Vieraskynä: Ori, orava ja harakka - Hahmoanalyysi Annukka Salaman romaanista Käärmeenlumooja

Lupailin toissapäivänä Vinttikamariin uudenlaisia yhteistyökuvioita. Alla vieraskynäkirjoitus Annukka Salaman Käärmeenlumoojasta. Sudelle kiitos loistavan mielenkiintoisesta tekstistä! 

Ori, orava ja harakka - Hahmoanalyysi Annukka Salaman romaanista Käärmeenlumooja

Kirjoittaja: Susi Hukkateillä - blogista

Identiteettikysymysten käsittely ja kysymykset vallasta ovat tyypillisiä nuortenromaaneille. Annukka Salaman spekulatiivista fiktiota edustavassa nuortenromaanissa Käärmeenlumooja (2012) kasvukertomuksen ja oman minuuden etsimisen lisäksi keskitytään siihen, kuinka nuoret näkevät itsensä ja luokittelevat itsensä yhteisön jäseniksi.

Annukka Salaman Käärmeenlumooja kertoo lähes 17-vuotiaasta Unnasta, joka loistaa jokaisessa urheilulajissa ketteryytensä ja nopean reaktiokykynsä ansiosta, mutta pelkää kaikkea yhtäkkisistä äänistä suljettuihin tiloihin. Unna on tietämättään faunoidi eli ihminen, jonka toinen puolikas tulee sattumanvaraisesti valikoituneelta eläimeltä. Faunoideja on paljon enemmänkin, minkä Unna oppii, kun Rufuksen faunoidi-lauma löytää hänet ja ottaa suojelukseensa. Tarinan varsinainen juoni punoutuu Unnan ja Rufuksen alkavan romanssin ympärille samalla, kun Rufus ystävineen esittelee Unnalle faunoidien maailmaa ja laajentaa Unnan näkemystä maailmasta ja siinä asuvista ihmisistä.

Henkilöitä tutkittaessa Käärmeenlumooja on mielenkiintoinen teos erityisesti siksi, että vaikka päähenkilö on nainen, muut tärkeät henkilöt ovat miehiä. Unnan lisäksi kirjassa on muutama muu naishahmo, mutta ne jäävät taka-alalle. Naishahmojen vähyys johtunee siitä, että Unna on maailman ainoa naispuolinen faunoidi.

Heti kirjan ensimmäisellä sivulla selviää, miten sukupuolet on jaettu ja kuinka niihin tulee suhtautua. Rullalautarampilla harrastustaan aloitteleva Unna saa kuulla katsomaan jääneiltä pojilta: ”’Vedä täydellinen frontside ollie.’” Pojat eivät odota tytöltä kovinkaan suuria, sillä heidän mainitsemansa temppu frontside ollie on yksi rullalautailun helpoimpia. Tyttöjen taitoja ”poikien lajeissa” vähätellään, mutta pojat antavat myös ansaittua arvostusta taidokkaasta rullalautailusta.

Ensimmäisen sivun repliikki – kuten myös koko ensimmäinen kohtaus rullalautailurampilla – linjaa silti romaanin näkemyksen siitä, että naisilta ei odoteta vastaavia suorituksia kuin miehiltä, mutta onnistumisen hetkellä naisetkin saavat tunnustusta osakseen. Asetelma myötäilee hyvin pitkälle nykyistä Suomessa vallalla olevaa käsitystä toisaalta tasa-arvoisesta ja toisaalta eriarvoisesta jakaumasta sukupuolten välillä.

Unna on nykyaikainen naispäähenkilö. Hän on yksinäinen, ikätovereidensa ryhmien ulkopuolelle jättäytynyt tyttö, joka on hyvä jokaisessa urheilulajissa, jota hän päättää kokeilla. Arkuus ja tietämättömyys omasta itsestä aiheuttavat kuitenkin sen, ettei päähenkilöllä ole ystäviä, vaan hän viettää päivänsä yksilölajiensa kanssa ja vahtimalla vanhemman sisarensa kahta pientä lasta. Unna ei välitä yhteiskunnan paineista vaan pukeutuu androgyynisesti ”jo vuosia kuin 10-vuotias skedepoika” vaatteisiin, ”joissa hän näytti löysähousuiselta kriminaalinalulta”. Unnalle on annettu myös yksi hyvin naisellinen piirre: pitkät ja tuuheat luonnonoranssit kiharat. Hiusten mainitseminen tuo hahmoon uudenlaisen näkökulman: hahmo, joka ei haluaisi huomion kiinnittyvän naiseuteensa, tuskin pitäisi hiuksiaan naisellisen pitkinä.

Unnan hahmo edustaa nykyaikaista nuorta naista, joka tekee kuten haluaa, eikä välitä yhteiskunnan painostuksesta. Tätä edustaa myös hahmon jääminen jälkeen koulussa: lähes 17-vuotias Unna on vasta aloittamassa lukiota käytyään valmistavan 10. luokan. Kun Unna tapaa Rufuksen ja tämän lauman, Unnassa alkaa ilmetä muutoksia: hän on kiinnostuneempi omasta ulkonäöstään ja vaikka hän on yksinäisenä huolehtinut itsestään vuosia, hän antaa Rufuksen ottaa vastuun turvallisuudesta. Unnan hahmon itsenäisyys vähenee sitä mukaa kun kiinnostus omaa ulkonäköä kohtaan kasvaa. Unna jää aggressiiviseksi heittäytyvien poikien jalkoihin ja odottaa Rufusta apuun. Tyttömäisemmäksi käynyt päähenkilö ei puolustaudu, vaikka voisi olettaa, että tämä on poikamaisissa harrastuksissaan aiemminkin joutunut tappeluihin.

