Recent Posts

maanantai 7. lokakuuta 2013

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama


John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama (Gummerus 2009)

No voi hyvät hytinät. Elän ilmeisesti vaihetta, joka jostain syystä altistaa minut lukemaan sellaisia kirjoja, joista en pidä tai joita en tajua. John Ajvide Lindqvistin Ihmissatama kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Olen lukenut kirjailijalta Ystävät hämärän jälkeen sekä Kuinka kuolleita käsitellään ja pidin kummastakin. Ihmissatama on ollut minulla joskus aikaisemminkin kirjastosta lainassa, mutta viimeksi se jäi kesken (paha tapa). Olisi jäänyt nytkin, ellen olisi ollut niin itsepäinen.

Ihmissatamassa Anders ja Cecilia lähtevät kuusivuotiaan tyttärensä Majan kanssa retkeilemään kesämökkisaaren läheisyydessä olevalle majakalle. Maja katoaa, eikä hänestä löydy jälkeäkään. Tarinassa hypitään menneen ja nykyhetken välillä ja vähitellen lukijalle paljastuvat niin saaren salaisuudet kuin sen mielenkiintoiset ihmiskohtalotkin.

Olin tarinan juonesta koko ajan ihan ulalla, mutta Lindqvist onnistuu luomaan maagisesti saariston salaperäisen ja merentyrskeisen tunnelman. Kirja ei todellakaan ollut kevyt eikä helppo, sillä yliluonnollisten elementtien ohella se henkii pohjoismaalaista melankoliaa ja synkkyyttä, joka tulee melkeinpä liian lähelle. Kirja on ahdistava, eikä se oikein tempaa mukaansa, vaan masentaa synkillä kuvauksilla ja olotilalla, joka antaa ymmärtää, ettei kaikki välttämättä pääty hyvin. Ihailen kuitenkin meren voimaa, jonka kirjailija on saanut vangituksi tarinaan. Ihmissatama on todella vaikuttava kokonaisuus, vaikka tarina jääkin oudoksi ja irralliseksi.

Minulla on ollut aina hiukan hankaluuksia lukea kauhugenreen sijoittuvia kirjoja, koska niiden tunnelma on outo ja jotenkin vieraannuttava. Törmään samaan ilmiöön oikeastaan aina, kun yritän lukea yliluonnollisilla elementeillä maustettuja kauhukirjoja. Kauhun tunnelma onkin hankala asia, sillä lukiessa sitä ymmärtää, mikä merkitys esimerkiksi kauhuelokuvien musiikilla on. Ihmissatama jättää epämiellyttävän olon, joten ainakin kammottavan tunnelman luomisessa Lindgvist onnistuu.

Suosittelen kirjaa pohjoismaisen kauhun ystäville.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Kirjamessuperjantai


Vietin tänään vauhdikasta kirjamessuperjantaita Turun kirjamessuilla mukanani mukavaa kirjallista ja blogistista seuraa. Olen käynyt Turun messuilla niin kauan kuin muistan, mutta en ole tainnut koskaan viihtyä messuilla niin pitkää ja vauhdikasta päivää. Pujottelimme ihmisjoukoissa ja säntäilimme kuuntelemassa erilaisia paneelikeskusteluja, haastatteluja ja muuta. Ja tietysti shoppailemassa kirjoja. Kiitokset Sudelle ja Beelle virkistävästä messuseurasta!

Messupäivän ensimmäinen etappi oli Anu Holopaisen ja Kirsi Kurosen esiintyminen Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla. Teemana oli "fiilaten ja höyläten", eli kirjailijat kertoivat tarinoidensa syntymisestä ja kirjoitusprosessista. Päällimmäisenä esityksestä jäi mieleen haapa, jonka sisältä kuului ääniä.

Suomen nuorisokirjailijoiden osastolta suuntasimme shoppailukierroksen kautta kuuntelemaan Young Adult -keskustelua, johon ottivat osaa Annukka Salama, Siiri Enoranta ja Elina Rouhiainen. Kaikki keskustelussa käsitellyt kirjat olivat minulle tuttuja, ja olin kuullut kaikkia kirjailijoita aikaisemminkin, joten keskustelun seuraaminen ei tuonut hirveästi uutta. Lähinnä hämmästelin kuullessani millaisia lukijapalatteita kirjailijat ovat saaneet kirjojensa tarkkanäköisiltä ja fanaattisilta lukijoilta. 

