Recent Posts

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään



Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Aula&Co
363 sivua
Arvostelukappale

Kustantamon sivuilta: 
Tom Hazardilla on salaisuus. Hän näyttää tavalliselta 41-vuotiaalta mieheltä, mutta on harvinaisen tilansa vuoksi elänyt jo vuosisatoja. Tom on nähnyt Elisabetin aikaisen Englannin ja jazz-ajan Pariisin, maailmaa Etelämereltä New Yorkiin. Nyt hän janoaa tavallista elämää.
Selvitäkseen hengissä Tomin on jatkuvasti vaihdettava identiteettiään. Nyt hänellä on täydellinen ammatti: historianopettaja lontoolaisessa koulussa. Opettajana hän voi kertoa lapsille sodista ja noitavainoista kuin ei olisi ollut itse todistamassa niitä. Hän voi kesyttää historian, joka saavuttaa häntä kovaa tahtia. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että rakastua ei saa.
Kuinka aika pysäytetään on katkeransuloinen jännitystarina itsensä kadottamisesta ja löytämisestä, muutoksen vääjäämättömyydestä, virheistä joita ihmiset on tuomittu tekemään kerta toisensa jälkeen sekä siitä, miten pitkään pitää elää ennen kuin ymmärtää elämän tarkoituksen.

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on ihana kirja! Postilaatikosta kolahtanut arvostelukappale sai pitkästä aikaa tarttumaan lukemiseen. Olen ollut kirjojen kanssa hieman jumissa viime aikoina, mikä on harmi, kun ottaa huomioon, miten rakas harrastus lukeminen on. Kevään kiireet ovat vieneet puutarhaan ja toisaalle, mutta mökkiviikonloppuna ehdin tarttua kirjaan ja luin sen miltei yhdeltä istumalta.
Tarinan päähenkilö on Tom, ihan tavallinen mies, joka ei kuitenkaan ole ollenkaan tavallinen. Tomille vuosi on yksi silmänräpäys, sillä hän on elänyt jo neljäsataa vuotta. Tomin vaivaksi kutsuma ominaisuus estää häntä ikääntymästä tavallisten ihmisten tahtiin, eikä Tom ole ainoa. Albatrossien mukaan Alboiksi itseään kutsuvilla ihmisillä on seura, joka yrittää huolehtia kummallisella ominaisuudella varustettujen ihmisten turvallisuudesta. Tom on selvinnyt noitavainoista ja sodista, mutta rakkaus on asia, josta on vaikea selvitä. Tom ei ole päässyt yli ensirakkaudestaan Rosesta. Lapsensa äidistä, naisesta, jonka hän joutui jättämään, koska oli liian vaarallista seistä normaalisti ikääntyvän kumppanin rinnalla kun ei itse vanhentunut juuri ollenkaan. Suhteesta syntyi lapsi, joka peri Tomin vaivan. Vuosisatoja myöhemmin Tom yrittää jäljittää tytärtään, pysyä turvassa ja olla rakastumatta.
Tom voi viettää samassa paikassa, samassa elämässä vain kahdeksan vuotta kerrallaan. Se on Albojen sääntö, jonka tarkoituksena on taata noiden omituisten ihmisten turvallisuus. Tom päätyy historianopettajaksi Lontooseen; historiasta on hyvä puhua, sillä hän on kokenut sen kaiken itse. Koulussa hän kiinnittää huomionsa ranskanopettaja Carolineen. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Tom ei halua rakastua. Rakkautta ei kuitenkaan voi käskeä.
Kuinka aika pysäytetään toi heti alkuun mieleeni Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon, joka oli itkettävän ihana ja katkeransuloinen. Ihan samanlaista kyyneltulvaa Kuinka aika pysäytetään ei saanut aikaiseksi, vaikka kirjassa oli paljon samaa. Aikamatkusteluteema, tai ylipäätään ajan ja sen rajallisuuden pohtiminen, yli rajojen yltävä rakkaus, nousevat kummassakin teoksessa keskeiseen rooliin.
Käytännössä Kuinka aika pysäytetään on samaan aikaan historiallinen romaani, jännityskirja ja rakkaustarina. Tomin menneisyyteen mahtuvat niin noitavainot, Shakespeare kuin Kapteeni Cook. Ratkaisu olisi voinut olla mauton, mutta onneksi Haigin tapa kuljettaa juonta menneen ja nykypäivän välillä toimii hyvin. Loppuratkaisulta olisin odottanut enemmän katkeransuloisuutta, nyt loppu tapahtui aika äkisti ja vastasi lukijan odotuksia ehkä liikaakin. Kokonaisuutena silti oivallinen teos.
Samalla lukuflowlla onkin hyvä tarttua seuraavaan kirjaan ja käpertyä riippumattoon. Vaikka en olekaan helteiden ystävä, on pakko todeta, että näissä säissä kelpaa elellä. En valita.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Blogipiipahdus ja Ken Follettin Tulipatsas