Epävarmuus ilmenee Unnan hahmossa ystävättömyytenä. Hän ei osaa luottaa itseensä, joten myös toisiin ihmisiin luottaminen on vaikeaa. Ajatus omasta riittämättömyydestä on rinnastettavissa tytön kasvuun naiseksi. Unnan hahmo epäilee, ettei hän osaa täyttää yhteiskunnan määritelmää naisesta. Hän kiinnittää huomiota isosisarensa Saanan korkokenkiin ja naiselliseen ulkonäköön. Rufuksen tapaamisen jälkeen Unna alkaa muuttaa itseään kohti yhteiskunnassa perinteisesti hyväksyttyä naista ja lainaa äitinsä kosmetiikkaa ja vaatteita.

Unnan hahmossa on havaittavissa tytöstä naiseksi kasvamiseen liittyvä häpeä. Epävarmuus omasta itsestä ja voimakkaat punastumiset liittyvät osaltaan Unnan hahmon perimmäiseen kysymykseen siitä, osaako hän olla nainen, jollaista yhteiskunta odottaa. Unna kokee olevansa vain vieras ruumiissa, kun seksuaalinen halu Rufusta kohtaan syttyy. Jo ensikohtaamisella Rufus kertoo omasta halustaan Unnaa kohtaan, mikä saa Unnan huomioimaan omaa ulkomuotoaan kriittisesti: ”Unna tunsi kuinka hänen löysät housunsa roikkuivat vaarallisen alhaalla lantiolla. Onneton paita jätti liian paljon litteää vatsaa paljaaksi.” Mielenkiinto nuorta miestä kohtaan lisääntyy, kun hetkeä myöhemmin Unnan ”teki mieli koskettaa Rufuksen rastoja. – – [Ne] Tuoksuivat havumetsältä ja kesämökin laiturilta.” Halu koskettaa, toisaalta muistot lapsuuden turvallisista kesistä täyttävät Unnan mielen. Ajatuksia seuraa rituaalinen peseytyminen. Unna ”hankasi ja harjasi ihoaan pitkään.” Hänen sormensa ”pistelivät ja tuntuivat vierailta sen jälkeen, kun ne olivat puristaneet Rufuksen nahkatakkia matkan ajan.” Unna ei suostu myöntämään itselleen kummallisten tuntojen liittymistä haluun vaan taistelee niitä vastaan. Hänen on vaikea suhtautua uusiin tuntemuksiin ja punastelee häpeissään.

Kirjan miespuoliset hahmot puolestaan eivät häpeile. He ovat sinut itsensä kanssa. Viken voimaeläin on hevonen. Hänellä on voimakas tarve tuoda itseään ja heteroseksuaalisuuttaan esille räävittömillä vitseillään: ”’Eiköhän Rufus oo ainaki jo paljastanut oman yksisilmäisen käärmeensä.’” Vikke on korostettu esimerkki maskuliinisesta ylpeydestä. Hahmo kokee tarpeelliseksi todistella miehisyyttään pilkkaamalla homoseksuaaleja: ”’Nonni. Heti perseessä kiinni taas. Eikö ne homot muuta osaa ajatella?’”, kääntämällä puheenaiheita itseensä: ”Se [Vikke] puhui jatkuvasti päälle, keskeytti kaikki vähänkään järkevät jutut härskeillä ja omituisilla” sekä kommentoimalla naisten ulkonäköä ja fyysisiä avuja: ”’Se on refleksi – – jos nainen nojaa avonaisessa kaula-aukossa eteenpäin. Ei mahda mitään, ei voi olla vilkaisematta.’”. Ainoana feminiinisempänä pidettyä piirrettä Vikessä edustaa hahmon halu laittautua. Koko ystäväporukka joutuu odottelemaan, kun Vikke valmistautuu uloslähtöä varten. Tästäkin huolimatta Viken hahmo on rakentunut hyvin miehiseksi.

Kuten Vikke, myös Joone kuuluu Rufuksen joukkoon. Joone on voimaeläimensä harakan vuoksi räiskyvä ja avoin persoona, joka pitää kimaltelevista koruista. Joone pukeutuu glam rock -hengessä tiukkoihin värikkäisiin vaatteisiin ja huiveihin. Hän takuttaa hiuksensa ja meikkaa. Homoseksuaalinen Joone ei piilottele suuntautumistaan, mutta se ei myöskään ole kaveripiirissä jatkuva puheenaihe Viken ajoittaisia homo‑vitsejä lukuun ottamatta. Unnalle Rufus tosin joutuu selittämään Joonen seksuaalista suuntautumista, koska kirjassa vallitsee samanlainen ajatus heteroseksuaalisuudesta normaalitilana kuten nykymaailmassakin.

Joone soittaa ja laulaa rock-bändissä, joka on suosittu ja nousemassa suuremman yleisön tietoisuuteen. Kirjassa todetaan, että fanitytöt olivat käyneet koputtelemassa Rufuksen joukon yhteisasunnon ovella ja kyselleet Joonen perään. Rock-tähteyttä on pidetty perinteisenä maskuliinisena ammattina, joten tämä luo ristiriidan Joonen hahmon kanssa. Toisaalta hän on homoseksuaali, joka pukeutuu koreilevasti ja käyttää paljon tyyliinsä sopivia koruja, toisaalta hän on naisten palvoma esiintyjä. Joone ei siis ole oman roolinsa vanki: hahmon homoseksuaalisuus ei ole muiden käytökseen vaikuttava piirre. Hahmojoukossa heteroseksuaali Vikke tekee suuntautumisestaan huomattavasti suuremman asian kuin homoseksuaali. Kirjassa on siis päästy ajatuksesta, että hahmon seksuaalinen suuntautuneisuus olisi hahmon ominaisuus tai määrittelisi sitä, millaisissa rajoissa hahmon on liikuttava.

