Oppaita kirjailijuuteen

Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (Avain 2013) ja Haluatko todella kirjailijaksi
(Helsinki-kirjat 2012)

Olen ollut oikeastaan koko elokuun aika lailla poissa tietokoneelta (joka jostain syystä on alkanut keittää ja puhista kuin höyryveturi aina kun käynnistän sen). Tänä kesänä voin sanoa oikeasti nauttineeni kesästä, sillä kolmeen menneeseen kuukauteen on mahtunut paljon kaikenlaista kivaa ja mieleen painunutta. Ajattelin jatkaa hyvää fiilistä myös syksyyn, joka kolkuttelee jo oven takan. Tiedossa kivoja kirjoja ja reissu, josta lisää joskus myöhemmin.

Lukemiseni on ollut viime aikoina vähän mitä sattuu. Tarrasin Gabaldonin Muukalaiseen heti kun kuulin, että kirjasarjasta tehdään elokuva. Siinä sivussa ehdin lukea pari kirjailijuutta käsittelevää kirjaa. Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Jera Hännisen&Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi olivat viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa kirjamaailman kiemuroista.

KIRJAILIJANALUT. Suomi24 -sivuston keskustelupalsta kirjailijanaluille. Palstan seuraaminen on suosittua ajanvietettä kustantamoiden työntekijöille ja samoin monet kirjailijat ovat kertoneet lukevansa sitä. Keskustelun taso ei aina yllä korkeuksiin ja palstalla on kaikkiin nettikeskusteluihin pesiytynyttä negatiivisuutta, mutta yhtä kaikki joukossa on aidosti innostuneita tulevaisuuden kirjailijoita. 
(Haluatko todella kirjailijaksi, s.150)

Haluatko todella kirjailijaksi kertoo kirjailijuudesta ja sen tavoittelusta ei niin vakavaan sävyyn. Kirjassa on johdantoluvun jälkeen aakkosluettelomainen katsaus kirjamaailman ilmiöihin, joista kerrotaan sisäpiirimäiseen sävyyn. Joukossa on varmasti aimo annos faktaa, mutta on vaikea sanoa, mikä osa tiedosta on kirjoittajakaksikon omaa mutuhuttua, mikä ihan oikeaa faktaa kustantamoiden ja kirjallisuuden maailmasta. Niin tai näin, kirja on varsin viihdyttävää luettavaa, ja lukaisin sen läpi hetkessä. Tämä olisi hauska hankkia myös omaan hyllyyn ja lueskella sitä joskus.

Hyvin harvan haastateltavan ensimmäinen tarjottu käsikirjoitus oli ylittänyt julkaisukynnyksen. Yleensä kirjoittaja on tarjonnut useampia käsikirjoituksia kustantantamoihin, mutta on saanut kielteisen kustannuspäätöksen yhden toisensa jälkeen. Tätä "yritys ja erehdys" -reittiä pidetään pisimpänä ja henkisesti koettelevimpana. (Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi s. 25)

Pirjo Rautiainen lähestyy Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi -teoksessa kirjailijuutta haastattelujen kautta. Teosta varten on haastateltu 35 kirjailijaa, joten katsonta on melko kattava. Rautiainen tarkastelee kirjassa oikeastaan ihan samoja teemoja kuin Hänninen&Hänninen, mutta Rautiaisen kirjan sävy on vakavamminotettava ja tuo kirjailijan lähelle lukijaa suorien haastattelulainausten kautta. Minä koin varsin antoisaksi lukea kirjat peräjälkeen, koska ne tukivat hyvin toisiaan ja antoivat samaan aiheeseen rinnakkaiset näkökulmat.