Jätin sitten viime vuodelta tekemättä "Kirjavuosi 2017" -postauksen. Siksi, että Kirjavuosi 2017 oli pannukakku, josta ei oikeastaan viitsi sen enempää puhua. Tai ehkä vähän viitsii, koska tein monta oivallusta sen suhteen, mitä oikeastaan tahdon lukea, ja mitä kirjoista bloggaaminen merkitsee vai merkitseekö. Yhtä kaikki, luin 2017 vuonna harmittavan vähän kirjoja, päätin pitää somelakkoa, koska some ja somemöyhinä alkoi ahdistaa, luin vain sellaisia kirjoja, joista tiesin jo etukäteen tykkääväni - sellaisia arjenpakokirjoja, joista ei ehkä saa aikaiseksi syvällisiä blogipostauksia. Jos jotain suunnittelen vuodesta 2018, niin ainakin sen, että kirjaan itselleni kuitenkin ylös lukemani, koska nyt 2017 on ihmeellinen aukko lukuhistoriassani. Äkkiä sitä unohtuu, mitä kaikkea onkaan tullut luettua.

Tammikuuni alkoi Ken Follettin järkäleellä Tulipatsas. Kirja on todella järkäle, sen lukemiseen piti kehitellä varsinkin sängyssä ja sohvalla erilaisia tyynyvirityksiä, koska kirjaa ei yksinkertaisesti jaksanut pitää käsissä. Ja hyvä niin. Minä nimittäin rakastan tällaisia isoja, massiivisia kirjoja. Rakastan nyt, kun olen ymmärtänyt sen, että lukeneisuutta ei mitata sillä miten monta kirjaa on vuodessa lukenut - tässä luettavaa oli ainakin monen kirjan edestä.

Follettin Tulipatsas on trilogian kolmas osa. Taivaan pilarit ja Maailma vailla loppua sijoittuvat niin ikään Kingsbridgen kuvitteelliseen kaupungiin Englannissa. Tulipatsas vain heitteli lukijaa pitkin Eurooppaa enemmässä määrin, kuin aikaisemmat kirjat. Nämä teokset voi lukea itsenäisinä, tai vaikka sekalaisessa järjestyksessä, sillä kirjojen tapahtumat eivät varsinaisesti liity toisiinsa, eikä lukija varmaankaan jää paitsi mistään juonellisista jipoista, jos ei ole lukenut edeltäviä kirjoja.

Tulipatsas sijoittuu 1500-1600-luvun taitteen Eurooppaan. Keskiössä ovat tapahtumat Englannissa, mutta tarinassa liikutaan myös Espanjassa, Ranskassa ja Alankomaissa. Tiivistettynä voisi sanoa, että romaani käsittelee katolisen kirkon ja protestanttisuuden vastakkainasettelua ja uskontojen välisen sodan vaikutusta yksittäisten ihmisten elämään Euroopassa. Tämän järkäleen lukemisen jälkeen tuntuu siltä, että ymmärtää Euroopan ja varsinkin Englannin uskonnollispoliittisesta historiasta huomattavasti enemmän. Varsinkin Elisabet I sekä Maria Stuart ja heihin liittyvät tapahtumat olivat isossa roolissa. Tapahtumia kuitenkin peilataan tavallisen ihmisen näkökulmasta, vaikka myös hallitsijat ovat välillä näkökulmahahmoina tarinassa.