Maskuliinisessa valtakamppailussa on kyse miesten välisestä valtataistelusta, jossa miehisiä arvoja edustavat miehet ovat korkeammassa asemassa kuin esimerkiksi homoseksuaalit, jotka eivät sovi maskuliinisen miehen rooliin. Joone jättäytyy valtakamppailun ulkopuolelle, vaikka Vikke yrittää aina välillä saada Joonea siihen mukaan kertomalla homo-vitsejään. Huomionarvoista on, että kun oman joukon ulkopuolelta Joonea haukutaan homoksi, on Vikke ensimmäisenä puolustamassa. Maskuliinisessa valtakamppailussa korkeampaa asemaa pitävä Vikke kokee tarpeelliseksi puolustaa Joonea, vaikka Joonen hahmo ulkoista olemustaan lukuun ottamatta ei olekaan kovin feminiininen ja sitä myöten tarpeen puolustaa.

Käärmeenlumoojassa heteroseksuaalisuuden normi on vallitseva. Esimerkiksi Joonen pröystäilevään pukeutumiseen kiinnitetään enemmän huomiota kuin Unnan tapaan pukeutua poikamaisiin vaatteisiin. Naisilla on oikeus olla maskuliinisia mutta miesten täytyy piilotella feminiinisinä pidettyjä piirteitä. Siitä huolimatta Unna tuntee häpeää ja epäilystä omaa itseään kohtaan, kun miespuoliset hahmot taas eivät. Kirjassa Joone on se, joka joutuu kuulemaan loukkaavia kommentteja ulkopuolisilta, jotka kokevat Joonen ulkomuodon vaikeaksi käsitellä. Unna saa olla rauhassa, vaikka pukeutuukin kuin nuori rullalautailijapoika. Silti Unna kantaa mukanaan häpeän taakkaa.

Kirjan eri hahmot hyväksyvät itsensä eri tavoilla. Miespuoliset hahmot ovat niin sanotusti löytäneet itsensä, kun naishahmo vielä on kasvamassa kohti omaa hyväksyntäänsä. Toki tämä liittyy myös siihen, että päähenkilö Unna on vuoden tai pari muita hahmoja nuorempi. Unnan hahmon henkinen kasvu ei ole vielä aivan yhtä pitkällä kuin muiden hahmojen ja toisaalta Unna kehittyy paljon romaanin edetessä.

Naishahmona Unna on kohtalaisen stereotyyppinen, vaikka päällisin puolin hän edustaakin modernia 2000-luvun nuortenkirjojen itsenäistä naista. Unna on epävarma omasta itsestään ja kehostaan, vaikka oravan voimilla varustettu Unna ei menetä ikinä tasapainoaan ja selviää korkeimmistakin pudotuksista naarmuitta. Tässä mielessä Unna edustaa samanlaista sankaritarperinnettä kuin 1900-luvun alun tyttökirjallisuus, jossa rasavillistä päähenkilöstä kasvaa aikuinen naisellinen nainen, kun oikea puoliso tulee vastaan. Samoin Unnalle käy Rufuksen kohdatessaan. Laittautuminen ja oma ulkonäkö alkaa yhtäkkiä kiinnostaa enemmän. Toisaalta Unna muuttuu itsevarmemmaksi ja naiseksi kasvamiseen liittyvä häpeä vähenee.

Käärmeenlumoojassa sukupuoliroolit ovat jakautuneet hyvin selkeästi: naishahmosta pidetään huolta ja suojellaan. Heteroseksuaalinen mies kokee myös tarpeelliseksi puolustaa homoseksuaalia – ja sitä myöten vähemmän maskuliinista – ystäväänsä. Myös perinteisiä rajoja rikotaan homoseksuaalisessa hahmossa, jossa on myös maskuliinisia piirteitä. Homoseksuaali esitellään myös mielekkäämpänä kuin heteroseksuaali, kun vertaa sitä, kuinka Viken ja Joonen hahmot käyttäytyvät. Joone on paljon enemmän sinut oman itsensä kanssa, ainakaan hänellä ei ole tarvetta tuoda itseään voimakkaasti esille, vaikka kirjan lopussa häntä vielä kuvaillaan ”huomionkipeäksi harakaksi”.

Kaiken kaikkiaan Käärmeenlumooja sukupuolta tärkeämmäksi määrittelijäksi muodostuu se, mikä eläin kukakin on. Vikke on saanut voimaeläimekseen hevosen, ja hän todella käyttäytyy kuin itsetietoinen korskea ori, Joonessa on puolet harakkaa, mikä näkyy koreilunhaluna, kun taas Unna on pelokas orava, joka toisaalta myös pitää huimapäisten temppujen esittelystä. Hahmot näkevät itsensä omien eläintensä kautta, ja ne määrittelevät hahmojen käytöstä. Nuortenkirja käsittelee siis itse sukupuolta vähemmän hahmoa määrittävänä tekijänä kuin muuta ominaisuutta, mikä on luonteva jatkumo sille, että jo aiemmin 2000-luvun nuortenkirjallisuudessa on tapahtunut seksuaalisuuden kuvauksen murros.

Kirjallisuutta:

Kainulainen, Siru ja Parente-Čapková, Viola (toim.) 2011: Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Utukirjat, Turku.

