Recent Posts

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Michael Mortimer: Neitsytkivi



Michael Mortimer: Neitsytkivi
Bazar 2014
557s.

Toukokuu mennä hurahti. En tiedä mihin aika on oikein kadonnut, kuusenlatvaan ja omenankukkaan. Puutarhatöihin ja mihin tahansa, mutta ainakaan en ole ehtinyt istua lukemassa, toivottavasti kesä tuo asiaan muutoksen ja saan järjestettyä itselleni lukuhetkiä, sillä niin kovasti kaipaisin heittäytyä hyvän kirjan pariin. Toukokuussa iltalukemisena kahlaamani Neitsytkivi ei ollut ihan sitä, mitä juuri nyt olisin kaivannut.

Parikymppinen biologianopiskelija Ida saa isoäidiltään oudon puhelun, jonka seurauksena hän päätyy juhliin joista saa haltuunsa mystisen neitsytkiven. Kivellä tuntuu olevan ihmeellisiä voimia ja kaiken lisäksi sitä havittelevat muutkin kuin Idan isoäiti. Ida joutuu murhasta syytettynä pakenemaan perhetuttunsa Lassen luokse, jonka auttamana hän pakenee poliiseja, venäläisiä takaa-ajajia ja muutamaa muuta tyyppiä ensin Ruotsin metsien läpi Suomeen ja lopulta koiravaljakolla Venäjälle (!). Kirja loppuu kuin seinään, sillä vasta viimeisellä sivulla tajusin (olisihan se takakannessa lukenut), että kyseessä oli jatko-osa. Voi tylsyys.

Jatkoa kirja todella kaipaakin, sillä pseudonyymin takana työskentelevä kirjailijakaksikko on upottanut tarinaan niin monta langanpätkää, ettei sitä yhdessä tekstissä millään saisi solmittua järkeväksi kokonaisuudeksi. On mystinen neitsytkivi, on Idan kadonnut äiti, on Idaa jahtaavat tyypit omine taustoineen. Kaikkea piisaa. Välillä kirjaa lukiessa tuli sellainen fiilis, että sen toimittaminen on ilmeisesti tehty vähän vauhdilla, sillä kieli oli paikoin kömpelöä ja tarinaa pätkittävät Wikipediasitaatit tuntuivat vähintäänkin oudoilta. Lisäksi kirjaan oli jostain syystä lätkitty kuvitukseksi rakeisia mustavalkokuvia, jotka kai löyhästi liittyivät juoneen, mutta niiden funktio ei oikein selvinnyt. Liika on liikaa, ja Neitsytkivessä liikaa oli todellakin aika runsaasti.

Olisin itse asiassa voinut pitääkin tästä kirjasta, ellei se olisi ollut niin kamalan rönsyilevä. Keskushahmo Ida jäi niin ikään aika mitäänsanomattomaksi hahmoksi, mutta kenties hänestä irtoaa enemmän aloitekyvykkyyttä tarinan seuraavissa osissa. En ole ihan varma viitsinkö niitä lukea, koska Neitsytkivikin oli aika uuvuttava. Sinällään ihan mielenkiintoinen tarina, mutta en vain jaksanut pysyä perässä kaikissa oudoissa käänteissä...

Suosittelen Neitsytkiveä vauhdikkaiden seikkailujen ja mysteerien ystäville.



tiistai 5. toukokuuta 2015

Veronica Roth: Uskollinen



Veronica Roth: Uskollinen
Otava 2014
397s.
Kirjastosta

Luin Suomessa Outolintu-trilogiaksi nimetyn kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa englanniksi joskus vuosi takaperin. Ensimmäinen osa, Divergent, meni hotkien, mutta toisen kirjan, Insurgentin kanssa alkoi tökkiä. Siksi viimeinen kirja jäikin lukematta, vaikka se englanninkielisenä löytyykin omasta hyllystäni. Olen tosi huono lukemaan kirjoja vieraalla kielellä, eli kirjan täytyy oikeasti olla hyvä ja helppolukuinen, että jaksan kahlata sen läpi (tätäkin taitoia voisi tietysti harjoitella). Kirjastossa trilogian päätösosa osui silmiini, joten nappasin Uskollisen mukaan ja luin sen vappuviikonloppuna pihatöiden ohessa.

Uskollinen alkaa siitä, mihin trilogian keskimmäinen osa loppuu: Tris, Tobias ja kumppanit ovat päässeet perille siitä, mitä Kaupungin aitojen takana on, ja havittelevat pääsyä ulos. Ulkopuolella odottaa kuitenkin outo ja vieras maailma, joka paljastaa tarinan henkilöille sellaisen asian, joka vie pohjan kaikelta siltä mihin he ovat uskoneet. 

