Lauren Oliver: Pandemonium
WSOY 2012
295s.
Kirjastosta
Delirium oli yllätyslöytö kirjastosta ja heti, kun olin saanut kirjan luettua, nappasin käsiini Pandemoniumin, trilogian toisen osan. Suojatussa, hallitussa yhteiskunnassa elänyt Lena on karannut operaatiota, jossa hänen tunteensa hävitettäisiin. Maailma rajan takana on synkkä ja raadollinen, eikä Lena pääse irti kaipauksesta, jonka Alexin menettäminen on aiheuttanut. Uuden elämän säännöt ovat tiukat, eikä sopeutuminen yhteisöön käy helposti. Lena määrätään soluttautumaan toisen kaupungin ihmisten joukkoon, tarkkailemaan DVA:ta, joka ajaa proseduurin aikaistamisen etua niin, että yhteiskunta ei joudu riskeeraamaan nuorten, delirium nervoosaan sairastuneiden takia.
Pandemoniumissa lukijan eteen levitetään se kolmiodraama, joka tuntuu olevan kirous kaikissa YA-genren kirjoissa. En pysty ymmärtämään, miksei yhtäkään trilogiaa voi hoitaa kotiin ilman, että päähenkilötyttö jossain vaiheessa pohtii kumman kaa olis. Hei, tuli mieleen, että Divergentissä kolmiodraamaa ei taida olla, vai muistanko väärin? Joka tapauksessa Pandemoniumin kolmiodraama on ihan onnistunut kaikesta huolimatta, ja onhan se tietysti niin, että 18-vuotiaiden päähenkilöiden ajattelun naiivius saattaa johtua siitä, että kirjan lukija ei enää ole 18-vuotias ja osaa toivon mukaan käsitellä tunteitaan vähän monipuolisemmin.
Pandemonium onnistuu kerronnassa, sillä Oliver käyttää tarinassa kahta aikatasoa, joka toisaalta haastaa lukijan, mutta samalla tekee tarinasta vähän moniulotteisemman kuin se olisi, jos tarina olisi kerrottu lukijalle kronologisessa järjestyksessä. Pidän siitä, ettei nuortenkirjoissa tyydytä aina siihen yksinkertaisimpaan ratkaisuun, vaan annetaan lukijalle vähän pureskeltavaa, esimerkiksi juuri odottamattomien kerrontateknisten ratkaisujen muodossa. Siinä mielessä Pandemonium onnistuu, vaikka se kärsiikin tietyllä tavalla dystopiatrilogian kakkososan "väliinputoajan" ongelmasta. Jostain syystä olen kokenut, että trilogioiden keskimmäiset osat ovat harvoin toimivia, mistäköhän sekin mahtaa johtua.
Jo trilogian toisessa osassa on havaittavissa henkilöhahmojen kehitystä! Hienoa! Olen kyllästynyt myös jumittaviin hahmoihin, joissa ei näy merkittävää kehitystä, mutta Deliriumin arasta ja sääntöjä noudattavasta Lenasta on Pandemoniumissa tulossa kapinallinen, joka osaa laittaa sivuun oman etunsa ja tunteensa; erikoista, että tunteiden säätely saa kirjasarjan edetessä niin moninaisia aspekteja.
Kaiken kaikkiaan Pandemonium on aivan pätevää jatkoa Deliriumille ja trilogia kannattanee lukea kokonaan, jos sarjan ensimmäinen osa on ollut mieluisa!
4 kommenttia:
Minulla itselläni kävi sarjan kanssa niin, että tykkäsin ensimmäisestä osasta kovasti (samoista syistä mitä sinäkin kerroit kun kirjoitit siitä), mutta en enää toisesta ja kolmannesta, koska ne tuntuivat vain junnaavan angstissa. Tuntui myös, että ensimmäisen osan idea tehtiin tavallaan tyhjäksi, koska herkkyydellä ja tunteilla nimenomaan piti olla väliä, mutta sitten Lenasta tuleekin kovapintainen omien tunteidensa peittäjä, eikä hän tuntunut enää ollenkaan samalta ihmiseltä kuin ensimmäisessä kirjassa. Itse melkoisen "kilttinä tyttönä" toivoisin, että joskus kiltit ja tunteilleen uskolliset ihmiset voitaisiin näyttää omalla tavallaan vahvoina, ei surkeina uhreina joiden pitää muuttua koviksi.
Tykkäsin kyllä myös tuosta omaperäisestä kerrontaratkaisusta. Ja Oliver jäi mieleen nuortenkirjailijana, joka voi tehdä muitakin kuin tyypillisiä ratkaisuja, mutta trilogian toisesta ja kolmannesta osasta jäi minulle kokonaisuudessaan vähän kiireellä tehty maku. Mikä ehkä useinkin on ongelmana trilogioiden kanssa.
No joo, nyt kun otit esille tuon näkökulman, niin pointtisi on kyllä hyvä. Ja eihän hahmon muutoksen aina tarvitse tarkoittaa muutosta heikosta vahvaksi, vaan herkkäkin hahmo voi kehittyä ilman että hän menettää herkkyyttään. Pidin tässä kyllä Lenan kasvua ihan onnistuneesti kuvattuna, vaikka kieltämättä tuo mainitsemasi pointti on harmittava.
Luulen, että nämä mainitut ongelmat trilogian toisen ja kolmannen osan kohdalla ovat aika tyypillisiä kompastuskiviä suosittujen trilogioiden kirjoittajille. Harvoin ne myöhemmät osat saavuttavat ensimmäisen osan lumoa ja aika moni ya-sarja olisi kokonaisuutena parempi, jos se olisi jäänyt vain ensimmäiseen kirjaan :D
Tässä ei sinänsä minusta ollut tarvetta jättää ekaan kirjaan, Oliverilla oli selkeästi ideoita siitä, mihin tarina oli tämän jälkeen menossa, mutta minusta tuntui, että toteutus jäi kahdessa seuraavassa kirjassa turhan hätäiseksi ja niistä jäi puuttumaan jotain ekan osan tunnevoimasta. Tai sitten vain en tykännyt hänen valitsemastaan suunnasta...
Joo, kyllähän tämä oli näin kokonaisuutenakin ihan toimiva. Ainoa mikä minulla todella mätti oli tuo viimeisen osan lopussa oleva katkelma, joka oli kirjoitettu Alexin näkökulmasta. Se oli hämmentävä, ja kokonaisuus olisi toiminut hyvin ilman sitäkin.
Lähetä kommentti