Sekä Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi että Haluatko todella kirjailijaksi -teoksissa (varsinkin jälkimmäisessä) on varoitteleva sävy, joka saa ihmettelemään, missä pussissa suomalaiset wannabekirjailijat ovat oikein kasvaneet. Varsikin Haluatko todella kirjailijaksi antaa ymmärtää, että monet kirjoittamista harrastavat ihmiset kuvittelevat kirjailijuuden olevan tuottoisa, helppo ja julkisuutta tuova ammatti. Voi tietysti olla, että omassa kirjoittajaporukassani on poikkeuksellisen valveutunutta väkeä, sillä en ole kuullut kertaakaan kenenkään olettavan, että kirjoittamalla voisi oikeasti tehdä helposti rahaa. Varmasti tällaisellekin varoittelulle on oikea paikkansa, mutta itselleni tuli suurena yllätyksenä se, että joku oikeasti kuvittelee kirjoittamisen olevan jotenkin taloudellisesti järkevä ammatinvalinta!

Suosittelen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Haluatko todella kirjailijaksi -teoksia kaikille kirjailijan työstä kiinnostuneille. Nämä eivät ole pelkästään oppaita kirjailijuudesta haaveileville kirjoittajille, vaan tuovat mielenkiintoisia näkökulmia myös lukijan vinkkelistä tarkasteltuna. Onhan se hienoa tietää, mitä ovat saaneet kokea ne ihmiset, jotka ovat laittaneet rakkaat lempikirjamme paperille...

Muukalainen tv-sarjaksi

                                      

Olen innoissani! Siihen on montakin syytä, mutta tällä hetkellä innostukseni kohdistuu Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan, josta aletaan vihdoinkin kuvata tv-sarjaa. Kirjasarjan fanit ovat jo vuosikausia askarrelleet omia castingeja ja haaveilleet elokuvasta ja sarjasta. Ja nyt siitä tulee totta!

Matkantekijä -sarja ja erityisesti sen ensimmäinen osa Muukalainen ovat olleet minulle tärkeitä kirjoja, tietynlaisia esikuvia siitä millainen spefillä maustettu historiallinen romaani voi parhaimmillaan olla. Kirjoissa on omat ongelmansa, enkä väitä niiden olevan kaunokirjallisesti huippulaatua. Mutta ne viihdyttävät ja vievät minut pois arkesta, ja juuri sitä kirjalta kaipaan. Suosikkikirjan muuttuminen tv-sarjaksi on jännittävää ja myös pelottavaa. Mitä jos mutkat vedetään suoriksi, tai entä jos sarja tehdään huonosti? En ole kuitenkaan fanaattinen: tv-sarja on vain yksi tulkinta kirjan tarinasta. Ja odotan sitäkin tulkintaa innolla.

Pari keskeisten roolien esittäjää on jo valittu ja kumpikin vaikuttaa lupaavalta. Lisää tietoa kannattaa käydä stalkkaamassa Diana Gabaldonin nettisivuilta (www.dianagabaldon.com).

Odottaako kukaan muu tätä niin paljon kuin minä odotan?

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (Like 2013) 202s., kirjastosta

Utopia on ollut jo pitkään lukulistallani. Taisin törmätä siihen katalogin tai lehden sivulla ja ajatella, että dystopiannälkäiselle olisi täsä herkuteltavaa. Dystopia on lähivuosina noussut suosioon erityisesti Nälkäpelin ansiosta, ja erilaisia dystopiaviritelmiä on tullut luettua useita. Ennakko-odotuksista ja huomattavan mukavasta lukupaikasta (kallioinen ranta meren äärellä) huolimatta -vai kenties niiden takia- Utopia tuotti pettymyksen.

Romaanissa tarkastellaan utopialaisen nuoren miehen elämää. Utopian valtio sijoittuu jonnekin Lähi-Itään, tarkempi sijainti meni minulta ohi, sillä luin kirjan valitettavan huolettomasti harppoen. Utopiassa vedetään aineita ja harrastetaan seksiä. Ihmiset ovat kyllästyneitä elämäänsä jabhakevat viihdykettä muun muassa karkaamalla rajan yli ja hakemalla matkamuistoksi Toisten ruumiinosia. Toiset ovat niitä raukkoja, jotka eivät saa elää Utopian ihmeellisessä maailmassa vaan joutuvat raatamaan ja tekemään töitä pysyäkseen hengissä. 