Pohjimmiltaan trilogiassa tuntuu olevan kyse itsensä ja oman identiteettinsä etsimisestä. Uskoako ulkopuolelta saneltuun vai siihen, mitä oma sydän sanoo. Kaupungissa vallitsee osastojako, mutta myös kaupungin ulkopuolisessa maailmassa ihmisiä luokitellaan sellaisilla perusteilla, joihin ei itse voi vaikuttaa. Tavallaan Outolintu-sarjassa uuvuttaa se sama asia, mihin usea dystopia tuntuu sortuvan: kirjailija näyttää keksineen yhden tosi hyvän, jännän jutun - tarinan ydinajatuksen - jonka ympärillä koko juttu sitten pyörii. Maailma on yksiulotteinen, eikä siinä tunnu olevan syvyyttä. On Se Juttu. Dystopiajuttu, jonka pitäisi pitää koko pakka kasassa. Outolintu-sarjassa se tuntuu olevan osasto jako ja ylipäätään ihmisten luokitteleminen, sekä mausteena erilaisten seerumien kanssa läträäminen. Kolmannessa osassa se alkaa jo uuvuttaa, ja lukija kaipaa jotain muuta.

Roth päättää trilogiansa odottamattomasti. Loppuratkaisusta huolimatta itselleni jäi sellainen olo, että sarjan ensimmäisen, ja sinällään koukuttavan kirjan jälkeen olisin odottanut sarjan muiltakin osilta jotakin tosi mielenkiintoista. Tämän kohdalla se jäi lähinnä haaveeksi, mutta hauska nähdä mitä kirjailija kirjoittaa seuraavaksi.

Suosittelen Outolintu- trilogiaa vähän synkemmän dystopian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä väkivaltaa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Outlander TV-sarja Ylelle!


Kevääksi ja kesäksi on taas jotakin tuijotettavaa, jos sadesäät iskevät; Diana Galadonin romaaniin Muukalainen perustuva TV-sarja on vihdoin tulossa myös Suomeen. Sarja alkaa Ylellä 14.5. Lisätietoja löytyy täältä. Itse olen tuijottanut osan jaksoista jo netin kautta, mutta suomenkielisellä tekstityksellä skottiaksentin tulkitseminen on varmasti vähän helpompaa!

Olen kirjoittanut Matkantekijä-sarjan kirjoista ainakin täällä, TV-sarjastakin muutama sananen

Ja pst. kirjankin ehtii vielä lukaista ennen sarjan alkua!

torstai 30. huhtikuuta 2015

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicudes



Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides 
Otava 2012 (2002)
287s.
Kirjastosta

Ennen vapun velvollisuuksia (joihin ei suinkaan kuulu bilettäminen vaan erilaiset puutarhavelvollisuudet kuten multa ja kanankakka) muutama sananen viimeksi luetusta kirjasta, joka oli Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides. En tiennyt tarinasta ennalta mitään, enkä ollut nähnyt elokuvaa, mutta nappasin kirjan mukaan kirjastosta heräteluonteisesti. 

70-luvulle sijoittuvassa romaanissa kerrotaan lukijalle etäiseksi jäävien poikien äänellä Lisbonin viidestä sisaruksesta, jotka vuoron perään tekevät itsemurhan. Tarina alkaa nuorimman sisaruksen itsemurhasta, minkä seurauksena perhe ajatutuu synkkään tilanteeseen, jossa murrosikäiset tytöt suljetaan kotiinsa suojaan ulkoisen maailman vaaroilta. Nähtävästi suurimmat uhat ovat kuitenkin perheen sisällä, sillä elo neljän seinän sisällä ei takaa tyttärille onnellista tulevaisuutta.

Kirja on aika jännittävä sekoitus epäluotettavaa kertojaa ja sellaista juonettomuutta, joka hassulla tavalla kutkuttaa ja pakottaa lukemaan tarinaa pidemmälle. Vaikka lukijalle ei oikeastaan missään vaiheessa selviä, mitä Lisbonien perheessä todella tapahtui, tarina pitää otteessaan ja Lisbonin taloa vakoilevien poikien tavoin lukija yrittää tirkistellä sisälle suljettujen verhojen raoista ja päästä perille siitä, mitä perheen tytöt kokevat.

Kirja herätti halun katsastaa elokuvakin jossain vaiheessa, ja luulen että lisään sen "katso nämä joskus" -listalleni. Vaikka kirja ei kovin ihmeellisiä lukuelämyksiä suonut, tämä oli silti mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen teos; saatanpa tarttua myös kirjailijan myöhempään tuotantoon.





tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kevään runokuvia






Kesäilta

Kas, armas lapsi, raukea
on pilvilinnun siipi.
Tuoll' Ilta kissan-askelin
jo pensaikkoon hiipi.

Kuin kujemielin piilostaan
se pilkistelee meihin.
Se tai'at taittaa. Mutta myös
mä kuulun taikureihin.

Puun oksilta, kas, varastaa
voin kourallisen tuulta
ja iltaruskon poskeltas
ja perhosia suulta.

Vaan kuinka lienee käynyt niin,
ett' Ilta voiton veikin:
sen taika petti taikurin,
se - todeks muutti leikin.