Shoppailu- ja ruokamessutankkauksen jälkeen seuraava etappi oli jälleen Suomen nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa keskusteltiin amerikkalaisesta ja suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta. Mukana keskustelussa olivat Siiri Enoranta ja Sari Peltoniemi sekä keskustelua vetänyt Anu Holopainen, ja kaksi koululaista. Keskustelu oli ehdottomasti messukokemukseni mielenkiintoisin, ja siinä käsiteltiin todella monelta eri kantilta suomalaisen ja amerikkalaisen fantasiakirjallisuuden eroja ja sitä millaisia kirjoja nuoret lukijat haluavat lukea. Paneelin koululaisilla oli hyviä ja perusteltuja mielipiteitä ja keskustelua oli varsin antoisa seurata. Kävi muun muassa ilmi, että suomalaista fantasiakirjallisuutta pidetään koululaisten keskuudessa herkästi "junttimaisena", jos se tuntuu amerikkalaisen miljöön matkimiselta tai muuten mauttomalta ja epäuskottavalta. Nuoret kaipasivat kotimaisista kirjoista uskottavuutta ja rivien välistä saattoi lukea myös kaipuun amerikkalaista eksotiikkaa kohtaan. Nuoret kuitenkin mainitsivat esim. Enorannan Nokkosvallankumouksen ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan suosikeiksi, jotka välttävät suomalaisen fantasian kompastuskivet.

Iltapäivän puolella kerkesimme kuuntelemaan Päivi Haanpään vetämää fantasia-aiheista keskustelua, jossa olivat mukana Hanna van der Steen ja J.S. Meresmaa. Tässä vaiheessa aloin olla jo itse niin uuvuksissa, etten oikein pysynyt perässä, mutta seuraava esiintyjä Siri Kolu pakotti taas hereille räväkällä ja innostavalla esiintymisellään. Olen lukenut Kolulta vain Metsänpimeän, josta en oikein pitänyt, mutta haastattelua seurattuani vakuutuin siitä, että Me Rosvolat on ehdottomasti lukulistallani! Kolun jälkeen jäimme vielä hetkeksi kuuntelemaan Magdalena Hain ja Juha-Pekka Koskisen keskustelua toisista todellisuuksista, mutta yli viisituntiseksi vierähtänyt intensiivinen ja vauhdikas messupäivä alkoi vaikuttaa niin harmittavasti, ettei oikein kukaan meistä jaksanut pysytellä perässä keskustelussa, vaan päätimme mennä vielä hetkeksi shoppailemaan ja lopettaa sitten onnistuneen messupäivän.

Kuulematta jäi monta mielenkiintoista esitystä kuten vaikkapa Kaari Utrio ja historiallisen romaanin luominen. Iltapäivällä kirjakassi (huom, ostin vain kaksi kirjaa!) alkoi kuitenkin tuntua liian raskaalta, eikä mieli vastaanottanut enempää messujen antia. Seuraavaksi sitten Helsinkiin.

Turun messuilla jäin taas kerran suremaan isojen kustantamojen puuttumista ja kirja-annin pienuutta. Jostain syystä minulle jäi se fiilis, että kaikissa kojuissa oli vähän samat kirjat, enkä esimerkiksi löytänyt muutamaa uutuutta, joista toisen kävinkin sitten kotimatkallani nappaamassa kirjakaupasta mukaani. Luulisi, että messut olisivat kustantamoillekin hyvä paikka näkyä maailmalle, mutta ehkä maailmaa ei ole Helsingin ulkopuolella? Turun messuilla meininki oli kuitenkin iloista, vilkasta ja muuten monipuolista, joten kotiin jääminen lienee lähinnä kustantanoiden ja kirjakauppiaiden tappio...