Kirjan päähenkilö lähtee tyttöystävänsä kanssa Toisten pariin, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Utopialaisuus paistaa valeasujen läpi, mutta eräs Toinen majoittaa utopialaiset luokseen ja auttaa nämä takaisin kotiin. Taustalla on kuitenkin jotain muuta - ja tässä piilee romaanin ainut sellainen koukku, joka sai minut valppaaksi. Hyväntahtoisuudella on syynsä.

En tiedä miksi tämä romaani oli niin uuvuttava ja tyhjänpäiväisen oloinen. Minua vain ärsytti utopialaisten pinnallinen elämänasenne, toisaalta se heijasti kohtuuttoman realistisesti länsimaista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa. Ehkä tarinassa oli totta enemmän kuin nimeksi. Ehkä se tuli niin lähelle, että sitä oli vaikea käsittää ja käsitellä. Olen joka tapauksessa lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista jo ainakin viikon, minkä seurauksena minulla on odottamassa pino bloggaamattomia kirjoja. Minulle tämä oli fiiliksenlatistaja, mutta uskon, että joku toinen saa tästä irti enemmän.

Suosittelen Utopiaa luettavaksi yhteiskunnallisten ja kantaaottavien dystopioiden ystävälle. Jotakin Orwelmaista tässä kieltämättä oli.

Anu Holopainen: Welman tytöt

Anu Holopainen: Welman tytöt (Karisto 2013), 259 s., kirjakauppalöytö

Anu Holopainen on ollut jo pitkään lukulistallani ja nyt, kiitos Kariston ottaman uusintapainoksen, shoppasin kirjan kesälukemiseksi kirjakauppareissullani. Welman tytöt joutui odottamaan muutaman toven muiden kirjojen kasautuessa yöpöydälle, mutta se pääsi viimein mukaani lauantaiselle merenrantareissulle. Kallio, kirja, kesä ja aurinko. Meren tuoksu. Aika jees.

Welman tytöt kertoo Syysmaassa asuvasta Adairasta, jonka isä haluaa naittaa Adairaa puolta vanhemmalle, irstaalle ja ilkeälle miehelle. Syysmaassa eletään varsin patriarkaaisessa yhteiskunnassa, joten Adairalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin taipua isänsä tahtoon ja haudata haaveet opiskelusta tai elämästä rakastavan ja kunniottavan puolison rinnalla. Matkalla aviomiehen luokse sattuu kuitenkin jotakin, joka muuttaa Adairan elämän suunnan. Hän pääsee pakoon ja tutustuu Welmaan ja tämän luona Varjolinnassa asuviin naisiin. Nuo naiset ovat ottaneet elämän omiin käsiinsä ja kieltäytyneet alistumasta miesten vallan alle.

Adaira heräsi tokkuraisena ja näki ohuiden auringonsäteiden pilkottavan raolleen jätettyjen ikkunaluukkujen välistä. Viileä ilma leyhyi raosta sisään, ja hän veti peitettä tiukemmin ympärilleen yrittäen samalla selvittää päässään, oliko aamu vai ilta ja kuinka kauan hän oli nukkunut. (Holopainen: welman tytöt s.130)

Alunperin vuonna 2003 ilmestynyt kirja on ihanan klassista fantasiaa, joka hyödyntää perinteisiä elementtejä, mutta onnistuu samalla olemaan raikasta ja mukaansatempaavaa. Tarina ei ole kikkailua, vaan sellaista luettavaa, joka antaa lukijalle mahdollisuuden ennakoida mukavalla ja luontevalla tavalla. Yritän tällä sanoa, että kirjan tarina ei varsinaisesti tuottanut yllätyksiä, mutta yllätyksettömyydessään sen lukeminen tuntui samalta kuin kotiinpaluu pitkän matkan jälkeen, tutulta ja turvalliselta. 

