Daphne du Maurier: Rebekka

Daphne du Maurier: Rebekka

WSOY 1952

565s.

Kirjastotalon poistokärryistä

Viime yön näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Daphne du Maurierin Rebekkaa on suositeltu minulle muutamaankin otteeseen, mutta nyt viimein sain tartuttua kirjaan ja rakastuin. Blogiani seuranneet tietänevät, että brittiläinen miljöö on heikkouteni; kesällä lukemani Mortonin Hylätyn puutarhan tavoin myös Rebekka sijoittuu Cornwalliin, jossa pääsin käymään menneenä kesänä. Saatan edelleen tuntea suolanmakuisen tuulen ihollani ja meren hiomien kivien kosketuksen. Ruohon tuoksun ja auringon poltteen. Kaikki se, löytyi myös Rebekan sivuilta.

Tarinan kertoja rakastuu itseään vanhempaan, mystisellä menneisyydellä varustettuun Maxim de Winteriin ja muuttaa hänen kanssaan Cornwallin rannikolle Manderleyn kartanoon. Talo on täynnä salaisuuksia ja suurin mysteeri on Rebekka. Maximin entinen vaimo, jonka nimi on kaikkien huulilla. Sinä olet niin erilainen kuin Rebekka, kertojalle sanotaan, ja mustasukkaisuus kasvaa hänen mielessään. Hän haluaisi olla yhtä hyvä ja onnistunut, yhtä pidetty kuin Maximin entinen vaimo, joka oli hienoja juhlia järkestänyt taitava kaunotar kertojan kokiessa itsensä ujoksi ressukaksi. Vähitellen tarinan juoni punoutuu auki ja paljastaa todellisuuden, joka on pukeutunut salaperäisen kaunottaren asuun.

Kirjassa kaiken läpi tunkeva brittiläisyys saa suorastaan kuolan valumaan ja alan googletella halpoja lentoja maahan, josta saa cream teata oikealla clotted creamilla, jossa mustarastaat ja punarinnat istuvat salaperäisten puutarhojen oksilla, ja jossa vanhat talot tuoksuvat menneelle ajalle (ja homeelle, mutta ei puhuta siitä nyt). Rebekassa on avaria ruohokenttiä, Atlantin rannalla olevia rantapoukamia, arvokkaan kartanon synkkää palvelusväkeä ja iltapäiväteetä. Kaikkea sitä, mitä brittinostalgialta voi kaivatakin.

Rebekka tuo mieleeni Kotiopettajattaren romaanin ja Humisevan harjun. Siinä on samanlaista synkänjähmeää tunnelmaa, kuin edellämainituissa, mutta minusta Rebekan kerrontaratkaisu on oikeasti varsin kekseliäs ja kirjailija onnistui jujuttamaan minua juuri sopivan herkullisella tavalla. Vaikka tarina oli jossain määrin ennalta-arvattava ja Maxim de Winterin alentuva suhtautuminen nuoreen, naiiviin vaimoonsa välillä aika rasittava (ainakin nykynaisen näkökulmasta), pidin tarinasta paljon. Melkein harmittaa, että olen lukenut sen nyt, ja ihana lukukokemus on takanapäin.

Rebekka jätti minuun vaihteeksi matkakuumeen ja toisaalta kaipuun lukea uudelleen muutama rakas brittiklassikko. Pitääkö sitä aina lukea uutuuksia? Ehkä omistan tämän syksyn nostalgialle!

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanien ja erityisesti Englantiin sijoittuvien kirjojen ystäville.

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Diana Gabaldon: Sydänverelläni kirjoitettu

Gummerus 2014

1209s.

Shoppailtu kirjakaupasta

Kesä menikin aikalailla tuijottaessa Outlanderin tv-sarjan jaksoja. Jossain vaiheessa tajusin, että minullahan on lukemattomana kirjahyllyssä sarjan kahdeksas osa Sydänverelläni kirjoitettu, jonka ostin melkolailla heti kun kirja ilmestyi. Olin aika pettynyt sarjan edelliseen osaan, joten arastelin tähänkin tarttumista melko pitkään, ennen kuin annoin tempaista itseni tarinan maailmaan.

