Torey Hayden: Nukkelapsi
Otava 2007
336s.
Työpaikan taukohuoneesta
Olen ollut vähän lomalla ja reissussa ja luettujen kirjojen päivittäminen ja blogin kommentteihin vastaaminen on vähäsen jäänyt. Tunnen asiasta huonoa omaatuntoa ja yritän päästä ajantasalle myös blogin puolella. Kaiken kaikkiaan tämä kesä on ollut ymmärrettävistä syistä johtuen täydellinen kaaos, mutta oikeastaan se ei ole haitannut, sillä kaaos on joskus myös hyvästä. Onneksi olen päässyt vähän myös reissaamaan ja katselemaan muita maisemia. Se on aina piristävää.
Nukkelapsi löytyi työpaikan lainakirjahyllystä ja otin sen luettavaksi kun kaipasin jotakin aivotonta lukemista. On tietysti kamala sanoa Torey Haydenin tositapahtumiin perustuvia, osittain hyvin järkyttäviäkin teoksia aivottomaksi lukemiseksi. Kyse ei ole tekstin sisällön köykäisyydestä vaan siitä, millainen Haydenin rupatteleva ja jaaritteleva kirjoitustyyli on. Haydenin kirjat eivät todellakaan ole mitään suurta eeppistä korkeakirjallisuutta, mutta ne ovat äärimmäisen mielenkiintoista ja paikoin kovin koskettavaakin luettavaa, amerikkalaiseen tyyliin kultareunuksin kirjottua.
Nukkelapsi kertoo Venuksesta, joka ei puhu. Torey on aikaisemminkin törmännyt erityisopettajan tehtävissään valikoivasta puhumattomuudesta kärsiviin lapsiin, mutta Venus ei yksinkertaisesti tunnu suostuvan sanomaan mitään, eikä Torey voi olla varma siitä, onko lapsi kehitysvammainen, vai johtuuko puhumattomuus ja apaattisuus jostakin muusta. Vähitellen vyyhti alkaa selvitä ja lukijalle paljastuu miten kamalassa maailmassa pieni Venus on joutunut elämään.
Tällaisille rankoille, osittain tosiperäiseen aineistoon perustuville teksteille lienee olemassa jokin ihan oikea genrenimityskin. Ehkä tätä ei ihan misery litiksi voisi määritellä, mutta on selvää, että näitäkin kirjoja luetaan osittain kauhistelun vuoksi, eikä välttämättä niinkän ammatillisen kiinnostuksen tai empatian takia. Haydenin kirjoissa minua kiehtoo hänen kuvaamansa koululuokan dynamiikka ja se, miten erilaisista lapsista kasvaa vahvoja ihmisiä. Haydenin tuotannosta kaikkein masentavimpia ovat ne teokset, joissa lapsiin kohdistunut konkreettinen pahuus on käsittämätöntä ja ahdistavaa. Venuksen tapauksessa kotipuolen hirveydet eivät nouse kirjassa suureen rooliin, mutta on masentavaa lukea opetushenkilökunnan avuttomuudesta, kun asioihin ei voida puuttua, vaikka on selvää ettei lapsen kotona kaikki ole hyvin.
Luin heinäkuun puollella tämän ja muutaman muunkin melko masentavan ja synkkiä kuvia maalailevan kirjan, mikä ei tunnu sopivan kovin hyvin yhteen heinäkuun helteiden ja auringossa paistattelevien onnellisten ihmisten kanssa. Ehkä kurjuus saa vähäksi aikaa riittää ja valitsen seuraavaksi jotakin hieman erilaista lukemista...
Suosittelen Nukkelasta Torey Haydenin kirjojen ystäville, sekä niille jotka ovat kiinnostuneita lukemaan lasten ongelmista ja vaikeista perhesuhteista sekä erityisopettajan työstä ja arjesta.
6 kommenttia:
Torey Hayden on yksi suosikkikirjailijoistani. Kaikki suomennokset löytyvät hyllystäni. Kasvatusala ja erityiskasvatus sekä psyykkiset ongelmat...ehkä olen vain yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut pienen ihmisen näkökulmasta. Lapsiahan nämä hänen opetettavat ovat.
Yksi juttu näissä hänen kirjoissaan on mikä minua vaivaa eli hän kirjoittaa välillä samoista asioista. Hän ei ilmeisesti muista, että on jo kirjoittanut asiasta tai sitten hän lainaa omia kirjoituksiaan.
Mutta nämä ei todellakaan ole keveitä kirjoja, eikä viihdettä.
Luin nuorempama paljon Haydenin kirjoja ja olenkin lukenut lähes ne kaikki paitsi uusimpia. Jossain vaiheessa kyllästyin ja oikeastaan suurin syy oli se, että Torey Hayden kävi hermoilleni (en lopussa enää oikein pitänyt hänestä).
En taas voi muuta kuin ihmetellä, miksi "on selvää, että näitäkin kirjoja luetaan osittain kauhistelun vuoksi, eikä välttämättä niinkän ammatillisen kiinnostuksen tai empatian takia."
Mai: Totta, Hayden toistaa itseään, mikä om välillä puuduttavaa. Minua harmittaa Haydenia lukissa myös se fiilis, että näitä tuotetaan sarjana kirja kirjan perään.
En tarkoittanut mollata kirjaa sanomalla sitä "aivottomaksi" luettavaksi. Minulle vain Haydenin tyyli on erittäin helppo- ja nopealukuista ja hänen kirjoittamistapansa niin tuttu, että kirjan lukee hetkessä. Sisällöltään tämä ei tietenkään ole mitään viihdettä, siinä olet oikassa
Elegia: Hayden on kyllä välillä rasittava ja lisäksi hänen metodinsa ovat erityisopetusalaa sivusta seuranneena osittain vähän kyseenalaisen tuntuisia. En tosin ole mikään alan ihminen, joten tämä mielipide perustuu vain keskusteluihin ja omiin fiiliksiin.
Samoin kuin perustuu väitteeni siitä, että näitä kirjoja luetaan myös kauhistelun ja tirkistelyn vuoksi. Tietysti ihmisten ääneen sanomien mielipiteiden ja reaktioiden tulkinta on aina vain tulkintaa. Ja toisaalta en kyllä tiedä mitä pahaa siinäkään on, jos joku haluaa Haydenia tai vastaavia lukea siksi, että voi sen seurauksena tuntea onnistuneensa omassa elämässään/lapsenkasvatuksessaan. Toisaalta voi tietysti kysyä oliko tarpeellista nostaa tämä asia esille teoksesta kirjoittaessani, mutta en itse tarkoittanut leimata sillä teoksen lukijoita tai niitä jotka yleisesti pitävät tällaisesta kirjallisuudesta, kuulunhan itsekin samaan joukkoon...
Ok, ymmärrän. :) Minua tosiaan kummastuttaa se, että eipä oikein tule muuta genreä mieleeni, jonka kohdalla pitää ihan ihmetellä, miksi niitä luetaan (ja ehdotetut syyt ovat lähestulkoon aina jotain negatiivista tyyliin tirkistely jne.).
Tai no, joskus tuntuu että myös chick litiä vähätellään, mutta se ei sillä lailla kolahda minuun, kun en kys. genreä juurikaan lue. :D
Elegia: Kuuluisikohan ns seksikirjallisuus, kuten Fifty Shades of Grey siihen samaan sarjaan: eli ko kirjallisuuden lukijoita kauhistellaan, ja genren kirjojen lukemista yritetään puolustella esim: halusin vain tietää mistä siinä on kyse jne.
Lähetä kommentti