vielä päättänyt mitä haluaisi tehdä. Bloggari PlastikPrincess, joka on valmis turvautumaan myös arveluttaviin keinoihin saadakseen rahaa muokkauksiin, sekä Matias, luomuintoilija, joka ei voi sietää muokattuja ihmisiä ja keinotekoista maailmaa. Tarina rakentuu toisiaan sivuavien henkilöhahmojen galleriaksi maailmassa, jossa jokaisella on mielipide ulkonäöstä ja kehonmuokkauksista.

Jos kirjaa pitää jostain kritisoida, takerrun samaan asiaan kuin ylipäätään kaikkien dystopioiden kohdalla: tarina keskittyy lähinnä yhteen teemaan, kehonmuokkauksiin, ja muu maailma ja sen ongelmat sivuutetaan. Tosin en ihan tiedä miten tämän ongelman voisi ratkaista, koska eihän tarinassa ole tarkoituskaan käsitellä kaikkia maailman ongelma samalla kertaa, vaan tiettyä teemaa. Ja koska kirja ei ole mikään tiiliskivi, ei siihen ehkä olisi saanut edes mahdutettua enempää juttuja kokonaisuuden kärsimättä.

Tätä hienoa dystopiaa suosittelen kaikille nuortenkirjallisuudesta ja ulkonäkökeskeisestä maailmasta kiinnostuneille lukijoille.

Elena Mady: Vaihdokas

Elena Mady: Vaihdokas

WSOY 2015

379s.

Kirjastosta

Kaunis, rikas, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alex Winter on kuollut. Hänen kehossaan herää kuitenkin vaihdokas, hyppääjä. Nuori nainen, jonka oma kohtalo on ollut kuolla nuorena ja vaihtaa kehoa, muuttaa asumaan vieraaseen elämään ja vieraaseen ruumiiseen. Uusi Alex pääsee vähä vähältä selville kehonsa entisestä elämästä, ihmissuhteista ja joutuu osalliseksi murhan selvittelyyn. Ja rakastuu, tietysti.

Elena Madyn Vaihdokas oli harvinaisen outo lukukokemus. Jos en olisi kirjan sivuliepeestä luntannut tietoa kirjailijasta, ja jos eivät suomalaiset paikan nimet olisi paljastaneet, olisin sijoittanut tarinan jonnekin Amerikkaan, sillä niin jenkkiläiseltä tämä teos kokonaisuudessaan tuntui. Jotenkin asetelmassa oli jotain niin keinotekoista ja päälleliimattua, että olin lähinnä hämmentynyt koko sen ajan kun luin kirjaa.

Periaatteessa Vaihdokkaan asetelma on aika nerokas, ja kirjassa oli monta hyvää juttua ja se oli kerrottu varsin mukaansatempaavasti. Välillä juoni ja tarinankuljetus kallistui kuitenkin epäuskottavaan suuntaan ja kun tarinaan oli vielä kaiken muun lisäksi työnnetty mukaan YA:n perinteinen kolmiodraama, tuntui vaikealta suhtautua kirjaan mitenkään vakavasti. Minulla on kuitenkin kiusaus tarttua myös jatko-osiin, koska Mady on punonut tarinasta aika vetävän, kaikesta huolimatta. Ja kohderyhmähän ei ole aikuiset, joten teiniangstaksen ei ehkä kuulukaan upota aikuiseen lukijaan samalla tavalla kuin nuorempiin.

Olen kaiken kaikkiaan hämmentynyt siitä, että Suomessa kirjoitetaan (ja julkaistaan) jotakin näinkin amerikkalaista. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla kohderyhmään kuuluvien lukijoiden mielipiteitä tästä kirjasta. Ovatko muut bloggarit tarttuneet teokseen? En ainakaan muista törmänneeni arvioihin...

Suosittelen kirjaa nuorille, jotka ovat innostuneita amerikkalaishenkisestä koulumaailman kuvauksesta pienellä rippeellä yliluonnollista.

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Anu Holopainen: Molemmin jaloin

Karisto 2006

197s.

Kirjastosta

Anu Holopaisen Molemmin jaloin on putkahdellut esille viime aikoina muutamassa yhteydessä, joten nappasin sen mukaani kirjastosta, kun kävin hakemassa lukemista joulun pyhille. Kirja sopikin hyvin jatkoksi Delirium-trilogialle, sillä yllättäen myös Molemmin jaloin käsitteli tietyssä mielessä ihmisen normaalien viettien ja tunteiden säätelyä. 