Jos aloitetaan ongelmista, niin ongelma Diana Gabaldonin tuotannossa on mielestäni se, ettei hän ole osannut lopettaa ajoissa. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat oikeasti hyvä kirjoja, joiden juoni pysyy kasassa ja henkilögalleriakin sellaisena, että sen pystyy vielä muistamaan tarkastamatta edellisistä osista kenestä milloinkin oli kysymys. Siinä vaiheessa kun Gabaldon siirsi kirjansa tapahtumat Amerikkaan ja maan sisällissodan vaiheisiin, mopo lähti käsistä: pääpari alkaa olla jo sen ikäinen, että mukaan on kirjoitettava roppa kaupalla nuorempia ja viriilimpiä hahmoja. Claire ja Jamie, jotka ovat alusta saakka olleet kirjan kantava voima, eivät enää hahmoina varsinaisesti kehity, vaan heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa nivoutuvat runsaan henkilögallerian moninaiseen joukkoon niin, että tarina alkaa muistuttaa sillisalaattia.

Sydänverelläni kirjoitettu alkaa suunnilleen siitä mihin Luiden kaiku päättyi. Kuolleeksi luultu Jamia palaa takaisin perheensä luokse ja toisaalla toisessa ajassa Brianna ja Roger etsivät kaapattua poikaansa aikamatkustuksen keinoin - erikoisella lopputuloksella. Suuri osa kirjasta kuvaa sodankäynnin vaiheita ja kuten henkilövetoiselta tarinalta saattaa odottaa, erilaisten henkilösuhteiden vatpomista ja aika tavalla myös romantiikkaa. Kirja pysyi huomattavasi paremmin kasassa kuin pari edellistä osaa ja loppuratkaisusta päätellen myös jatkoa on tulossa. 

Kritiikistä ja nitinästä huolimatta nautin kirjan lukemisesta ihan hirveästi. Minä rakastan juuri tällaisia loputtoman pitkiä ja turhanpäiväisiä kirjoja, joissa voi ajelehtia halutessaan vaikka kuinka pitkään, lukea iltapalaksi yhden luvun ja elää tarinan hahmojen kanssa niin kauan, että he ovat kuin tuttuja tai perheenjäseniä. Toisaalta toivoisin saavani lukea Gabaldonilta joskus jotakin ihan uutta, ihan uusilla hahmoilla kirjoitettya proosaa ennen kuin Jamie ja Claire kuluvat ihan puhki. Sydänverelläni kirjoitetussa oli lisäksi muutama outo juttu, joista en meinannut millään päästä yli: esimerkiksi lukujen nimien oudot intertekstuaaliset viitteet, joille en yksinkertaisesti löytänyt mitään järkevää selitystä tekstin sisältä. Gabaldonilla on kyllä aikaisemminkin ollut tapana nimetä lukunsa pitkästi ja polveilevasti, mutta intertekstuaalisuus oli hämmentävää. 

Ja apua Gummerrus, miksi kirjan kannen ulkoasua piti mennä muuttamaan niin, että Mika Launiksen kuvitukset on korvannut valokuva. Launiksen kuvituksista voi kuka vaan olla mitä mieltä haluaa, mutta minä olisin halunnut omaan hyllyyni kirjasarjan, jonka kaikki kannet ovat fontteja myöten saman kaavan mukaan tehdyt. Sydänverelläni kirjoitetun valokuvakansi ja erilainen fontti saavat neuroottisen kirjanystävän hulluuden partaalle. Kustantamon graafikot: älkää tehkö noin!

Suosittelen kirjaa Diana Gabaldonin tuotannon ystäville. Muut älkää vaivautuko.