Karkulehto, Sanna (toim.) 2008: Taajuuksilla värähdellen. Sukupuolen tiloja ja tuntoja kirjallisuudessa ja elokuvassa. Oulu University Press, Oulu. Verkkoversio saatavissa:

http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-951-42-8837-1

Oinas, Elina 2011: Häpeä, arki ja ruumiillisuus. Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeöstä, s. 151–180.

Raipola, Juha 2008: ”Lads do football… or boxing… or wrestling.” Muuttuva mieskuva elokuvassa Billy Elliot. Taajuuksilla värähdellen. Sukupuolen tiloja ja tuntoja kirjallisuudessa ja elokuvassa, s. 101–114.

Ylipulli, Johanna 2008: Taistelevat kaunottaret: menestystuotteen taustojen ja reseptin hahmottelua. Taajuuksilla värähdellen. Sukupuolen tiloja ja tuntoja kirjallisuudessa ja elokuvassa, s. 115–133.

Hyväpaha kirjabloggari identiteettikriiseilee ja harrastaa yhteistyökuvioita

Kirjablogimaailmaa on kuohuttanut viime päivinä Nyt-liitteen artikkelista alkunsa saanut keskustelu, jossa pohdittiin kirjablogien roolia osana kirjallisuuden kenttää. Aiheesta on kirjoitettu viime päivien aikana jo useammassakin blogissa, joten varmasti kaikki kirjablogimaailmassa pyörivät tietävät mistä on kyse. Minä en yleensä laiskuuttani tartu mihinkään päivänpolttaviin aiheisiin, mutta tässä tapauksessa muutaman päivän asiaa mietittyäni ilmeni "se koira älähtää johon kalikka kalahtaa" -efekti ja ajattelin avautua aiheesta muutaman rivin siinä samalla, kun kerron Vinttikamarin pienoisesta yhteystyöproggiksesta.

Kirjablogin pitäminen on kiva harrastus, omien lukukokemusten jakaminen ja muistiinlaittaminen. Minulla koko homma sai alkunsa yksityisestä blogista, jonne pääsi vain muutama lukija. Halusin vain laittaa ylös lukemani, jotta voin palata kirjoihin myöhemminkin ja vaikka vertailla lukukokemuksia keskenään. Blogi muuttui julkiseksi ja jossain vaiheessa se alkoi olla muutakin kuin omien lukukokemusten subjektiivinen jätekasa. Suurin järkytys oli se, että oikeasti joku kirjailija saattaa tulla lukemaan avautumisiani. Jossain on joku ihminen, jota kiinnostaa se, mitä minä kirjasta ajattelen. Se laittoi miettimään miten korrektisti asioita kannattaa sanoa.

Minä olen vähän naiivi tyyppi. Se tosiasia, että kirjapiireissä liikkuu myös raha, on ollut juttu, jonka olen koko ajan halunnut vain siirtää taka-alalle. En ole halunnut ajatella koko asiaa. Itse kirjoittamista harrastavana ihmisenä tiedostan kaikenlaisen palautteen merkityksen ja olen vain ajatellut, että jonkun kirjailijan mielestä voi olla kiva, jos raapustan romaanista muutaman sanan ja nostan esille sellaisia juttuja jotka ovat olleet minusta onnistuneita tai epäonnistuneita. En ole ajatellut, että hyvä tai huono kritiikki voi vaikuttaa ostopäätökseen, johdatella lukijoita tietyn genren pariin tai jopa vaikuttaa negatiivisesti kirjan myyntilukuihin. Eihän minulla ole mitään valtaa. Olen vain lukija.

Vain on vaarallinen sana. Blogeissa kirjoitellessa ei tule aina ajatelleeksi, että "henkilökohtaisena lukupäiväkirjana" alkanut raapustelu on oikeasti julkista, ja jokainen kirjoitettu sana jää olemaan ja elämään. Kirjablogeilla on valtaa. Olen huomannut saman asian myös oman lukuharrastukseni kohdalla. Olen alkanut lukea entistä enemmän uutuuksia, ja pyrkinyt kirjoittamaan sellaisista kirjoista, joiden olen kuvitellut kiinnostavan lukijoita. Olen huomannut, että kirjabloggarikollegoilta tulee kommentteja lähinnä uutuuskirjoja koskeviin postauksiin. Vanhemmista kirjoista kertoviin postauksiin ei kommentoida, eikä niistä synny keskustelua (tämä koskee tietysti omaa blogiani, en tiedä mikä on tilanne toisaalla). Mutta: vanhempia kirjoja käsittelevät postaukset ovat jostain syystä silti blogini luetuimpia! Vuorovetten prinssi, Tuulen viemää, Salainen puutarha. Ne kiinnostavat satunnaisia kulkijoita, jotka poikkeavat mutta eivät jää juttelemaan.

Mutuhuttuilevana kirjabloggaajana kriiseilen erityisesti siitä, että en itse ymmärrä sitä merkitystä, joka kirjoittamallani arvostelulla voi olla. Minä en osaa ajatella kustantamoja, vaan niitä kirjailijoita, joiden teoksia kommentoin. Asiaa ei helpota ollenkaan se hentoisen keväänvihertävä valo, jota eräs kustantamo osoitti omaa käsikirjoitustani kohtaan. On kriisin paikka miettiä, voinko hyvällä omallatunnolla edes anonyymisti kirjoittaa arvosteluita kirjoista, jos samaan aikaan työstän omaa käsikirjoitustani, joka ehkä joskus päätyy kansiin. Myös arvostelukappaleet arveluttavat. Toistaiseksi olen kirjoittanut muutamista kustantamoilta tai omakustantajilta saaduista kirjoista, mutta en ole edes tullut maininneeksi mistä kirja on minulle päätynyt! En ole ajatellut, että sillä olisi mitään väliä. Loppupeleissä aika monella asialla on väliä.