Welman tyttöjen henkilöhahmot ovat persoonallisia ja jokaisella naisella on oma tarina kerrottavanaan. Miehet jäävät tarinassa sivurooliin ja heistä piirtyy aluksi pahantekijän luva: miehet ovat välinpitämättömiä raiskaajia, jotka eivät välitä naisista. Onneksi Holopainen marssittaa kirjan lopussa tarinaan mukaan myös muutaman mukavan miehen. Kirjasarjaksi jatkuva kertomus lupailee, että muissa osissa naisen asemaan ja paikkaan yhteiskunnassa kiinnitetään lisää huomiota, ja Adairan sekä muiden Welman tyttöjen tarina jatkuu.

Kaksi päivää myöhemmin alkoivat kuumat tuulet puhaltaa etelästä. Ne olivat murrostuulet, kesän tuojat, jotka voimistuivat hetkittäin hurjiksi pyörteiksi ja saattoivat kiskoa suuren puun juurineen maasta. Tuulen aikana ihmiset eivät matkustaneet eivätkä liikkuneet kaupunkien tai kotipihojen ulkopuolella ellei se ollut välttämätöntä. Maa heräsi eloon, madot möyrivät kuurasta vapautuneessa mullassa ja ilmassa tuoksui kaukaisen meren suola. (Holopainen: Welman tytöt, s.189)

Welman tytöt on sellainen kirja, jonka olisin halunnut lukea teininä. Oman kappaleeni laitan ehdottomasti odottamaan aikaa, joilloin kummityttöni on kypsä tällaiselle kirjalle. Olen suhtautunut aina hiukan varauksella pitkiin kirjasarjoihin, mutta Syysmaa -sarjan kohdalla olen iloinen tietäessäni, että pääsen jatkamaan tarinan maailmassa vielä pitkään. Holopainen ei nät sorru uuvuttamaan lukijaa fantasialle tyypillisellä tiiliskivi-ideologialla, vaan Welman tytöt on nopeasti hotkaistu. Syynä lienee kirjan kohderyhmä, vaikka hyvin tämä näkyy uppoavan myös aikuiseen lukijaan.

Suosittelen Welman tyttöjä erityisesti fantasiasta kiinnostuneille varhaisnuorille ja nuorille, sekä niille aikuisille lukijoille, jotka haluavat lukea keskiaikahenkisen fantasiatarinan.

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Susiraja 2)

Elina Rouhiainen: Uhanalainen (Tammi 2013), 446s. Arvostelukappale

Susiraja -sarjan toinen osa Uhanalainen jatkaa paranormaalia romantiikkaa hyödyntävää, nuorille suunnattua kirjasarjaa, joka kertoo ihmissuden ja tytön rakkaudesta, sekä susien asuttamasta Hukkavaaran kylästä. Elina Rouhiaisen esikoinen Kesytön heitti äitinsä menettäneen Raisan Kainuun korpeen. Uhanalaisessa palataan tuttuihin maisemiin.

Raisa asuu Nikon kanssa Helsingissä, mutta Mikaelin, Raisan entisen poikaystävän ja susilauman nuoren alfan ilmestyminen kaupunkiin saa kuviot sekaisin. Raisa, Niko ja Mikael matkustavat Hukkavaaraan tarkoituksenaan ottaa selvää mitä Mikaelin vanhemmille on tapahtunut, ja mitä lauman haltuunsa ottanut Martti aikoo tehdä Hukkavaaralle ja susilaumalleen. Hukkavaarassa tavataan myös pari muuta lauman meininkiin kyllästynyttä sutta, jotka lyöttäytyvät Raisan ja muiden joukkoon. Suuri osa kirjasta vietetään metsämökissä jutellen, juopotellen, parisuhdekuvioita selvitellen ja siinä sivussa Hukkavaaran mysteeriä ratkoen. 

Suositun genren tuominen Suomen mantereelle näkyy Uhanalaisessa miljöön lisäksi muutamassa kansanperinneviittauksessa. Olisin jo Kesyttömältä kaivannut enemmän suomalaisen mentaliteetin nostamista esille, suomalaisen ihmissusiklassikon, Aino Kallaksen Sudenmorsiamen polkuja seuraten Susirajakin olisi saanut enemmän suomalaista maustetta. Tietysti on huomattava etu, että paranormaalia romantiikkaa ylipäätään sijoitetaan Suomeen, vaikka perustavat elementit olisivatkin ameriikanserkuilta lainattuja.