Minulle Tulipatsas oli tosi viihdyttävä lukukokemus. Nautin suuresti Englannin historiaan sijoittuvista tarinoista ja tämä kieltämättä myös valisti, koska en tiennyt, että uskontojen väliset riidat ovat olleet Euroopassa niin suuria ja merkittäviä. Kirjan loppupuoli oli vähän puuduttava: Espanjan Armada ja Guy Fawkes tuntuivat jotenkin läpijuostuilta teemoilta, vaikka liittyivätkin kiinteästi tarinan varsinaiseen juoneen. Silti jäi sellainen olo, että lopun tapahtumat oli jollain tavalla vain kaahattu läpi. Toisaalta kirjaa ei olisi sivumäärällisesti voinut enää mitenkään järkevästi pitkittää, joten ehkä ratkaisut olivat aivan perusteltuja.

Sainkin lainaksi Follettin seuraavan paksun trilogian, joka sijoittuu ilmeisesti maailmansotien aikaan. Kyseinen aikakausi ei samalla tavalla kiinnosta kuin Euroopan keskiajan- ja renessanssin historia, joten saa katsoa jäävätkö kirjat lukematta, vai tempaiseeko tarina mukaansa. Follettin kirjojen lukeminen on kuitenkin vaivatonta: hän ei juurikaan kikkaile kielellä, vaan kertoo tarinaa. Kirjat eivät ole mitään taideproosaa vaan ne on kirjoitettu Follettin omienkin sanojen mukaan lukukokemuksen helppoutta silmälläpitäen. Aiheiden ollessa näin massiivisia, se on luultavasti varsin pätevä ratkaisu.

Suosittelen romaania jättimäisten histriallisten romaanien ystäville. Tarinassa oli myös sopivasti romantiikkaa ja ihmissuhdemättöä...

tiistai 29. elokuuta 2017

Mietteitä bloggaamisesta

No hups. On vierähtänyt muutama kuukausi, enkä ole välillä edes muistanut blogini olemassaoloa. Kun aloitin Vinttikamarissa -blogin 2009, oli minulla vakaana ajatuksena blogata jokaisesta lukemastani kirjasta. Aika pitkään suunnitelma pitkin, mutta tänä vuonna bloggaamiseni on ollut kaikkea muuta kuin ahkeraa.

Maailma on muuttunut ihan hirveästi vajaassa kymmenessä vuodessa. Kun aloitin kirjablogin, oli kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen keskittyneitä blogeja vain muutama. Blogia pidettiin nimimerkin takaa, pohjana oli muinainen Vuodatus, kuvat olivat huonolaatuisia eikä kukaan ajatellut sellaista asiaa kuin arvostelukappaleet tai kustantamoyhteistyö. Sitten blogit lisääntyivät, bloggaaminen ammattimaistui. Kirjablogeista tuli tärkeitä myös kirjalijoille, kun lehtikritiikit vähenivät.

Oma bloggaamiseni on jäänyt jumittamaan jonnekin sinne lähemmäs kymmenen vuoden takaiseen aikaan. Silloin aikanaan blogille valitsemani sivupohja on auttamattoman vanhentunut. En ole koskaan alkanut blogata omalla nimellä, enkä ota blogia varten hienoja valokuvia, koska vanha rakas blogipohjani sekoaa, jos yritän lisätä tekstin joukkoon isoja kuvia. En ole osallistunut kirjablogimiitteihin, enkä -tempauksiin. Vanhat tutut bloggarit ovat lopettaneet blogeja, enkä tunne oikeastaan enää juuri ketään kirjablogin pitäjää - siis edes virtuaalisesti.