Kaikenlaisen kriiseilyn keskellä Vinttikamari virkistyy yhteystyökuviolla, johon ei liity mitään kaupallista eikä hämärää. Kirjoittava ystäväni Susi Hukkateillä -blogista harrastaa tarinoiden keksimisen lisäksi lukemista, mutta ei saa mahdutettua kirjoja koskevia ajatuksiaan omaan blogiinsa. Olen luvannut Sudelle vieraskynän paikan Vinttikamarissa aina, jos hänen eteensä sattuu jokin sellainen kirja tai kirjallisuuden ilmiö, josta hän erityisesti haluaa sanoa jotakin. Lähipäivinä luvassa ajatuksia Annukka Salaman Käärmeenlumoojan henkilöhahmoista.

Yhteistyökuvion lisäksi olen päättänyt ottaa blogien saamasta kritiikistä opikseni ja kirjoittaa myös niistä kirjoista, joista olen aikaisemmin jättänyt kertomatta, koska olen ajatellut, että "ei ne kuitenkaan ketään kiinnosta". Tänä kesänä Vinttikamarissa nääs luetaan runoja ja ehkä myös pohditaan kansalliseepoksia sekä kaikkea tomuista ja aikansa elänyttä! Ehkä myös jotain tuoretta ja mediaseksikästä, mutta sitä en lupaa...

Kaari Utrio: Vaskilintu

Kaari Utrio: Vaskilintu

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kesäisin aika on erilaista. Kesällä kello käy omalla, käsittämättömällä tavallaan, riistää minuutteja, aamut kuluvat illaksi ja yöksi. Valoisaa aikaa on niin paljon, että sitä tekee mieli ahmia. Tulee oltua ulkona ja naukkailtua ulkoilmaa niin paljon, että ajatus sisällä tietokoneen kanssa istumisesta tuntuu absurdilta. Tänään kastelin puutarhaa ja juttelin puolikesyn mustarastaan kanssa. Viime viikolla luin Kaari Utrion Vaskilinnun. Nyt työpöytä on tyhjänä ja odottaa sitä aikaa (lomaa), että kirjoihin ehtii taas tarttua.

Kaari Utrion Vaskilintu on eeppistä historiallista romaania parhaimmillaan. Melkein 800 sivua seikkailua Euroopassa, rakkautta, vihaa ja kaihoa. Kaikkea sitä mitä kesäiseltä lukukokemukselta sopii odottaa. Minä olen lukenut Utrion tuotantoa melko vähän, koska itseään toistava juoni pistää ärsyttämään, jos monta kirjaa lukee peräjälkeen. Nyt kuitenkin odotan jo kovasti Kristiina Vuoren kesällä ilmestyvää romaania, ja ajattelin virittää itseni historiallisen romaanin tunnelmaan.

Tarinassa liikutaan 1000-luvun alkupuolella. Kertomus alkaa Hämeestä, jossa Terhen syntyy sumunnostattajien ja verenseisauttajien sukuun. Tytöllä on esi-isiensä kyvyt, mutta elämä paiskaa hänet Hämeestä Gotlantiin ja lopulta Bysanttiin ylhäiseksi prinsessaksi. Tarinan polveileva juoni kuljettaa tyttöä ympäri maailman moniin erilaisiin kohtaloihin. Lopulta rakkaus on kuitenkin se paikka, josta Terhen löytää kotinsa.

Vaskilinnussa muinaisuskon ja kristinuskon kohtaaminen on keskeisessä roolissa. 1000-luvun maailmassa kyseinen vastakkainasettelu onkin sen verran yleinen teema, ettei kohtaamiselta voi välttyä. Utrio käsittelee aihetta mielenkiintoisesti, eikä nosta sitä päärooliin, vaikka ristiriidat ovat jatkuvasti kerronnan taustalla olevana kantavana elementtinä. Tietynlainen viihteelliselle historialliselle romaanille tyypillinen rakkauskuvio toistuu myös Vaskilinnussa. Mies, joka päähenkilön mielestä on alunperin joko hirvittävä, vastenmielinen tai muuten vain kamala, alkaa romaanin edetessä muuttua tavoittelemisen arvoiseksi. Lopulta päähenkilö ymmärtää, että hän on oikeasti aina rakastanut miestä. Kuvion kliseisyydestä huolimatta se on viihdyttävä ja jopa kiehtova. Olisi joskus jännittävää lukea jokin tutkimus, joka käsittelee romantiikkaa historiallisista romaaneista. Genren teoksista löytyy niin paljon yhdistäviä tekijöitä, että palapelin paloilla on selvästi jokin yhteys toisiinsa.

Menneessä maailmassa naisten asema oli kurja, mutta Utrion naiset ovat siitä huolimatta vahvoja, ja heidän roolinsa osana historiaa nousee suureksi. Miehisten taistelukertomusten sijaan naisista kertovien historiallisten romaanien maailma on täynnä juonittelua ja taktikointia. Naiset ovat osanneet olla kieroja aina, ja niin ikään Vaskilinnussa Utrio kuvaa asetelmaa oivallisesti.