Niko jätti auton hiekkatien varteen ja lähti kävelemään metsään. Minä seurasin perässä. Tarvoimme ikuisuudelta kestävän ajan ennen kuin tulimme suurelle paloaukealle. Katselin ympärilleni. Yllätyksekseni olimme lähempänä vaaraa kuin olin koskaan aikaisemmin ollut. Toisella puolellani oli hehtaareittainntasamaata ja toisella puolellani metsä nousi yhtäkkiä pystyyn kuin silkasta päähänpistosta. (Rouhiainen: Uhanalainen, s.116)

Susirajan maailma on miehinen. Miehet hallitsevat laumaa ja maailmaa, eikä Raisa tunnu suostuvan valmiiseen malliin -ainakaan heti. Valinta oman elämän ja omien haaveiden, sekä rakkauden välillä ei ole kuitenkaan itsestään selvä. Kumpi merkitsee enemmän, tulevaisuus taiteilijana vai paikka ihmissusilauman uroksen kotirouvana? Näin modernin naisen näkökulmasta katsottuna asetelma on vähintäänkin kyseenalainen ja toivonkin, että kirjasarjan jatko tuo nuoren lukijakunnan eteen hieman kannustavanpia näkökulmia naisena olemisesta. Raisa on kuitenkin pitänyt hyvin pintansa, vaikka sydän vetää ihmissusiuroon kainaloon.

Pikkutarkkana pilkunviilaajana tarrasin romaanissa muutamiin epäloogisuuksiin ja kielellisiin omituisuuksiin. Metsässä taivalletaan vajaassa kahdessa päivässä matka, johon autolla menee kaksi tuntia. Jos ei ihan kuoppaisinta pellonreunaa ajella, niin parin tunnin matkan luulisi olevan vähintään 100 km. Reipas kävelyvauhti on ehkä 6km/h, umpimetsässä paljon vähemmän. Spekulatiivinen fiktio saa tietysti venyttää mielensä mukaan todellisuuden rajoja, mutta pikavahtia metsässä painelevat ihmiset venyttävät minun spefikuminauhani äärimmilleen. Myös kauttaalleen kaluttuja kielikuvia olisin toivonut olevan hieman säännöstellymmin.

Uhanalainen toi kirjasarjaan uusia ulottuvuuksi, vaikka romaanin varsinaisesta juonesta jäikin vahvasti se fiilis, että kirja on hieman tyhjäkäyntiä suurempia käänteitä odotellessa. Katsotaan, miten pitkään pääparin välillä oleva jännite riittää, ja marssitetaanko kirjasarjaan Sookie -tyyliin myös aimo annos muita paranormaaleja olentoja. 

Suosittelen Susiraja -sarjaa paranormaalin romantiikan ystäville.

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja

Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (wsoy 2013), 377s, arvostelukappale

Annukka Salaman Piraijakuiskaaja jatkaa Käärmeenlumoojan aloittanutta faunoideista kertovaa kirjasarjaa. Piraijakuiskaajassa selvitellään Unnan salaperäistä taustaa, surffataan ja shoppaillaan Kaliforniassa ja paetaan metsästäjiä, jotka yrittävät ottaa faunoidien voimat käyttöönsä. Mukana on tuttujen hahmojen lisäksi sisarukset Eden ja Neno, jotka tuovat lisäväriä muutenkin persoonalliseen henkilögalleriaan.

"Eikö me lennetäkään Suomeen?" Eden kysyi ja pujahti takapenkille. 

"Poiketaan vain", isä sanoi apukuskin paikalta ja läimäytti oven kiinni. "Kansainvälinen Voimaeläinvaltuusto sijaitsee yhdysvalloissa."

     Eden napsautti turvavyön kiinni, kun Nemo käynnisti moottorin. "Missä siellä?"

     "La Jolla, Kalifornia."

     Nemo nauroi ääneen. "Jumalauta. Surfing U.S.A."