Hieno messupäivä, aurinkoinen Turku ja väsyneet jalat. Kiva päivä!

maanantai 30. syyskuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera (WSOY 2013)

Täällä kukaan ei sanonut mitään. Ihmiset katsoivat paksujen hattujensa ja kaulaliinan välille jääneestä aukosta haastavasti. Jos joku puhui, kovat konsonanttijonot kuulostivat ärtyneiltä. Jopa nauru kääntyi kovassa tuulessa ivalliseksi. (Mehr: Veristen varjojen ooppera, s.82)

Marissa Mehrin esikoinen Veristen varjojen ooppera kertoo ranskalaisesta Juliettesta, joka muuttaa 90-luvun Venäjälle ohjaamaan Jevgeni Oneginia. Oopperalla hän tapaa Dmitrin, johon rakastuu. Mutta rakkaus ei ole kaunista ja tasapuolista, vaan Dmitri vetää Julietten mukaan oopperan salaperäiseen ja toden ja tarun rajamailla tanssahtelevaan maailmaan. 

Veristen varjojen oopperan kieli on lyyrisen kaunista ja tunnelmakuvat koskettavia. Tarina ei tule niin lähelle, sillä rosoisesta aiheesta huolimatta jäin lukijana katselemaan tapahtumia etäämmältä. Tarina toi kovasti mieleen Natalie Portmanin tähdittämän Black Swan -elokuvan, mutta en osaa sanoa johtuuko varsinaisesti muusta kuin vaikutteille alttiista naispäähenkilöstä ja miljööstä, joka muistuttaa Veristen varjojen oopperan tapahtumapaikkaa. Kirjan tarina muodostaa joka tapauksessa elokuvan kaltaisen tunnelman, jota Mehrin kieli ainoastaan korostaa. Veristen varjojen ooppera on hyvin visuaalinen tarina, joka kyllä antaa mahdollisuuden maistella kieltä ja tunnelmoida oopperan hämyisissä huoneissa.

Kirjan tarina sen sijaan jätti minut kylmäksi, sillä joka ikinen kerta lukiessani narsistin lailla käyttäytyvän miehen ja alistuvan naisen suhteesta, kaipaisin jonkinlaista kykyä ymmärtää henkilöhahmojen tekemiä valintoja. Julietten riippuvainen roikkuminen Dmitrissä, joka heittää naisen vieraaseen maailmaan ja kulttuuriin Moskovan vilskeeseen, tuntuu tuskastuttavalta. Lukiessa toivon kykyä samaistua tarinan hahmoihin, mutta Julietten valinnat tuntuvat päättömiltä, ja hänen rakkautensa Dmitriin järjettömältä. Lukija ei missään vaiheessa tarinaa erehdy Julietten lailla hurmaantumaan Dmitrin katseen alla, mikä tekee tilanteen käsittämisestä vielä vaikeampaa. Jos pystyy irrottautumaan narsistisen parisuhdemallin järjettömyydesta, voi helpommin heittäytyä Julietten harhaiseen maailmaan ja Veristen varjojen oopperan maagiseen sykkeeseen.

Veristen varjojen ooppera on mielenkiintoinen ja mukavan erilainen esikoinen. Tarinan sijoittaminen tavalliselle suomalaiselle vieraaseen kontekstiin on tuore ja on välillä hauska lukea esikoinen, jonka lähtökohdat eivät ole välttämättä niin perinteiset. Vahva kieli tekee tästä vieläkin kiehtovamman kokonaisuuden, ja onkin mielenkiintoista seurata millainen tarina Mehrin kynästä irtoaa seuraavaksi.

Suosittelen Veristen varjojen oopperaa sellaisille lukijoille, jotka haluavat lukea taitavasti kirjoitetun, toden ja fantasian rajamailla seikkailevan ahdistavan ja tummasävyisen tarinan venäläisen oopperan kulisseista.

J.R. Ward: Pimeyden rakastaja

Luin tämän kirjan jo kesällä, mutta siitä kirjoittaminen on jostain syystä vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Siksi vain lyhyt katsaus kirjaan, josta olen jo puolet nähtävästi unohtanut...

Olin jo pitkään ajatellut tarttua J.R. Wardin kehuttuun kirjasarjaan, ja kun ensimmäinen osa sattui olemaan kirjastossa, päätin napata sen mukaani.

Romaani kertoo puoliverisestä vampyyristä Bethistä, joka saa tietää perimästään ja siitä, että on muuttumassa vampyyriksi. Beth ja Mustan tikarin veljeskunnan johtaja Wrath rakastuvat toisiinsa ja tarina seuraa kaksikon suhteen kehittymistä ja Bethin astumista normaalista elämästä vampyyrien salaperäiseen maailmaan.