Vaskilinnun jälkeen jäi sellainen tunne, että historialliselle romaanille voisi olla vielä tilaa lukujonossani. Nyt kun vain saapuisi kauan odotettu kesäloma (tai edes vapaapäivä!!) niin pääsisin heittäytymään tarinoiden maailmaan. Kesän kiireisyyttä ei voi kuin päivitellä: työlistalla on niin puutarhanhoitoa, remontointia kuin muutama kirjoitusprokkis, joilla on ihan oikea deadline. Tällä kertaa se on onneksi vain hyvä asia.

Suosittelen Vaskilintua tiiliskivimäisten historiallisten romaanian ystäville. Niille, jotka eivät säikähdä pikkutarkkoja yksityiskohtia, polveilevaa kerrontaa, sankkaa joukkoa henkilöhahmoja ja historiallisen romaanin traditiota toistavia kliseitä...

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous (Wsoy 2013) 445s.

Siiri Enorannan Nokkosvallankumous on fantasiaa, dystopiaa ja kaikkea niiden väliltä. Olen lukenut kaikki Enorannan aikaisemmat kirjat, Nokkosvallankumous on niistä massiivisin, sillä sivumäärä pitää sisällään painavaa asiaa ja rankkaa tekstiä. Romaani ei ole traditioon pohjaava satu kuten Omenmean vallanhaltija, vaan synkkä kuvaus maailmasta, jossa eivät päde enää säännöt ja lait.

Suutelin häntä suulle. Sinä hetkenä en välittänyt vaikka kaikki katselivat. Sinä hetkenä minusta tuntui etää rakastin häntä, niin, luulen niin, mutta jokin hänen silmissään häiritsi minua. Eikö niiden olisi kuulunut olla siniset? (Enoranta: Nokkosvallankumous, s.40)

Nokkosvallankumouksessa eletään aikaa, josta nousee esille ydinvoimaloiden ja savusuvun saastuttama miljöö. Auringon valo ei enää ulotu maan pinnalle, sillä saasteet peittävät taivaan. Kaupungista on jäljellä vain raunioita, ihmiset kulkevat rääsyissä, syövät lounaakseen harakkaa tai varastamiaan elintarvikkeita, sairastavat syöpää ja yrittävät selvitä. Kaupungissa valtaa pitävät eivät välitä tavallisten ihmisten ahdingosta, mutta lasten ja nuorten muodostama ryhmä, Nokkoset, hautovat vallankumousta.

Enoranta punoo tarinaa kahden kertojan välille. Vayu on äitinsä menettänyt poika, jolla ei ole maailmassa jäljellä enää mitään, Dharan Nokkosten johtaja, kivilinjan jälkeläinen, jolla on tehtävänään vallankumouksen voittaminen ja ikiaikaisten mysteerien selvittäminen. Poikien välillä on yhteys, joka nakertaa Dharan ja Kriton suhteeseen aukkoa. Kun Vayu saapuu Nokkosten leiriin ensimmäistä kertaa, pojat ymmärtävät tuntevansa toisensa, mutta eivät tässä maailmassa, vaan toisessa, jonne he ovat päässeet vain unissaan.

En tiennyt mikä minuun oli mennyt ja samalla tiesin tarkalleen mikä minuun oli mennyt, ne olivat silmät, Vayun silmät, ja hänen nimensä kaiku ja muisto jostain paikasta missä oli lämmintä ja missä valo oli aivan erilaista kuin minkään öljylampun valo, minkäänlainen sähkövalo, valo oli sellaista jota en ollut vuosikausiin nähnyt mutta jonka muistin silti. Se minuun oli mennyt, kun olin käynyt Vayun viereen kivelle istumaan ja nähnyt elottoman kauhun hänen katseessaan, kun lakana hänen äitinsä päältä oli palanut pois ennen kuin tuli oli tarttunut lihaan. Silloin minä olin kietonut käteni Vayun ympärille ja painanut hänen kasvonsa vasten rintaani, ettei hänen olisi tarvinnut katsoa.
(Enoranta: Nokkosvallankumous, s.73)

Nokkosvallankumouksessa Enoranta ei sievistele, vaan kirjoittaa seksistä, kuolemasta ja pölystä, jotka Nokkoset vetävät pillillä sieraimeensa kuin huumetta. Enoranta kirjoittaa poikien välisestä suhteesta niin luontevasti, ettei lukijalla käy hetkenkään vertaa mielessä, että kyseessä olisi vääryyttä kokenut seksuaalivähemmistö: Nokkosvallankumouksessa ei ole homoja tai heteroita, vaan ihmisiä, jotka elävät, rakastavat ja kuolevat. Asetelma on virkistävä ja toimii hienosti osana dystopista maailmankuvaa. Enoranta kirjoittaa tarinansa niin, että lukijan on mahdotonta kyseenalaista rakkautta ja sen merkitystä. Sukupuolet ovat tässä sivuseikka, eikä kertomus ole kannanotto.

Lasten kirja Nokkosvallankumous ei kuitenkaan ole. Se eroaa suosituksi tulleen nuorille suunnatun dystopian perinteestä synkkyydellään ja toivottomuudellaan. Kertomuksen sävy on ahdistava, toistot ja pitkät lauseet lisäävät raskasta ja painostavaa tunnelmaa, vaikka eivät onneksi tee tarinasta vaikealukuista. Nokkosvallankumous tuntuu silti surulliselta kirjalta aina loppuratkaisuaan myöten.

