Recent Posts

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Tartuinpa sitten lopulta tähän klassikkoon, josta tehdyn elokuvaversion olen nähnyt jo aikaisemmin. Yritin lukea kirjaa joskus teininä, mutta en innostunut siitä ollenkaan. Nyt luin sen läpi ihan mielelläni; onhan se omalla tavallaan klassikkoleimansa ansainnut.

Tuulen viemää mainitaan usein historian suurimmaksi rakkaustarinaksi, jossa hemmoteltu etelän kaunotar Scarlet O'Hara tajuaa vastoinkäymisten ja moninaisten vaiheiden kautta rakastavansa Rhett Butleria, tarinan roistomaista sankaria. Romaani kuvaa lisäksi kiehtovasti Yhdysvaltain sisällissotaa, jossa etelävaltion joutuivat luopumaan itsenäisyyspyrkimystensä lisäksi mustista orjistaan ja puuvillaa tuottavien plantaasien tuomista rikkauksista.

Minä en nähnyt Scarlettin ja Rhettin tarinaa ihanana rakkauskertomuksena, vaan lähinnä surullisena kertomuksena ylpeistä ja itsepäisistä ihmisistä. Surullisinta on se, että tosielämän rhetteihin ja scarletteihin törmää nykyään entistä useammin: jääräpäisyys ja tunteettomuus kun ovat nykypäivänä entistä suuremmassa merkityksessä ja niitä arvostetaan aivan toisin kuin Tuulen viemän aikoina. Kaipa rakkaustarinasta saa jotakin irti, jos ei kyllästy tuskailemaan onnettomien ihmisten yrityksiä tyydyttää loputonta himoaan sellaisiin asioihin, joita he eivät voi saada.

Mielenkiintoiseksi Tuulen viemän tekee sen elävä ja realistiselta tuntuva tapa kuvata syvää etelää ja plantaasitalouden arkea. Ku Klux Klan, orjuus, valkoinen ylivalta ja muut termit tuntuvat asiasta tietämättömälle pelkästään negatiivisilta, mutta Tuulen viemää valottaa taustoja niin, että etelävaltiolaisessa elämäntavassa alkaa näkyä oma merkityksensä. Tuulen viemää-romaanin maailmankuva auttaa muistamaan, että kaikissa asioissa on joka tapauksessa kaksi eri puolta.

Mikä sitten on se lumo, joka on saanut lukijat aina uudelleen ja uudelleen viehättymään Scarlet O'Haran tarinasta? Ehkä se on sankarittaren filosofinen tapa ajatella vastoinkäymisiä kohdatessaan: "En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna", tai sittenkin se tosiasia, että jokaisesta mestä löytyy hieman scarlettmaista itserakkautta: kirjan sankaritar ei olekaan täydellinen ja rakastettava, kuten monissa romanttisissa naistenromaaneissa, vaan päinvastoin hyvinkin inhimillinen ja väliin raivostuttavan naiivi pyrkiessään tavoittelemaan rahaa ja kunnioitusta. Tällaiseen sankariin lienee jokaisen helpompi rakastua kuin hahmoon, joka kaikessa täydellisyydessään onkin pelkkä tyhjä kuori. Loppujen lopuksi epäonnistuvat ja henkisesti rikkonaiset antisankarit ovatkin enemmän sankareita, kuin tarinoiden täydelliset kiiltokuvapojat ja -tytöt...

Suosittelen luettavaksi niille, jotka ovat kiinnostuneet Yhdysvaltojen historiasta, kaipaavat elämäänsä arkipäivän sankareita, vivahduksen romantiikkaa ja sitäkin enemmän särkyneitä sydämiä, sekä tahtovat lukea klassikon, joka isosta koostaan huolimatta on paikoin kevyt kuin höyhen.

4 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Mun on pakko myöntää, etten oo koskaan lukenu Tuulen viemää. Varmaan pitäisi, koska sovin hyvin noihin ihmisiin joille suosittelet kirjaa =D

JA pakko kommentoida, että otin juuri mukaani kirjastosta Sound of Musicin kirjaversion: Laulava Trappin perhe. Se nyt ei kirjana ole mikään klassikko, mutta siitä kuitenkin koko tarina on lähtöisin.

Ahmu kirjoitti...

Kiitos kommentista! Vaikka yleensä kritisoin sitä ajatusta, että kaikkien olisi luettava tietyt klassikot, niin tätä kuitenkin uskallan suositella lämpimästi jo siksi, että se ylitti tietyt odotukseni; ei se ollutkaan sellaista paatosta kuin olin kuvitellut, vaan ihan hieno ja omalla tavallaan mielenkiintoinen romaani!

Pitääpä muuten tutustua Trappin perheen tarinaan ihan kirjana! En itseasiassa edes tiennyt, että tarina on oikeasti saatavana kirjaversionakin!! Kiitos vinkistä!

Leena Lumi kirjoitti...

Tuulen viemää ja myös sen jatko-osa Scarlett ovat aivan iki-ihanat kirjat! En kyllästy ikinä, mikä on ehkä eniten näkynyt blogini kuvituksessa, sillä olen ahkerasti käyttänyt tätä rakkauden taisteluparia kuvittamassa runoja yms. Sinänsä rakkaustarina on surullinen kahden liian ylpeän ja jääräpäisen ihmisen kohtaaminen, mutta silti;-)

Ahmu kirjoitti...

Itse koin tämän rakkaustarinan sijaan enemminkin ajankuvana ja, tosiaankin, kuvauksena kahdesta jääräpäisestä ja ylpeästä ihmisestä. Varmasti rakkausnäkökulmakin on tosiasia, mutta kait itse luin tämän toisenlaisella vireellä. Ihana kirja joka tapauksessa.

Scarletia en olekaan lukenut, tv-sarja tosin on tuttu. Jossain kirjaa haukuttiin "kultuurihistorialliseksi katastrofiksi". No, onhan tämän tyyppisten jatko-osien tilanne aina hieman veitsenterällä...