Kirja oli minulle iso pettymys, sillä olin jotenkin kuvitellut, että olisin saattanut pitää siitä. Pimeyden rakastaja tuntui lähinnä Sookien ja Fifty shades of Greyn epäonnistuneelta sekoitukselta, jossa juonen aukot korvattiin eläimellisellä seksin harrastamisella. Ei siinä mitään muuten, mutta olisin kaivannut tarinalta jotain sellaista syvyyttä, jota siinä ei nähtävästi kuitenkaan ollut.

Vampyyrien aika on selvästi kulkenut ainakin minun kohdallani ohitse. En vain enää yhtään jaksa olla kiinnostunut näistä tarinoista, joissa uskomattoman kaunis ja jumalaisen komea pariutuvat keskenään. Ilmeisesti olen lukenut ihan liikaa paranormaalia romantiikkaa, kun tämä vain ällöttää. On selvää, että kirjasarjan muihin osiin en tule tarttumaan, ellen sitten taas jossain vaiheessa löydä genrestä jotakin ammennettavaa.

Suosittelen kirjaa aikuisille suunnatun paranormaalin romantiikan ystäville.


perjantai 13. syyskuuta 2013

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kristiina Vuori: Siipirikko (Tammi 2013), kirjakaupasta

Olen ollut koko kesän kurja ja laiska lukija. Aloitin Kristiina Vuoren Siipirikon joskus kesällä, mutta jumitin ja jumitin ja lopulta luin sen loppuun viime viikonloppuna mökillä. Syy ei ollut kuitenkaan kirjassa vaan kontekstissa - näin humanistikielellä. Siitä lisää myöhemmin.

Siipirikko kertoo Seljan tarinaa 1300-luvun Suomessa. Elämä paiskoo orjaksi joutunutta tyttöä, joka rakastaa Aijoa ja potee syyllisyyttä menneisyyden teoistaan. Romaani on taattua historiallista (naisille suunnattua?) viihdettä, joka viljelee menneisyyden faktoja ja ripauttaa mukaan romantiikkaa ja taistelun tuoksintaa. 

Mikä kirjassa sitten mätti niin, että se jäi kesken? Tai siinä surullisenkuuluisassa kontekstissa? Luin aikaisemmin kesällä Kaari Utrion Vaskilinnun ja jostain syystä Siipirikko tuntui kuin se olisi ollut ensin mainitun toisinto. Samaan tapaan romaanien päähenkilöt lainasivat henkilöllisyyden ja kulkivat sen varjossa elämänkohtalosta toiseen, Utrion romaani tosin moninaisempien ja mutkikkaampien vaiheiden kautta. Romuluinen, emäntäänsä rakastunut palvelija ja lintutematiikka olivat niin ikään keskeisiä kummassakin kirjassa. Siipirikossa minua jäi alkuun harmittamaan myös se, että Cecilian rooli jäi olemattomaksi. Kotimaisessa historiallisessa fiktiossa olen erityisesti jäänyt kautta linjan kaipaamaan naisten välisiä suhteita sen ikuisen aah ooh ihana mies -haikailun sijaan. 

Vaikka Siipirikko osoittautui tarinan edetessä ihan omaksi, Vaskilinnusta selvästi erottautuvaksi teokseksi, jäi mieltäni kaihertamaan historiallisen fiktion konventionaalisuus ja tietynlainen ennalta-arvattavuus. Vuori osaa kutenkin yllättää lukijan! Vaikka jäin Seljan tarinassa kaipaamaan jonkinlaista syvyyttä tai ehkä samaistuttavuutta, olin lopulta tyytyväinen siihen, miten Seljan hahmo jäi etäiseksi ja etäännytti lukijankin niistä tapahtumista, jotka olivat pääsääntöisesti synkkiä ja surullisia. Selja ei pääse millään tapaa helpolla, ja hänen elämänsä antaa realistiselta tuntuvan kuvan naisen asemasta keskiajan maailmassa. Vaikla lintuteema jäi hataraksi, se kulki mukana loppuun saakka.