Keräsimme ruumiit valtavaan kasaan ja poltimme ne. Me keräsimme minun Nokkoslapseni päällekkäin sikin sokin ja annoimme niiden palaa. Teimme eri rovion Kontraton miehille. Nokkoseni makasivat kasassa ja jotkut oli ollut pakko laittaa alimmaisiksi, jotkut rusentuivat muiden ruumiiden painosta. Mutta mitä olisimme voineet tehdä? Me keräsimme ne kasaan. (Enoranta: Nokkosvallankumous, s.438)

Enorannan Nokkosvallankumous on mielenkiintoinen ja kunnianhimoinen lisä kotimaiseen dystopiaan. En löytänyt vielä blogiarvioita, joten laittakaahan lukulistalle. Suosittelen tätä kaikille dystopiasta mutta myös fantasiasta kiinnostuneille. Ihan pienimmille lukijoille Nokkosvallankumous ei ehkä sovi.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi 2012) 324s.

Minua aina pelottaa, kun blogeissa hehkutetaan jotakin kirjaa. Siitä tulee vastareaktio ja sellainen ajatus, että tästä en varmasti voi pitää, kun kaikki muut pitävät siitä niin tavattomasti. Olen krooninen vastarannankiiski, joka haluaa löytää itse suosikkinsa. Välillä kuitenkin käy niin, että oma makuni osuu yksiin "yleisen maun" kanssa. Sillon on helppo hymyillä ja sanoa, että onneksi olin väärässä kuvitellessani, että tämä kirja ei ole minua varten.

Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala on kutkuttava kertomus tytöstä, veljestä, ystävästä ja elämästä, jonka kuvakudos on kaunis mutta haavoittuvainen. Eleanor Maudin näkökulmasta kuvattu tarina jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on kerrottu pikkutytön suulla, toinen nuoren naisen. Pienen Ellyn vilpittömyys ja elämänasenne on viattomuudessaan viehättävä. Aikuinen Elly katsoo asioita elämänkokemuksen kautta, mutta silti tarina ei paljasta kaikkea; se mitä ei sanota, leijuu ilmassa ja rivien väleissä mutta on silti yhtä tärkeä osa tarinaa.

     "Minkä nimen haluat antaa sille?" hän kysyi.
     "Eleanor Maud", sanoin.
     "Et voi antaa sille omaa nimeäsi", veli nauroi.
     "Miksen?" sanoin hiukan lannistuneena.
     "Koska se on poika", hän sanoi.
     "Ai", sanoin ja katsoin kanin kastanjanruskeaa turkkia, valkoista häntää ja kahta pientä papanaa, jotka olivat pudonneet sen takapuolesta, ja ajattelin, että se tosiaan näyttikin pojalta.
     "No mikä sen nimi voisi olla?" kysyin.
     "Jumala", veli sanoi mahtipontisesti. (Winman: Kani nimeltä jumala, s.27)

Vaikka Elly on kertomuksen kertoja ja päähenkilö, hän on samalla myös sivustakatsoja. Tarinassa kuljetetaan mukana monta elämänkohtaloa. Ellyn ystävä Jenny Penny, jonka Elly kadottaa moneksi vuodeksi. Perheen majatalossa asuva Arthur, isän sisko Nelly, joka on aina ollut rakastunut äitiin, sekä Ellyn veli Joe, joka rakastaa Charlieta. Ellyn omat valinnat ja päämäärät jäävät sivuseikaksi, sillä perheen elämä ja sen vetovoimaisuus saa keskeisen roolin. Tarinaa on mahdotonta ajatella pelkästään Ellyn kertomuksena, sillä se on oikeastaan paljon isompi kokonaisuus, joka jättää sanomatta paljon, mutta juuri sellaisella tavalla, ettei kertomus jätä tyytymättömäksi.

Ahmin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Olen ollut kevätkauden tapani mukaan hienoisessa lukujumissa, joten Kani nimeltä jumala oli positiivinen ja varsin virkistävä kokemus. Se jää kummittelemaan mieleen ja luulen, että tämä on sellainen kirja, johon tulen palaamaan jossain vaiheessa uudelleen. Se vaatii hieman parempaa tarkastelua ja pohdintaa, luulen, että minulla jäi jotakin ymmärtämättä ja sisäistämättä. Tässä oli kuitenkin onnistuneita ja virkistäviä ratkaisuja kuten esimerkiksi seksuaalivähemmistöön kuuluvien kuvaaminen ilman turhaa alleviivaamista ja toisaalta myös suurten aiheiden käsittely hienovaraisen pelkistetysti.

Kirja on luettu jo useassa blogissa, joten en laiskuuttani linkitä tällä kertaa. Suosittelen Kani nimeltä jumala -kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea älykkään ja monitasoisen hyvänmielenromaanin, joka herättää tunteita ja ajatuksia ja jää pitkäksi aikaa mieleen.

Kesäksi kuntoon? Inspiroivia kirjoja kevään projekteihin

Keväällä tekee mieli juosta! Paljasjalkakengät tuovat metsän lähelle.

Kirkkaaseen veteen on hyvä sukeltaa. Sitten kun kotimaan vedet lämpenevät,
täytyy vain metsästää vesi, jonka läpi näkee pohjaan saakka.

Minä en ole ollut koskaan niitä ihmisiä, jotka aloittavat keväällä vimmatun painonpudotuksen ja tuskailevat talven aikana kertyviä kiloja. Jokin hulluus keväällä silti iskee, joka vuosi. Se ei välttämättä ole halu ryhtyä kuntoilemaan, vaan pikemminkin jokin omituinen biologinen tarve päästä ulos sinne, missä ruoho kasvaa ja linnut laulavat. Tulee tarve liikkua, liikutella raajoja, juosta, hyppiä, sukeltaa, kieriä nurmikolla. Tänä keväänä olen haalinut itselleni myös kasan kirjoja, joissa kerrotaan miten kannattaa hyppiä, riehua ja pulikoida, että siitä olisi jotakin hyötyä.