No, sehän on vain omaa syytäni, että olen pudonnut kärryiltä. Toisaalta syytän myös maailmaa. Erilaisten somekanavien määrä, nykypäivän lyhytjänteinen, nopea viestintä ja lukemisen muuttuneet tavat ahdistavat. Välillä tekisi mieli palata aikaan, jolloin viestintä ei ollut niin nopeaa ja hektistä. Pikaista, pikaisesti ja toisinaan pikaistuksissa tuotettua. Aikaan, jolloin saattoi tuntikausia keskittyä kirjaan ilman kiusausta tarttua kännykkään ja selata Twitter, Facebook, Instagram, uutiset... Ja niin edelleen.

Toki omaan bloggausintoon on vaikuttanut myös oman kirjan julkaisu. Se, etten halunnut tuoda omaa kirjallista tuotantoa blogiini millään tavalla tuntui hyvältä ajatukselta. En halunnut, että mahdolliset lukijat lukevat sen ja sen bloggarin kirjan. Halusin pitää lukijaminän ja kirjoittajaminän erillään. No, eihän se tietenkään onnistu, vaan aiheuttaa ristiriitoja. Lähinnä omassa päässäni, mutta silti.

Uskon kuitenkin, että kirjablogeilla on tärkeä merkitys. Kirjablogit välittävät juuri lukijan kokemuksen. Ne ovat subjektiivisia. Ne elävät mukana kirjallisuusmaailman muutoksessa.  Omasta bloggaamisestani en edelleenkään tiedä. Tuntuu siltä, että en jaksa pysyä kärryillä blogimaailman muutoksissa. En tiedä tarvitseekokaan.

En minä nyt tee blogin tulevaisuudesta päätöstä suuntaan enkä toiseen. Ehkä blogitekstien kirjoittaminen alkaa taas jossain vaiheessa tuntua järkevältä, ehkä ei. Asian pähkäily ja murehtiminen nyt ei ainakaan hyödytä. Sillä välin: ajattelin lukea paljon hyviä kirjoja ja nauttia tarinoista. Yöpöydällä on jo Katri Alatalon uusin ja kirjastossa noutoa odottamassa Elina Rouhiaisen trilogian aloitus. 

Bloggaamisen mielekkyydestä myös Todella vaiheessa -blogissa.

torstai 30. maaliskuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat



Jarkko Volanen: Hiekankantajat 
Teos 2017
247s.
Oma ostos

Tässäpä muuten kirja, jonka ostin kannen perusteella! Blogini on tämän vuoden aikana (ja itse asiassa jo viime vuonna) ollut tosi hiljainen, mistä johtuen en ole ottanut vastaan arvostelukappaleita ollenkaan. Kirjoja on päätynyt kotiin kuitenkin enemmän kuin pitkään aikaan, kun bloggaamisesta on ollut taukoa, on lukeminen ollut vähän erilaista, enkä ole niinkään seurannut sitä, mikä on suosittua ja juuri pinnalla, vaan tarrannut sellaisiin kirjoihin, jotka ovat erityisesti kiinnittäneet huomioni. Jarkko Volasen esikoisessa se oli huikean synkän lumoava Elina Warstan tekemä kansi, sekä saaristoon sijoittuva miljöö.

Hiekankantajat on kirja, joka kertoo unelmasta. On unelma saaresta. Unelma idyllistä. Unelma perheestä. Jotkut unelmat särkyvät, toiset muuttavat muotoaan. Jotkut häviävät tomuna ilmaan. Aura muuttaa aviomiehensä Henrikin kanssa vanhaan taloon saaristoon, haaveilee hiekkarannasta ja seurailee saariston ankaraa ja kiehtovaa luontoa. Aviomies on paljon töissä, Aura asuttaa saarta yksin ja tutustuu paikallisiin, jotka suhtautuvat epäluuloisesti uusiin tulokkaisiin. Saaressa asuvat ketut tulevat läheisiksi Auralle ja Camillalle, johon hän saaristossa tutustuu. Kirjassa luonto ja luontosuhde tulevat liki.