Tulevaisuuden maailmaan sijoittuvassa romaanissa eletään maailmassa, jossa nainen voi valita urakseen työn Äitikeskuksessa, uusien lapsien synnyttäjänä. Livia valikoituu tulevien lisääntyjien ryhmään ja muuttaa ystävänsä Petran kanssa kauas pohjoiseen fennoskandiaan, jossa Äitikeskus huolehtii tulevista äideistä. Hormoonitoiminnan käynnistyminen saa aikaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia, joita on vaikea käsittää, kun on elänyt koko elämänsä vapaana hormoonien aiheuttamilta reaktioilta. Äitikeskuskaan ei ole ihan niin ruusuinen paikka kuin esitteissä on annettu ymmärtää, sillä viettiensä varassa toimivat ihmiset ovat arvaamattomia.

Romaanin kuvaama maailma on samaan aikaan kiehtova ja kauhistuttava. Nykyihmisen näkökulmasta normaalit asiat ovat muuttuneet säädellyiksi, eivätkä ihmiset ole enää samalla tavalla tietoisia ympäröivästä luonnosta, sillä metsissä pääsevät vierailemaan vain Äitikeskuksen asukkaat. Romaani avaa vain pintaraapaisun tarinan maailmasta.

Nuortenkirjamaisella tavalla Molemmin jaloin loppuu oikeastaan siinä vaiheessa, kun ehdin päästä tarinaan sisälle. Olisin toivonut sen jatkuvan vielä ainakin muutaman sata sivua, sillä tarinan maailma oli mielenkiintoinen ja henkilöhahmot samaistuttavia. Harmittavasti kirja kuitenkin lopahti kesken, mutta ehkä se onkin suunnattu vähän nuoremmille dystopian ystäville. Oli miten hyvänsä, tarina oli kiinnostava ja oli hauska lukea Holopaiselta jotain tällaista, sillä aikaisemmin olen lukenut häneltä vain selkeästi fantasiagenreen sijoittuvia teoksia.

Suosittelen Molemmin jaloin -romaania dystopioiden ystäville.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Teos 2013

339s.

Kirjastosta

Lapsena toisen vakavuutta tai surullisuutta ei huomaa, sen antaa vain valua ohi. Lapsena ottaa kaiken itsestäänselvyytenä: vanhempien rakkauden tai rakastamattomuuden, joulupukin ja iltarukoukset, kuolemankin, kun se tulee odottamatta ja hiipii kylmettämään huoneen, jättää vain hauraita pölypalloja kierimään nurkkiin.

Viime aikani ovat kuluneet selvästi lukemalla niitä kirjoja, jotka muut ovat jo lukeneet ikuisuus sitten, ja joista on joskus pidetty blogisavuja, mutta menneet minulta syystä tai toisesta ohi. Olen huomannut olevani jotenkin trendivastarintainen, eli jos joku kirja on suosittu blogeissa, en tartu siihen ollenkaan tai luen sen vasta myöhemmin sitten, kun muiden mielipiteet eivät enää niinkään tunnu vaikuttavan minuun. Toisaalta kirjailijan kannalta on varmasti kivaa, jos kirjan elinikä lukijoiden käsissä on pidempi kuin se puolivuotiskausi, jolloin kirja on esillä joka paikassa.

Galtbystä länteen kertoo Karinista, joka palaa lapsuutensa kotiseuduilleen Korppoon Fetknoppenin saareen matkan varrelta mukaan poimittu iranilaissyntyinen Azar-tyttö mukanaan. Kumpikin kantaa mukanaan menneisyyttä, joka määrittää nykyhetkeä. Karinia lapsuuden maisemiin vetää arvoitus, jota ei koskaan ratkaistu. Sivu sivulta Parkkinen punoo auki Karinin veljen tarinan, 1940-luvun sodan ajan Turun maisemat, sekä maahanmuuttajatytön lapsuuden. Monitasoiseen romaanin mahtuu niin paljon kaikkea, että lukiessa aivan hengästyy.

Parkkinen kuvailee romaanissaan hienosti sisarusten välistä suhdetta, jossa on rakkautta, salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita. Tarinassa on vahva osansa myös saariston maiseman kuvauksella, ja vaikka kirja sijoittuu osin sota-aikaan, mikään varsinainen kotirintamateos romaani ei ole.

 Itse koin vähän, että romaani kompastui omaan runsauteensa, sillä juonenpätkiä tarinassa on paljon. On murhamysteeriä, seksuaali-identiteettiä, sairautta, perhesuhteita, raskautta, maahanmuuttajatarinaa ja mitä vielä. Toisaalta Parkkinen on kyllä saanut koko nipun jotenkin ällistyttävän hyvin kasaan, vaikka välillä romaania lukiessa kyllä mietin, että vähän vähemmänkin kaikkea voisi olla.

Suosittelen lukijoille, jotka nauttivat monisyisistä juonista ja saariston maisemista.