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Morton: Hylätty puutarha
Bazar 2014
669s.Kirjastosta

Kate Mortonin Hylätty puutarha oli loppukesästä minulle sellainen oikein kesäkirjojen kesäkirja. Luin sitä hitaasti makustellen ja nauttien ja pidin lukemastani. Kävin kesällä Cornwallissa, joten miljöö ja kartanoromantiikan hehkuttaminen osui nyt tänä kesänä nappiin. Bloggaamattahan tämäkin kesäkiireessä jäi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Morton kuljettaa kirjassa tarinaa läpi vuosikymmenten. Yksinään vieraalle mantereelle päätyvä orpotyttö kuulee taustastaan vasta aikuisena, mutta todellinen mysteeri jää Nellin tyttärentyttären selvitettäväksi. Tarina kulkee Lontoon, Brisbanen, Maryboroughin ja tietysti Cornwallin välillä. Sumuisella, tuulisella rannikolla sijaitseva kartano ja rannassa oleva pikkuinen talo sekä sitä ympäröivä salaperäinen puutarha ovat tarinan juonen kannalta olennaisia paikkoja.

Hylätty puutarha ei varmastikaan ole hirveän korkeakirjallinen, eikä kaikilta osin ansioikas kirja. Nykypäivään sijoittuvat Cassandran elämään liittyvät kohtaukset ovat paikoin hyvikin ennalta-arvattavia, ja tarinan romanssi tuntuu päälleliimatulta. Minut englantilainen miljöö kuitenkin lumosi niin täydellisesti, etten hirveästi jaksanut välittää kirjan puutteista. Paluu Rivertoniin oli niin ikään sitä brittiläistä nostalgiaa täynnä, joten en tunne huonoa omaatuntoa siitä, että hehkutan kirjaa, vaikka myönnänkin sen puutteet. 

Kaikki lukijat eivät ole Hylätystä puutarhasta pitäneet, ja ymmärrän kyllä hyvin miksi. Tarinassa on hiukan puhkiselittämisen vikaa, ja vaikka juoni onkin mielenkiintoinen, se kaatuu hiukan omaan nokkeluuteensa. Mielestäni tässä tapauksessa miljöökuvaus pelastaa kuitenkin aika tavalla ja lopputulos jää siinä määrin tasapainoiseksi, että kirjaa uskaltaa suositella ainakin vähän kevyempien historiaa sisältävien romaanien ystäville. Harmittavasti kirjan lukemisesta on kulunut jo sen verran aikaa, että en täysin pysty enää muistamaan sen herättämiä negatiivisia fiiliksiä; lähinnä pinnalle jäi englantilaisen miljöön kuvaus, joka kyllä ainakin minuun upposi.

Hylätty puutarha on syyskesän iltojen lukuromaani, joka tarjoilee polveilevaa ja mukaansatempaavaa juonta ja miljöökuvauksella iloittelua.

Philippa Gregory: Sininen herttuatar

Philippa Gregory: Sininen herttuatar
Bazar 2014
560s.
Kirjastosta

Kesä on historiallisten romaanien aikaa. Kesälomallani kirjastosta tarttui mukaan Philippa Gregoryn Sininen herttuatar. Kirjailija on kunnostautunut erityisesti historiassa varjoon jääneiden naishahmojen kuvauksessa. Muun muassa siksi olenkin tarttunut hänen kirjoihin suurella mielenkiinnolla, sillä Tudorien, Ruusujen sodan ja muiden historiallisesti kiinnostavien ajanjaksojen osalta on tullut luettua niin uuvuttavan monta miesnäkökulmasta kerrottua kirjaa, jotka ovat toki sellaisenaan ansiokkaita ja hyviä, mutta unohtavat noin 50% siitä, mistä maailma oikeasti koostuu. 