Hiekankantajat on kaunis ja saaristoa lumoavasti kuvaileva kirja, joka kuitenkin kerronnallisesti hajoaa eri suuntiin. Suhtaudun nykyään jo hiukan kyynisen varauksellisesti kirjoittajiin, jotka ovat opiskelleet Volasen tavoin luovaa kirjoittamista esimerkiksi Kriittisessä korkeakoulussa tai yliopistojen luovan kirjoittamisen oppiaineessa; jostain syystä tuntuu, että luovan kirjoittamisen opetus keskittyy tietynlaiseen kerrontaan ja tarina hajoaa, kun kiellellisiin kikkailuihin käytetään niin paljon energiaa. Syyllistyn kirjoittaessa itsekin samaan, koska jollain tavalla tietynlainen tyyli tuntuu olevan nyt trendinä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ei silti, Volanen kyllä osaa sanansa ja asettelee ne niin, että Hiekankantajat on paikoin runollisen kaunista luettavaa.

Tarinassa oli juonellisesti suvantopaikkoja kohdissa, joissa olisin kaivannut eteenpäin puskevaa voimaa, imua. Vaikka saaristoluonto ja siitä lukeminen kiehtoi, tuntui välillä, etten pysynyt mukana varsinaisessa tarinassa. Loppujen lopuksi kirjassa on älyttömän paljon erilaisia teemoja ja tavallaan jokaisesta aukeaa vain pintaraapaisu. Sinällään tarina toimii, mutta olisin kaivannut jotain enemmän. Jotain synkempää ja syvempää. 

Toisaalta; voiko unelmista kertova kirja upottaa lukijaa kovin syvälle, vai onko nimenomaan parempi, että moninaiset teemat jäävät vähemmän intensiivisiksi? Yhtä kaikki kirjan tunnelma oli mukaansatempaava ja tarinakin herätti ajatuksia. Mielenkiintoista nähdä, millainen kirjailijan seuraava teos tulee olemaan.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki




Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki
Myllylahti 2017
202s.
Oma ostos

Blogissa on pitänyt hiljaista koko alkuvuoden, mutta olen ehtinyt lukea muutaman sellaisen kirjan, jotka haluan ehdottomasti nostaa esille.. Yksi niistä on kaverini Briitan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki.

Mitä useampi viikko kului, sitä kaukaisemmaksi entinen elämäni tuntui muuttuvan. Yhtenä aamuna kävelin sinne tänne vailla päämäärää, kunnes huomasin olevani samalla kukkulalla, jota pitkin olin saapunut kaupunkiin. (s.68)

Briitta Hepo-ojan toinen romaani Hylättyjen lasten kaupunki kertoo Mikosta, jonka äiti hylkää hänet kummallisen metsän reunalle. Harhailtuaan metsässä Mikko päätyy kaupunkiin, jossa ei ole ollenkaan aikuisia. Ainoastaan hylättyjä lapsia, jotka yrittävät selviytyä parhaan kykynsä mukaan. Mikko tutustuu autiossa koulussa asuvaan jengiin ja pääsee alkuvaikeuksien jälkeen mukaan heidän porukkaansa. Siiri, Karpalo, Vili ja Pekka ovat Mikon uusi perhe. Sitten kaupunkiin saapuu pieni Ola, josta tulee Mikolle pikkuveli.

Hylättyjen lasten kaupungissa on pohjaton kaivo, kirjaston kirottu vieraskirja, sekä läheisellä saarella asuva pelottava hirviölintu, jonka nimeä ei saa lausua ääneen. Lapsia vaivaa myös alituinen pelko siitä, että joku kaupungin ulkopuolella oleva taho tulee ja erottaa heidät toisistaan. Kaupungissa asuvat lapset ovat tottuneet siihen, että he voivat luottaa vain toisiinsa, eivät yhteenkään aikuiseen.