(Salama:Piraijakuiskaaja, s.24)

Kalifornia tuntui ensialkuun oudolta tapahtumapaikalta, mutta Salama osaa istuttaa hahmonsa uuteen ympäristöön, joka Suomen jälkeen tuntuu virkistävältä, mutta ei liian vieraalta. Voimaeläinvaltuusto ja sen tapahtumat tuo mieleen Harry Potter -kirjojen taikaneuvostot, mutta Salaman nuorisokulttuureista ammentava maailma ei muuten tuo mieleen muita tuttuja kirjoja. Piraijakuiskaajassa päästetään myös vanhemmat salaisuuksien verhon taakse, kun Unna kertoo ominaisuuksistaan vanhemmilleen: tai miten sen nyt ottaa. Vanhemmat tuntuvat olevan lähinnä kiinnostuneita Rufuksen kyvyistä, eivätkä edes kysy Unnan taidoista ja ominaisuuksista. Salama etäännyttää muutenkin tavallisen perhe-elämän jonnekin kauas. Ala-ikäinen Unna uskalletaan surutta laskea poikaporukan mukana toiselle puolelle maailmaa, eikä koulusta erottaminenkaan tunnu liikuttavan ketään.

Salaman rakentama maailma on paranormaalin romantiikan hengessä surullisen patriarkaainen. Faunoidit ovat miehiä, eikä Unnakaan loppujen lopuksi ole poikkeus siinä mielessä, kuin olisin hänen toivonut olevan. Loppuratkaisua sen enempää paljastamatta tarina kuitenkin herätti kysymyksiä ja odotuksia, jotka pakottavat tarttumaan myös seuraavaan kirjaan. Itse olin kuitenkin toivonut, että kotimainen paranormaaleista elementeistä ammentava nuortenkirjallisuus toisi mukanaan sukupuolten välistä tasa-arvoa, eikä pönkittäisi maskuliininen sankarimies/heikko nainen -asetelmaa entisestään. Rufuksen omistushaluiset mustasukkaisuuskohtaukset olivat kiusallista luettavaa ja vähensivät kipinää, jota olin hahmojen välillä tuntenut.

Salaman kieli on äärimmäisen herkullista ja mukavaa lukea. Kirjailija on onnistunut vangitsemaan tarinaansa nuorten maailman ja nuorisokulttuurien piirteitä. Hahmot ovat värikkäitä, moniulotteisia ja uskottavia. Tosin ihmettelin Joonen äkillistä muuttumista glamrokkarista indierokkariksi. Henkilöhahmoissa on joka tapauksessa monta mielenkiintoista ulottuvuutta ja odotan kirjasarjan seuraavilta osilta paljon. Faunoidit ovat viihdyttävintä seuraa pitkään aikaan. Myös Salaman tarinaansa kirjoittama huumori iskee, ja saa lukijan nauttimaan kielellisestä tykityksestä ja hauskoista oivalluksista.

Plussana kehun kirjan kantta, joka oli herkullinen! On vähän hassua, että kustantaja muutti kirjasarjan ilmettä toisen kirjan kohdalla, mutta pehmeäkantinen, tyylikkäästi tehty kirja on huomattavasti houkuttelevampi ja miellyttävämpi lukea, kuin perinteinen kovakantinen opus. Kaikenkaikkiaan Piraijakuiskaaja on hyväntuulista, raikasta kirjallisuutta, joka ehkä hyödyntää genren kliseitä, mutta ei kompastu niihin vaan tuo tarinaan myös jotakin ihan uutta.

Suosittelen Faunoidit -kirjasarjaa paranormaalin romantiikan ja viihdyttävän kerronnan ystäville!

Paranormaali romantiikka, mitä se oikein on?

