Ian McEvan: Sovitus

Ian McEvan: Sovitus (Atonement), Otava 2002, 541 sivua

Välillä on niitä kirjoja, joista savutaan ja hälytään, ja joihin en osaa tarttua juuri siksi, että kaikki lukevat niitä ja niistä kuuluu tykätä. Tätä kutsutaan vastarannankiiskiefektiksi. Yleensä kuitenkin jonkun kirjan aikaansaama mielenkiinto on sen verran suuri, että etsin sen käsiini siinä vaiheessa, kun suurimmat pölyt ovat laskeutuneet. Lisäksi tähän asiaan liittyy myös toinen seikka: kirjabloggarit ovat ansioituneet lukemaan varsin tuoreita ja uusia kirjoja, mutta minusta se ei ole aina pelkästään yksiselitteisen hyvä asia. Välillä on hyvä mennä myös muutaman vuoden taakse, sillä kirja on siitä hauska kapine, että se ei oikeastaan vanhene koskaan. Enkä puhu nyt klassikoista, vaan 10-20 vuotta vanhoista kirjoista, jotka helposti hukkuvat jonnekin unholaan. Tarttukaamme siis myös niihin kirjoihin, jotka eivät ole uutuushyllyissä ja kevään katalogeissa.

Sovitus on minulle tuttu samannimisestä elokuvaversiosta, jonka katsoin joskus muutamia vuosia takaperin. Pidin elokuvasta, mutta samalla se tuntui masentavalta. Olen lykännyt kirjan lukemista myös siksi. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että aika oli oikea. Myönnetään, että nytkin tökki. Luin Ian McEvanin hienoa romaania tuskaisen pitkään, vaikka tavallaan myös pidin siitä. Teksti ei kuitenkaan tempaissut mukaansa.

Tarinassa eletään 1900-luvun sotienaikaista englantilaista kartanoromantiikkaa. Kolmetoistavuotias Briony näkee outoja välähdyksiä aikuisten maailmasta, kun hänen isosiskonsa Cecilia ja siivoojan poika Robbie luovat toisiinsa katseita ja kohtaavat salaa kirjastossa. Kirjailijan urasta haaveilevan Brionyn mielikuvitus alkaa laukata, mutta toisinaan on vaikeaa erottaa sadun ja todellisuuden rajat. Toisinaan taas kuvitteelliset rajat ovat pelottavan lähellä toisiaan.

Briony oli tullut lastenhuoneen avoimen ikkunan ääreen ja ilmeisesti havainnut edessään aukeavan näyn jo ennen kuin tajusi täysin mitä näki. Näkyyn olisi aivan hyvin voinut kuulua myös keskiaikainen linna, ainakin jossain kauempana. Muutamien mailien päässä Tallisien maista kohosivat Surreyn kukkulat liikkumattominen jyhkeäkruunuisine tammimetsineen, joiden pehmeyttä maitomainen aurinkousva pehmensi. (McEvans: Sovitus, s.61)

Romaanin keskeisiä hahmoja ovat Briony, Cecilia ja Robbie. Montgomeryltä perittyä annamaista ja runotyttömäistä naiivia paatosta täynnä oleva Briony maalaa lapsellisella viattomuudella ja toisinaan viekkaudella tarinoita, muut hahmot jäävät etäisemmiksi, mutta niin asian kuuluukin olla. Erityisesti isosisko Cecilia jää hahmoksi, jonka vaikutus on suuri, mutta jonka konkreettinen rooli jää vähäiseksi. Cecilian toiminta jää lukijalle hieman arvoitukselliseksi, ja lukija joutuu tarkastelemaan osaa Cecilian ratkaisuista Brionyn värittyneen kerronnan läpi. Se luo tarinaan oman viehätyksensä, joka saa pohtimaan todellisuuden ja tarinan hentoa eroa.

Sovituksen kieli oli melko polveilevaa ja kuvailevaa. Jollain tavalla kirjan lukeminen oli uuvuttava kokemus. Täytyy kyllä myöntää, että vuoteni on alkanut melko hektisissä merkeissä, ja lukeminen on jäänyt sivurooliin. Ehkä siksi paksu ja monia vahvoja teemoja sisältävä teos vei voimat. Kirja oli kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen, ja näin jälkikäteen voin todeta, että myös elokuvasovitus oli onnistunut ja onnistui maalaamaan romaanin tunnelman uskottavasti. Myös loppuratkaisu oli vakuuttava.

Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsens ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä. (McEvans: Sovitus, s.541)

Itsekin kirjoitelmia näpertävänä ihmisenä ymmärrän Brionyn intohimon ja lopulta ratkaisut, joihin hän päätyy. Kirjailijan valta ja vapaus. Vastuu ja ne mahdollisuudet, joita kynään tarttuminen antaa. Siinä on miettimistä, ja niin on myös Sovituksessa. Tässä oli kirja, joka ei päästänyt helpolla, ja jota en luultavasti hevillä unohda. Ehkä tartun tähän uudelleen joskus kun aika ja tilanne on toinen.

Suosittelen niille, jotka haluavat lukea älykkään ja monisyisen romaanin.