Kirjassa yhdistyy kutkuttavalla tavalla humoristinen kerronta ja toisaalta vakava aihe, jota lähestytään alleviivaamatta. Kirjassa nousevat vahvasti esille lasten oikeudet - tai oikeastaan se, miten vähän lapsilla on oikeuksia. Hylättyjen lasten kaupungissa lapset ottavat elämänsä omiin käsiinsä, mutta se vaatii tutusta yhteiskunnasta irtaantumista ja oman yhteisön rakentamista. Hepo-oja käsittelee tarinassaan erityisesti ystävyyttä ja kaupungin lasten välisiä suhteita. Suhteet vanhempiin jäävät ohuiksi: äidit ja isät ovat tarinassa niitä, jotka ovat jättäneet ja hylänneet. 

Hylättyjen lasten kaupungissa on taianomainen tunnelma. Se tuo mieleen 90-luvulla televisiossa pyörineen Klaani -sarjan, vaikka kirja onkin suunnattu selkeästi nuoremmille lukijoille kuin Klaani. Samanlaisia hivenen anarkistisia sävyjä tarinasta on joka tapauksessa luettavissa. Pidän kovasti Hepo-ojan tavasta kirjoittaa kevyen humoristista ja helppolukuista tekstiä, joka on kuitenkin sanomaltaan varsin syvällistä. Toivon, että tämä kirja kuluu niin nuorten kuin vanhempienkin lukijoiden käsissä. Blogikirjoituksia siitä on tullut harmittavan vähän, eli tarttukaa ihmeessä myös kirjabloggarit tähän kutkuttavaan lukuelämäykseen.



maanantai 23. tammikuuta 2017

Kirjavuosi 2016

No hups. Tammikuu alkaa olla lopuillaan ja koontipostauksen tekeminen viime vuoden kirjoista on vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Olen muutenkin miettinyt viime aikoina paljon bloggaamista ja erityisesti sitä muutosta, mikä blogirintamalla on viime vuosina tapahtunut. Siitä muutama sananen ennen menneen vuoden kirjalistausta.

Aloitin Vinttikamarissa -kirjablogin pitämisen vuonna 2009. Olin jo aikaisemmin pitänyt kirjallisuutta sivuavaa blogia, ja noihin aikoihin kirjablogit alkoivat näkyä enemmän somessa ja kiinnostuin aiheesta itsekin. Osittain siksi, että yliopistovuosien takia kaunokirjallisuuden lukeminen oli jäänyt paitsioon. En myöskään ole kovin hyvä muistamaan mitä olen lukenut, joten kirjojen listaus ja pääasioiden ylöskirjaaminen tuntui hyvältä idealta.

Tutustuin blogien kautta muutamiin mahtaviin tyyppeihin, joista on tullut ihan oikeankin elämän ystäviä. Olen lukenut ennakkoluulottomammin uusia kirjoja, tutustunut ennalta tuntemattomiin uutuuksiin ja pysynyt paremmin kartalla siitä, mitä kirjamaailmassa tapahtuu. Muutaman viimeisen vuoden aikana blogistania tuntuu kuitenkin siirtyneen yhtä enemmän ja enemmän Facebookiin ja muihin kanaviin. Bloggaamisesta on tullut ammattimaisempaa, kirjoitukset julkaistaan omalla nimellä ja ne muistuttavat enemmän oikeaa kirjallisuuskritiikkiä kuin ohimennen sutaistua päiväkirjakatkelmaa. Se on hyvä juttu ja toisaalta se ahdistaa.

En kuitenkaan ajatellut laittaa blogia syrjään, vaikka bloggaustahti on huippuvuosista hidastunut. On silti ilo huomata, että jotkut vanhemmatkin postaukset kiinnostavat edelleen lukijoita, toivottavasti myös antavat jotakin. Sitä en vielä tiedä missä muodossa tulen jatkossa blogiin kirjoista kirjoittamaan, mutta aika näyttää.