Olen kuluneen viikonlopun aikana ehtinyt lukea paljon paranormaalia romantiikkaa (itse kirjoista arviot myöhemmin) ja ajatella sitäkin enemmän tuota suosittua genreä, joka tuo monelle mieleen Stephenie Mayerin Houkutus -kirjasarjan ja kimaltelevat vampyyripojat. Paranormaali romantiikka on toki sitä, mutta se on aivan varmasti myös jotakin muuta. Pikainen googletus antaa ymmärtää, että genreä ei ole pahemmin määritelty, eikä siitä ole juurikaan kirjoitettu - ainakaan netissä. Aihe vaatii ehdottomasti oman postauksensa, koska ainakin minusta tuntuu siltä, että en voi puhua paranormaalista romantiikasta, ellen ihan oikeasti tiedä mitä se tarkoittaa. Alla omia pohdintoja aiheesta, sekä googlettelun perusteella löytyneitä luonnehdintoja jonnekin spekulatiivisen fiktion alle sijoittuvasta kaunokirjallisuuden genrestä.

Wikipedia sanoo paranormaalin romantiikan olevan romanttisen kirjallisuuden alagenre, joka spekulatiivisen fiktion tapaan hyödyntää yliluonnollisia elementtejä. Tyypillisiksi teemoiksi listataan vampyyrit, mudonmuuttajat, aaveet ja aikamatkustus, joista viimeinen tulee minulle yllätyksenä. Wikipedian luokittelun mukaan esimerkiksi suosikkini Diana Gabaldonin Matkantekijä -sarja lienee melko tyylipuhdasta paranormaalia romantiikkaa: siinä nainen siirtyy 200 vuotta ajassa taaksepäin ja rakastuu skottilaiseen lainsuojattomaan. Paranormaaliksi elementiksi riittäisi siis aikamatkustuksen tyyppinen tapahtuma, itse henkilöiden ei tämän määrittelyn mukaan tarvitse olla yliluonnollisia olentoja.

Paranormaalin romantiikan juuret ovat goottilaisessa fiktiossa. Tämän ymmärtää helposti, kun ajattelee Emily Bronten Humisevan harjun sekä Mary Shelleyn Frankensteinen kaltaisia synkeitä klassikoita. Genre ei kuitenkaan ole vain yksiselitteisesti romantiikalla sävytettyjen klassikoiden jatke, vaan Wikipedian sivusto jakaa sen useisiin toisiaan sivuaviin lajeihin, joissa romantiikan ohella teemana saattaa olla jokin rikos tai mysteeri. Goottilaisen kirjallisuuden perinne näkynee kielletyn rakkauden tematiikassa, joka väistämättä tuntuu olevan keskeinen osa paranormaalia romantiikkaa.

Susiraja -kirjasarjan kirjoittaja Elina Rouhiainen kuvailee blogissaan paranormaalia romantiikkaa genreksi, joka on kliseistä mutta tunnistaa oman hullunkurisuutensa. Hän listaa paranormaalin romantiikan totutuiksi tunnuspiirteiksi komeat kundit, seinäruusutytöt, vanhempien menettämisen ja ulkonäköpaineet. Minusta määrittely vastaa melko hyvin minkä tahansa nuortenkirjan tematiikkaa ja minusta onkin hyvä pohtia onko paranormaali romantiikka siis vain nuorten lukijoiden genre, vai voisiko esimerkiksi Rouhiaisen listaamat tyylipiirteet lukea nimenomaan nuorille suunnatun paranormaalin romantiikan totuttuihin kliseisiin, sillä mielestäni ne eivät välttämättä määritä genreä kokonaisuudessaan.

Palataan vielä goottilaiseen fiktioon. Wikipedia listaa goottilaisen kaunokirjallisuuden elementeiksi muun muassa seuraavia: nuori neitsyt (kaunis, viaton, usein hämäräperäinen tausta joka paljastuu tarinan edetessä), vanhempi nainen, miessankari, tyhmä palvelija, narri jne. Goottilaisessa fiktiossa yleensä myös tapahtumapaikka on keskeisessä osassa tarinaa (esim, Humiseva harju). Katsotaas, goottilaisen fiktion perinteestä muovautuu helposti myös malli nykypäivän paranormaalille romantiikalle. Ainakin pääosassa olevan naisen rooli on edelleen sama kuin muutama sata vuotta takaperin: Susirajan Raisa menettää äitinsä ja selviää, että hänen omassa taustassaankin on jotakin perin outoa, Annukka Salaman Faunoidi -sarjan Unna on adoptoitu, eikä hänen oikeista vanhemmistaan tunnu löytyvät tietoja. Houkutuksen Bella on muuttaa äitinsä romanssin takia lähes vieraan isänsä luo, Charlaine Harrisin rempseä, niin ikään vanhempansa menettänyt Sookie onkin puoliksi keiju. 