Romaani kertoo Luxemburgien sukuun kuuluvasta Jacquettasta, joka on ensin neitsytvaimoja alkemiasta innostuneen Bedfordin herttuan, myöhemmin tämän aseenkantajan kanssa. Jacquetta päätyy Englannin hoviin kuningasparin lähimmäiseksi uskotuksi, ja joutuu seuraamaan sivusta Ruusujen sodan alkuvuosia ja Englannin hovin kulissien kuohuja.

Jacquettan tarina ei sinällään ole kovin tapahtumarikas, mutta Gregoryn vahvuutena ei nimenomaan ole sotaisien tapahtumavyöryjen kuvailu, vaan se millä tavalla hän nostaa naisen arjen osaksi historiallisia tapahtumia, jotka muutoin ovat tulleet tutuksi koulun penkeiltä ja historiankirjojen sivuilta. Sekä lukemattomista historiallisista televisiosarjoista. Gregoryn Valkoinen kuningatar löytyykin televisiosarjana ja kirjasarjan muutkin osat kannattaa lukea, jos Ruusujen sodan aikaisten naisten historia kiinnostaa.

Gregoryn kerrontatyyli on historialliselle romaanille muuten ominainen, paitsi preesens taivuttaa lukijan kokemaan tapahtumat jotenkin konkreettisempina. Gregoryn tekstiä on mukava lukea, vaikka alkuun vierastinkin aikamuotovalintaa.

Suosittelen kirjaa historiallisten romaanin ystävälle.

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Helena Sinervo: Runoilijan talossa

Tammi 2004

240s.

Omasta hyllystä

Olen näin kesäiseen aikaan ollut hävettävän laiska kirjaamaan edes muutamaa riviä lukemistani kirjoista. Helena Sinervon Runoilijan talossa -kirjan nappasin omasta hyllystäni mukaani lähtiessäni heinäkuun alkupuolella kesän lomamatkalleni. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, niin ikään lentokoneessa kun joskus kävin Barcelonassa. Tällä kertaa matka ei suuntautunut niin etelään, mutta lyhyempikin lentomatka riitti ajaksi lukaista kirja uudelleen.

Runoilijan talossa on proosamuotoon kirjoitettu fiktiota ja faktaa sekoitteleva kertomus runoilija Eeva-Liisa Mannerista. Runoilija oli minulle teinivuosina tärkeä, ja tavoitan hänen runoissaan vieläkin sen lumon, johon rakastuin lukioikäisenä. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin Espanjaan, jossa Manner vietti aikaa ja viimeisteli ja kirjoitti runojaan.

Sinervo on tavoittanut teoksessaan Mannerin runojen kielen, joka on kauniisti polveileva, unenomainen. Toisaalta asia vähän häiritsi; tuli sellainen olo, että kyseessä ei ole Sinervon äänellä kirjoitettu teos vaan jäljitelmä, jonka on tarkoitus luoda se illuusio ja vaikutelma, että kertojana on nimenomaan Manner. Mutta tietysti siitähän kirjallisuudessa osittain on kysymyskin: luoda lukijalle mielikuvia kertojasta, häivyttää kirjailija taustalle. Jokin outo ristiriita Runoilijan talon aiheuttamassa fiiliksessä kuitenkin oli, enkä pysty ihan sitä tavoittamaan. Ehkä ongelma piili omalla kohdallani siinä, että olen lukenut Manneria niin paljon, ja Runoilijan talossa kuulosti Mannerilta mutta ei ollutkaan Manneria. Hämmentävää.

Runoilijan talossa on hieno ja mielenkiintoinen tapa lähestyä todellista henkilöhahmoa. Sinervon valitsema lähestymistapa on ehkä vähän riskaapeli, mutta ehdottomasti paljon mielenkiintoisempi kuin perinteinen elämänkerta. Tätä luki mielellään.

Suosittelen runouden ja kauniiden sanojen ystäville.

Runokuvia: Aamu tuli niitylle

Aamu tuli niitylle,

hevoset syntyivät sumusta.