Uuno Kailas (Runoja 1977)

torstai 23. huhtikuuta 2015

Colleen McCullough: Missalonghin naiset



Colleen McCullough: Missalonghin naiset
WSOY 1987
196s.
Kirjastosta

Luin taas rakkaan kirjasuosikkini L.M. Montogomeryn Sinisen linnan. Jostain syystä maailmassa on muutama sellainen kirja, jonka voin lukea aina vain uudelleen ja uudelleen kyllästymättä koskaan. Välillä vain tulee sellainen olo, että haluaa palata rakkaan kirjan pariin: on kuin palaisi pitkän ajan jälkeen hyvän ystävän luokse. Sinisen linnan luettuani googlettelin hiukan ja törmäsin keskusteluun Colleen McCulloughin Missalonghin naiset -kirjasta. Sitä pidettiin hyvin samankaltaisena kuin Sinistä linnaa, jopa plagiaatiksi saakka. Ilmeisesti McCullough onkin joskus saanut kuulla syytöksiä siitä, että on kopioinut Sinistä linnaa kirjoittaessaan romaaninsa. Päätin tietysti kaivaa kirjan käsiini ja lukea se.

Missalonghin naiset kertoo kolmesta Missalonghin talossa asuvasta naisesta, 34-vuotiaasta vanhapiika Missystä, sekä hänen äidistään ja tämän sisaresta. Missy on koko ikänsä elänyt kahden vaikuttavan naisen suojissa, jäänyt kauniin Alicia-serkkunsa varjoon ja saanut nautintonsa romaanien lukemisesta ja haaveilemisesta. Epäiltyään sairastavansa keuhkotautia (joka osoittautuukin kiertyneeksi hermoksi), Missy päättää ryhtyä itsenäistymään, kiukuttelee sukulaisilleen ja pyytää lopulta puolisokseen kylän pahamaineista muukalaista John Smithiä, ja muuttaa tämän kanssa asumaan kauniin laakson perukoille. Avioliittoon Missyä kannustaa John Smithin ex-vaimon kummitus.

Koska Missyn suunnitelmiin ei kuulunut tupsahtaa yllättäen miehen eteen, hän pysähtyi aukion reunaan ja kutsui miestä niin monta kertaa niin kuuluvasti kuin pystyi. Aidatussa haassa laiduntavat kaksi hevosta kohottivat päätään ja tuijottivat häntä uteliaasti, mutta John Smithistä ei näkynyt merkkiäkään. (McCullough: Missalonghin naiset, s.135)

Parin ensimmäisen luvun jälkeen olin jo aivan valmis heittämään koko kirjan seinään tai hautaamaan sen maan poveen (siitäkin huolimatta, että se oli kirjaston omaisuutta). Colleen McCullough on todella hämmentävä kirjailija, sillä sen lisäksi, että hän on kirjoittanut häikäisevän hienon Okalinnut ja mielenkiintoisen Morganin matkan, hän on näköjään onnistunut kyhäämään kasaan jotain niinkin käsittämätöntä huttua kuin Missalonghin naiset! Kirja todella tuntuu Sinisen linnan kopiolta miltei sanamuotoja myöten: ainoa, mitä McCullough ei ole tarinaan onnistunut vangitsemaan, on Montgomeryn ihastuttavat henkilöhahmot ja taianomainen miljöö. Missalonghin naisten hahmot ovat kuin paperinukkeja ja viimeistään siinä vaiheessa (onneksi vasta kirjan lopussa), kun yksi hahmoista paljastuu kummitukseksi, olisin voinut alkaa itkeä.

Kamala sanoa näin, mutta en oikeastaan keksi kirjasta mitään hyvää! En voi käsittää, miksi se on kirjoitettu, miksi se on kustannettu ja miksi taivaan tähden se on käännetty vielä suomeksikin! En tavoittanut kirjan takakannessa mainittua "hauskaa" ja "piikikästä", minusta kirja oli jaarittelevan yhdentekevä silloin kun se ei saanut minua raivon partaalle Sinisen linnan väärinkäytöstä. Toivon todella, että kaikki muistonrippeet tämän kirjan olemassaolosta haihtuvat pääkopastani mahdollisimman pian. Toisaalta olihan se mielenkiintoista törmätä tällaiseen teokseen, joka ei pelkästään varioi ja kehittele jonkin toisen teoksen juonta tai ideoita, vaan yksinkertaisesti siirtää tarinan lähes sellaisenaan toiseen kontekstiin.

Olen traumatisoitunut. Lukekaa tämä ja kertokaa minulle onko se niin hirveä kuin kuvittelen!

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Huhtikuu ja erilaisia hämäriä







Metsän hämärä

Alakuloisessa metsässä
asuu sairas jumala.
Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita
ja linnut niin arkoja.
Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä
ja tie synkistä aavistuksista pimeä?
Varjossa lepää sairas jumala
uneksuen ilkeitä unia - 

Edith Södergran (Levottomia unia, 1929)