Kirjallisuudentutkija Markku Soikkeli vastaa Helsingin kaupunginkirjaston nettisivuilla esitettyyn paranormaalia romantiikkaa koskevaan kysymykseen paranormaalin romanssi olevan pikemminkin viihdekirjallisuuden kuin fantasian alalaji. Hän listaa Gabaldonin teokset genren alle, mutta ei tunnu olevan valmis niputtamaan suosittuja, nuorille suunnattuja vampyyrikirjoja osaksi genreä. Ovatko Houkutukset ja vastaavat nuorten elämän ongelmista ammentavat romaanit sitten enemmän romanttista viihdekirjallisuutta kuin "paranormal romance" -kategoriaan sijoittuvaa materiaa?

Yle Puheen keskustelussa kirjallisuudentutkija Myry Voipio ja chick lit -kirjailija Laura Paloheimo keskustelivat siitä, mitä nuorille naisille suunnattu chick lit siis oikeastaan on. Genreissä on väistämättä joitain yhtäläisyyksiä ja yhtä kaikki niissä toteutuu sama ajatus siitä, että pääsääntöisesti naisille suunnattu kirjallisuus on jotenkin kevyempää ja vähemmän vakavasti otettavaa kuin muu kirjallisuus. Omana yhteenvetonani paranormaalin romantiikan ja chick litin yhtäläisyyksistä tuli mieleen nimenomaan lähtökohta: kumpaakin kirjallisuuden lajia tunnutaan kirjoittavan ensisijaisesti nuorehkoille naisille. Joitain henkilöhahmotasolla ja miljöötasolla olevia yhtäläisyyksiäkin löytyy: Faunoidit shoppailevat Kaliforniassa trendiliikkeissä Salaman Piraijakuiskaajassa, ja Rouhiaisen Uhanalaisessa järjestetään muotinäytöstä ja hengaillaan Helsingin Kalliossa. Kummastakin löytyy myös chic-litille tyypillinen homoystävä, jota Paloheimo vertaa chick litin osalta narriin: tyyppiin, jonka on lupa pukeutua tavallisesta poikkeavalla tavalla ja laukoa mielipiteitään rangaistuksetta. Narri löytyy myös goottilaisesta fiktiosta, joten oikeilla jäljillä saatetaan olla.

Mitä siis on paranormaali romanssi? En ole varma tulinko tutkimusretkestäni hullua hurskaammaksi. Selvää kuitenkin on, ettei paranormaalin romantiikan sovi ajatella olevan pelkästään teini-ikäisille suunnattua tyttö kohtaa pojan- kirjallisuutta. Se on myös paljon muuta. Suomessa genren alle sijoitettavia kirjoja on julkaistu vielä kohtalaisen vähän, mutta Salaman ja Rouhiaisen kirjasarjojen lisäksi listaan voi lisätä ainakin Veera Laitisen romaanisarjan ja Maria Turtschaninoffin romaanin Helsingin alla. Minusta ei myöskään sovi unohtaa Johanna Sinisalon hienoa Ennen päivänlaskua ei voi -romaania. 

Lähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Paranormal_romance

http://www.elinarouhiainen.com/2012/07/paranormaalin-romantiikan-genre/

http://en.wikipedia.org/wiki/Gothic_fiction

http://www.kysy.fi/kysymys/mika-suomennetaan-kirjallisuusgenre-paranormal-romance

http://www.goodreads.com/shelf/show/paranormal-romance?page=1

http://paivakavelylla.blogspot.fi/2009/07/rakastu-vaarin.html