Mutta siis vuoden 2016 aikana lukemani kirjat! Luin viime vuonna tosi vähän, aikaa veivät omat kirjoitusprojektit, työt, arki ja se ärsyttävä some, jonka tuijottamiseen menee aina liikaa aikaa. Luin viime vuoden aikana muutamia sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut jo aikaisemminkin, sekä muutaman arvostelukappaleen. Pääasiassa kirjat kuitenkin olivat kirjastosta tai omasta hyllystä. Listauksesta olen jättänyt pois muutaman työhön liittyvän ammattikirjallisuusopuksen.

Yhteensä kuluneen vuoden aikana tuli listattua seuraavat kirjat:


Ernest Cline: Ready Player One
Andy Weir: Yksin Marsissa
Aku Kopakkala: Masennus - Suuri serotoniinihuijaus
Laura Honkasalo: Metsästä tuli syöjätär
Milja Kaunisto: Luxus
Maria Turtchaninoff: Maresi
Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas
Kati Reijonen: Lyhyt matka perille
Estelle Maskame: DIMILY - Rakastan
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Jo Marchant: Hoida mielelläsi
Elina Pitkäkangas: Kuura
Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut
Jean M. Untinen-Auel:Luolakarhun klaani
Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso
Anne-Maija Aalto: Syvään veteen
Moira Young: Julma maa
K.K. Alongi: Kevätuhrit
Julie Murphy: Dumplin
Kristiina Vuori: Kaarnatuuli
Emily Brontë: Humiseva harju
Winston Graham: Poldark - Kapinallinen
J.S. Meresmaa:Naakkamestari
Jeff VanderMeer: Hävitys
Jeff VanderMeer: Hallinta
Kiera Cass: Valinta
Hanna Morre: Tuonen tahto
David Ebershoff:Tanskalainen tyttö
Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Joe Abercrombie: Halki puolen maailman
Colleen McCullough:Morganin matka
Vladimir Nabokov: Lolita
Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru
Laura Gustafsson: Korpisoturi
Vuokko Sajaniemi: Pedot
Marko Hautala: Unikoira
Emma Cline: Tytöt
Johanna Venho: Syntysanat
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Mervi Heikkilä: Louhen liitto
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu
Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö - Pakoon Pohjois-Koreasta
Nadja Sumanen: Rambo
Gillian Flynn: Terävät esineet
Gillian Flynn: Paha paikka
Maria Selple: Missä olet, Bernadette?

Kaikenkaikkiaan lukuvuosi 2016 oli ihan ok! Suosikeiksi (en laske uudelleen luettuja mukaan) menneen vuoden kirjoista nousee Milja Kauniston Luxus, Elina Pitkäkankaan Kuura, sekä Maria Semplen Missä olet Bernadetta?. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

Vuosi oli, vuosi meni...

... tai ainakin melkein. Joulukuuta on vielä muutama viikko jäljellä, mutta myönnän tappioni. Jotain outoa tapahtui tänä vuonna, aika hupeni, kello kävi väärään suuntaan, luetut sivut katosivat taivaan tuuliin.

Joskus on varmaan ihan hyvä myöntää tappionsa. Olen lukenut tänä vuonna monta hienoa kirjaa, mutta aion nyt virallisesti luopua toivosta, että saisin blogattua niistä kaikista jotakin. Luovuttajafiilis, mutta olkoon. En aio lisätä joulu- ja 2016-stressiäni sillä, että murehtisin bloggaamattomia kirjoja. Keskityn mielummin lukemaan kynttilän valossa ja olemaan stressaamatta.

Vuoden lopussa vielä koontipostaus luetuista - blogatuista ja bloggaamattomista. Sitä ennen hyvää ja rauhallista joulua Vinttikamarin lukijoille!