Miten hiljaisia ne olivat,

joku nojasi päätään herransa haarniskaan,

hengitys kohosi lämpimänä,

kostea silmä kiilsi hämärässä,

karva kuin nukka Kasbahin matonkutojien sormien jäljiltä, 

turpa pehmeämpi kuin fallos. 

Eeva-Liisa Manner 

(kokoelmasta Näin vaihtuivat vuoden ajat)

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Elina Rouhiainen: Jäljitetty

Tammi 2014

483s.

Kirjastosta

Elina Rouhiaisen Jäljitetty oli sattumalta kesäkodin pikkukirjastossa heinäkuun alussa, joten nappasin sen luettavakseni. Kirjasta bloggaaminen (ja muutamasta muustakin kirjasta!) jumitti kesäkiireiden (minkä kiireiden?) takia, mutta muistinpa sentään vielä lukeneeni sen.

Uhanalaisen jälkeen tuli sellainen fiilis, että en taida lukea Susirajan tulevia osia. Ei siksi, että kirjat olisivat jotenkin huonoja, e vain päässyt mukaan fiilikseen ja takerruin liikaa yksityiskohtiin, jotka eivät olleet tarinan kannalta välttämättä olennaisia. Jäljitetty oli kuitenkin melko mukaansatempaava ja menevä kirja, vaikka koinkin monta WTF-momentia (sukulaislapsilta opittu uusi sana!) kirjaa lukiessani.

Jäljitetyssä Raisa aloittaa opintojaan Taideteollisessa korkeakoulussa, mutta ei koe viihtyvänsä opinahjossaan. Löydettyään kadonneen kaksoisveljensä, hän päätyy velipojan kanssa Kreikkaan selvittelemään omia yliluonnollisia kykyjään. Leijonanosa kirjasta kuluu True Bloodin hengessä: minulle ihmissusissa olisi ollut jo riittävästi, mutta Rouhiainen tuo tarinaan mukaansa lisää mytologioita. Lopussa taistellaan kohtaloa vastaan ja romantiikalla on tietysti oma osansa kuvioissa.

Jäljitetty seuraa uskollisesti paranormaalin romantiikan genreä lainaillen genren teoksista teemoja juonikulkuunsa. Kolmiodraamat ovat tuttua kauraa Twilightista ja jokin Raisan iskemässä surffaripojassa tuo mieleeni Annukka Salaman faunoidi-kirjasarjan romanssit. Kreikkalainen mytologia oli omiaan repäisemään lukijan ihan toiseen maailmaan, mutta toisaalta kirjaa lukiessa tuli sellainen olo, että tarina olisi voinut sijoittua ihan vain Suomeen sen sijaan, että pakkaa sekoitetaan erilaisilla myyteillä, ennustuksilla ja muilla fantasiagenren kliseillä. Kun nyt pääsin valittamaan, niin totean vielä Raisan olevan henkilöhahmona sellainen, josta en jaksaisi lukea yhtään: tyttö jättää noin vain paikkansa Suomen tavoitelluimmassa taidealan korkeakoulussa ja käyttäytyy muutenkin ihan käsittämättömästi. Ehkä hahmon perimmäiset motiivit eivät avautuneet minulle niin, että olisin pystynyt hyväksymään hänen käytöksensä, nyt se vain tuntui oudolta.

Vaikka Susiraja -sarja ei ole aivan voittanut minua puolelleen, on sanottava, että Rouhiainen onnistuu kirjoittamaan koukuttavasti ja vetävästi, ja kirjat ovat varmasti juuri sitä, mitä teini-ikäinen, Twilightinsä lukenut lukija kaipaa. Tässä on kaikki ne ainekset, jotka saavat lukijan taketumaan kirjaan ja kääntämään vielä yhden sivun, vaikka kellon viisarit näyttävät jo yötä.

Suosittelen kirjaa paranormaalin romantiikan ystäville.