Mainitsin aikaisemmin etäännyttämisen, mikä konkretisoitui romaanin preesensmuotoisissa pätkissä. Historiallisissa romaaneissa on helposti tottunut ottamaan lukijana vastaan vain tietynlaista muotoa, varsinkin Utrion perinteessä kirjoitetuissa teksteissä vallitsee tietty rakenne ja se, miltä teksti tuntuu ja kuulostaa. Vuoren teksti rikkoo kaavaa, mutta niin vähän, että muotoseikkaan on hankala tarttua. Ehkä intensiiviseksikin tarkoitetut kohdat työntävätkin kauemmas, mutta en ole varma onko se huono asia. Miksi tarinan pitäisi tulla iholle, kun sitä voi tarkastella myös kauempaa? 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin käsinkosketeltavia tunteita ja tunnelmia, joihin saa tarrattua kiinni. Keskiajan maailma on kovin kaukana. Ne maut, äänet ja tuoksut voisivat tulla lähelle, mutta ne pysyivät matkan päässä. Mutta niin pysyi myös Selja ja ehkä tarkoituksella. Hahmo olikin lopulta niin moniulotteinen, että kirjan loputtua jäi hassu fiilis: ehkä se olikin Selja, joka tahtoi pitää lukijan käsivarrenmitan päässä itsestään. 

Suosittelen Kristiina Vuoren Siipirikkoa historiallisten romaanien ystäville.


maanantai 9. syyskuuta 2013

Kesän kymmenet

Bee haastoi minut (tai haastoin Been kustannuksella itseni!) kertomaan kesästä kymmenen kivaa ja kymmenen ei-niin-kivaa. Kivat kuvina. Muut tulevat siellä lopussa.











Kesän ei-kivat: 
1. Muurahaiset. Arvatkaa miltä tuntuu palata viikon road tripiltä kotiin, kun kellariin ja kylpyhuoneeseen on muuttanut valtava pataljoona. Ahmu vastaan Avara luonto. Avara luonto voitti.
2. Lomaltapaluu. Ei työssä mitään vikaa ole, mutta kuukauden vapauden jälkeen se tuntuu aina yhtä karmaisevalta.
3. Lukeminen. En ole lukenut tänä kesänä mitään sellaista, mikä olisi vienyt jalat alta ja sykähdyttänyt. Koko kirjavuosi on ollut nahkea. Toivoisin syksyn olevan tajunnanräjäyttävä tai kadotan pian uskoni kirjallisuuteen (ei sentään.)
4. Hirvikärpäset. Oikeasti! Siivekäs hämähäkki, joka kiipeää tukkaan, eikä kuole vaikka sitä löisi kengällä, suihkuttaisi Raidia päälle, ajaisi yli katujyrällä tai valaisi sementtiin. Hei haloo, kuka tällaisen eläimen on keksinyt?!
5. Aika. Joka kuluu aina väärällä tavalla. Kesällä aikaa pitäisi riittää kaikkeen. Puutarhajuhliin, sukulointeihin, iltamiin ja muuhun. Mutta oikeasti aikaa ei ole sen enempää kuin muulloinkaan. Kesä luo illuusion ja ajan riittämättömyys tekee vihaiseksi.
6. Kärsimättömyys. Liittyen Kesän kivojen kohtaan "kyllä". Kaikki mulle heti, en jaksa odottaa, mutta on pakko. Epävarmuus ja epätietoisuus. 
7. Pelko. Hassut asiat jotka pelottavat.
8. Kuumuus. Näin ei kuulemma saa sanoa. Ja kutut. Kuumalla ilmalla ei voi nukkua eikä hengittää.
9. Lomakansa. Se, että heinäkuussa ihmiset kadottavat aivonsa ja käyttäytyvät typerästi. Lomallakin saa olla ystävällinen ja huomioida muut ihmiset. Kuten olemalla tiputtelematta hikeä ympäriinsä ja kailottamatta kovaan ääneen kännissä. Suomalaiset... huokaus...
10. Suunnitelmattomuuden kostautuminen. Se, ettei suunnittele liikoja on hyvä, mutta siitä voi koitua myös harmia. Kuten se, että en päässyt Kauas Pohjoiseen enkä Kainuuseen. Ehkä ensi kesänä sitten.

torstai 5. syyskuuta 2013

Uudelleenlukua ja fiilistelyä




Suhtaudun välillä omaan uudelleenlukuintooni vähän kuin se olisi jokin synti. Olisi hienoa tarttua aina uuteen kirjaan (trendikkäisiin uutuuksiin!) ja käydä sellaisissa maailmoissa, joissa ei ole käynyt koskaan aikaisemmin. Mutta samaan aikaan on kiva palata tuttuun ja turvalliseen. Lukea kirja uudelleen kuin tapaisi vanhan ystävän. Samalla palata ajassa taaksepäin menneeseen ja itseensä, siihen itseen, joka joskus luki kirjan ensimmäisen kerran ja rakastui.