Christopher McDougalin Syntynyt juoksemaan on amerikkalaisessa hengessä kirjoitettu, kotimaassaan suureen suosioon noussut teos, joka kertoo omaelämänkerrallisen tarinan McDougalin halusta juosta ja löytää juoksemisen ilo. Kirjassa etsitään Pohjois-Amerikan kesyttömillä seuduilla asuvaa Tarahumara-intiaaniheimoa ja Blanco Caballoa, joka juoksee. Tarinaa kuljettavat mukanaan tosielämän juoksijat ja sankarihahmot, kuten paljasjalkajuoksun puolestapuhuja Ted McDonald. Vaikka kirja onkin varsinaista amerikkalaista hapatusta, se sopii hyvin luettavaksi niille, jotka haluavat löytää juoksun ilon. Tämän avulla oivaltaa, että ihminen on oikeasti tarkoitettu juoksemaan, eikä nököttämään sisällä tietokoneen ääressä.

Muita kevätlukemisiani ovat olleet Marja Putkiston venyttelymetodia esittelevä Kaunis solakka vartalo, sekä Greg Whyten Kuntouimarin käsikirja. Kumpikin asiasisältöisiä teoksia, jos lajit kiinnostavat. Oppaita ja innostavia tietokirjoja löytyy vaikka millä mitalla, olennaista lienee löytää se laji, joka oikeasti kiinnostaa ja jonka parissa haluaa vietää aikaansa. Kirjoja ja lukemista rakastavalle ihmiselle on ollut kynnys lähteä notkuvien kirjapinojen ääreltä ulos. Ratkaisuna toimivat onneksi äänikirjat, jotka voi laittaa lenkillä ollessa pyörimään ja kadota tarinoiden maailmaan. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla...

Toinen keväällä viettelevä aihe on puutarha ja puutarhakirjat, mutta siitä joskus toiste. Kannattaa käydä lukaisemassa Leena Lumin puutarhasta, sillä häneltä löytyy kokemusta ja näkemystä puutarhoista ja puutarhakirjoista. Minä vielä vaeltelen omalla pihallani, nypin rikkaruohoja ja ihmettelen mitä maasta tuppaa ylös.

Millaisia kevätinspiraatioita teillä on?

Toukokuu ja arvontavoittaja

Ja kevät saapui viimeinkin! Vielä muutama viikko takaperin näytti huolestuttavasti siltä, että talvi on tullut jäädäkseen. Tänään näin pihalla punavatsaisen valkopipoisen leppälinnun ja luin kirjaa aurinkolasit silmillä. Lukemattomien kirjojen pino kasvaa sitä mukaa kun aurinko alkaa paistaa ja pihatyöt vetävät puoleensa. Huhtikuun lukemisia verotti myös Camp NaNoWriMo, johon osallistuin 30 000 sanan tavoitteella ja pääsin rimaa hipoen, hiki otsalla päämäärään.

Nyt keväällä aion kirjoittaa yhdestä mielenkiintoisesta kirjauutuudesta, sekä etsiä jotakin oikeasti kivaa luettavaa, koska viime aikoina olen jättänyt luvattoman paljon kesken sellaisia kirjoja, jotka olen kantanut mukaani kirjastosta, mutta joita en ole sitten kuitenkaan halunnut lukea. Toivon, että löydän vaihteeksi jotakin sellaista, joka todella tempaa mukaansa!

Kirjoitin jonkin aikaa sitten kirjallisuuden inspiroimista askarteluista ja lupasin arpoa tekemäni korusarjan. Arvontaan osallistui monta ihanaa blogin lukijaa ja satunnaiskulkijaa, jotka osasivat kertoa myös hyviä vinkkejä sanojen jatkojalostamiseen:

Bikke ehdotti kirjanmerkkejä ja kukkasia, mistä minulle tuli mieleen origami-tyylillä taitellut sana-asiat. Voisiko vaikka joulukuusen koristella sanapaperista askarrelluilla kurjilla? Maija keksi piilottaa sanoja kravaattineulaan, rintanappeihin, kalvosimiin (tämä on pakko kokeilla!) ja Crocseihin, Kirjanainen vinkkasi upeat sanoista tehdyt koristeet, Milja (käykää muuten vilkaisemassa Miljan uusi blogi Liian monta satua) oli löytänyt mahtavia kirjaveistoksia, Paula haluaisi sanoja kylpyhuoneeseen (voisiko niitä olla kaakeleissa?), Jelena päällystäisi sanoilla kirjojen ja vihkojen kansia! Leena Lumi muisteli Tommy Tabermanin runolaseja (totta, ne ovat hienoja!), Marjo Pee on itsekin askarrellut sanoisa, niitä voi käydä ihastelemassa hänen blogissaan.

Testasin tällä kertaa arvontavoittajan valitsemisessa Random.orgia, jonka satunnaisgeneraattori valikoi voittajaksi Tilda Vanillan! Onneksi olkoon!

Niille, joita sanakorut jäivät kaihertamaan, on tässä alla vielä ohjeet. Tämä ei ollut kovin ihmeellinen juttu, joten kömpelösorminenkin uskaltaa kokeilla. Tarvittavat välineet löytyvät ihan tavallisista askarteluliikkeistä (lasikuplat ovat nimellä "lasikapussi") eikä hinnaksi tule monen montaa euroa. Hauskoja, vanhoja sanomalehtiä löytyy esimerkiksi täältä, mutta tietysti lasikuplan alle kelpaa mikä tahansa.