Tarrasin Diana Gabaldonin Muukalaiseen ties monennenko kerran luettuani, että kirjasta on tekeillä tv-sarja. Tällä kertaa päätin lukea tarinan kriittisemmin sen sijaan, että olisin vain ja ainoastaan heittäytynyt mukaan kertomuksen pyörteisiin. Muukalainen seuraa siis Claire Randallia, joka kivikehään astuttuaan joutuu 1940-luvun Skotlannista 1700-luvun maailmaan ja rakastuu skotlantilaiseen lainsuojattomaan. Kirjassa on romantiikan lisäksi jakobiittien juonitteluja, punatakkien pakoilua, kansanlääkintää, noituutta sekä jyljiä skotlantilaisia maisemia.

Kriittinen ote mielikirjaan oli yllättävän helppo omaksua. Ja oli hämmentävää myös huomata, että nautin kirjasta edelleen, vaikka olen lukenut sen kiitettävän monta kertaa. Kirjan epäloogisuuksia on helppo katsoa sormien läpi, sillä olen melko anteeksiantavainen mitä ylipäätään tulee historialliseen romaaniin. Faktaa ja selvitettävää on niin runsaasti, että kirjailijan pitää olla melkoinen guru pystyäkseen pitämään kaikki langat ojennuksessa.

Gabaldonin pahin synti Muukalaisessa tuntui olevan aika. Ei niinkään aikamatkustamiseen liittyvät teemat vaan se, miten aika kuluu tarinan sisällä ja mitä elementtejä ajan kulumiseen liittyy. Claire päätyy 1700-luvulle beltanen aikaan, eli suomeksi sanottuna joskus toukokuun alussa. Parin viikon päästä siirtymästä hän on Leochin linnan puutarhassa poimimassa luumuja. Vaikka Brittein saarilla kesä etenee varhaisemmin kuin kotona Suomessa, en silti pysty uskomaan, että skotlantilaiset luumut kypsyvät jo toukokuussa. Liekö jotain erityistä lajiketta. Samantapaisiin ongelmiin -tai sanotaanko ajatusvirheisiin - olen törmännyt myös kotimaisissa historiallisissa romaaneissa. Milloin pajunkissat ovat olleet pehmeimmillään toukokuun lopussa (aika myöhässä tainnut kevät olla...), milloin kissankellot kukkineet elokuussa (kylmä kesä?). 

Kiinnitän romaaneissa usein sellaisiin pieniin, epäolennaisilta tuntuviin juttuihin, jotka eivät ole välttämättä tärkeitä itse tarinan kannalta. J.S. Meresmaan Mifongin perinnössä hämmästelin hiekkapaperia, joka tuntui oudolta keskiaikahenkisessä miljöössä. Kappas, hiekkapaperi onkin keksity jo muinaisina aikoona, Kiinassako? No, taas oppii uutta. Liekö myös Gabaldonin mainitsema partakone jokin 1700-luvun tekninen ihmehärveli vai kirjailijan ajatustypo. Sekin pitää selvittää, muuten en saa rauhaa.

Tuttuun kirjaan tarttuminen on joka tapauksessa antoisaa ja annan itselleni siihen luvan. Minä olen tällainen lukija ja saan olla. Luetteko te muut kirjoja uudelleen ja uudelleen, vai pitääkö käsissä olla aina jotakin tuoretta ja mielellään mahdollisimman uutta? 

Tämän postauksen kuvasta voinee päätellä, mihin suuntaan fiilistelyni tällä kertaa kohdistuu. Matkaliput on jo varattu ja laukku odottaa pakkaamista. Arvatkaa minne olen menossa!