J.R. Ward: Pimeyden rakastaja

Luin tämän kirjan jo kesällä, mutta siitä kirjoittaminen on jostain syystä vain lykkääntynyt ja lykkääntynyt. Siksi vain lyhyt katsaus kirjaan, josta olen jo puolet nähtävästi unohtanut...

Olin jo pitkään ajatellut tarttua J.R. Wardin kehuttuun kirjasarjaan, ja kun ensimmäinen osa sattui olemaan kirjastossa, päätin napata sen mukaani.

Romaani kertoo puoliverisestä vampyyristä Bethistä, joka saa tietää perimästään ja siitä, että on muuttumassa vampyyriksi. Beth ja Mustan tikarin veljeskunnan johtaja Wrath rakastuvat toisiinsa ja tarina seuraa kaksikon suhteen kehittymistä ja Bethin astumista normaalista elämästä vampyyrien salaperäiseen maailmaan.

Kirja oli minulle iso pettymys, sillä olin jotenkin kuvitellut, että olisin saattanut pitää siitä. Pimeyden rakastaja tuntui lähinnä Sookien ja Fifty shades of Greyn epäonnistuneelta sekoitukselta, jossa juonen aukot korvattiin eläimellisellä seksin harrastamisella. Ei siinä mitään muuten, mutta olisin kaivannut tarinalta jotain sellaista syvyyttä, jota siinä ei nähtävästi kuitenkaan ollut.

Vampyyrien aika on selvästi kulkenut ainakin minun kohdallani ohitse. En vain enää yhtään jaksa olla kiinnostunut näistä tarinoista, joissa uskomattoman kaunis ja jumalaisen komea pariutuvat keskenään. Ilmeisesti olen lukenut ihan liikaa paranormaalia romantiikkaa, kun tämä vain ällöttää. On selvää, että kirjasarjan muihin osiin en tule tarttumaan, ellen sitten taas jossain vaiheessa löydä genrestä jotakin ammennettavaa.

Suosittelen kirjaa aikuisille suunnatun paranormaalin romantiikan ystäville.

Kristiina Vuori: Siipirikko

Kristiina Vuori: Siipirikko (Tammi 2013), kirjakaupasta

Olen ollut koko kesän kurja ja laiska lukija. Aloitin Kristiina Vuoren Siipirikon joskus kesällä, mutta jumitin ja jumitin ja lopulta luin sen loppuun viime viikonloppuna mökillä. Syy ei ollut kuitenkaan kirjassa vaan kontekstissa - näin humanistikielellä. Siitä lisää myöhemmin.

Siipirikko kertoo Seljan tarinaa 1300-luvun Suomessa. Elämä paiskoo orjaksi joutunutta tyttöä, joka rakastaa Aijoa ja potee syyllisyyttä menneisyyden teoistaan. Romaani on taattua historiallista (naisille suunnattua?) viihdettä, joka viljelee menneisyyden faktoja ja ripauttaa mukaan romantiikkaa ja taistelun tuoksintaa. 

Mikä kirjassa sitten mätti niin, että se jäi kesken? Tai siinä surullisenkuuluisassa kontekstissa? Luin aikaisemmin kesällä Kaari Utrion Vaskilinnun ja jostain syystä Siipirikko tuntui kuin se olisi ollut ensin mainitun toisinto. Samaan tapaan romaanien päähenkilöt lainasivat henkilöllisyyden ja kulkivat sen varjossa elämänkohtalosta toiseen, Utrion romaani tosin moninaisempien ja mutkikkaampien vaiheiden kautta. Romuluinen, emäntäänsä rakastunut palvelija ja lintutematiikka olivat niin ikään keskeisiä kummassakin kirjassa. Siipirikossa minua jäi alkuun harmittamaan myös se, että Cecilian rooli jäi olemattomaksi. Kotimaisessa historiallisessa fiktiossa olen erityisesti jäänyt kautta linjan kaipaamaan naisten välisiä suhteita sen ikuisen aah ooh ihana mies -haikailun sijaan. 

Vaikka Siipirikko osoittautui tarinan edetessä ihan omaksi, Vaskilinnusta selvästi erottautuvaksi teokseksi, jäi mieltäni kaihertamaan historiallisen fiktion konventionaalisuus ja tietynlainen ennalta-arvattavuus. Vuori osaa kutenkin yllättää lukijan! Vaikka jäin Seljan tarinassa kaipaamaan jonkinlaista syvyyttä tai ehkä samaistuttavuutta, olin lopulta tyytyväinen siihen, miten Seljan hahmo jäi etäiseksi ja etäännytti lukijankin niistä tapahtumista, jotka olivat pääsääntöisesti synkkiä ja surullisia. Selja ei pääse millään tapaa helpolla, ja hänen elämänsä antaa realistiselta tuntuvan kuvan naisen asemasta keskiajan maailmassa. Vaikla lintuteema jäi hataraksi, se kulki mukana loppuun saakka.

Mainitsin aikaisemmin etäännyttämisen, mikä konkretisoitui romaanin preesensmuotoisissa pätkissä. Historiallisissa romaaneissa on helposti tottunut ottamaan lukijana vastaan vain tietynlaista muotoa, varsinkin Utrion perinteessä kirjoitetuissa teksteissä vallitsee tietty rakenne ja se, miltä teksti tuntuu ja kuulostaa. Vuoren teksti rikkoo kaavaa, mutta niin vähän, että muotoseikkaan on hankala tarttua. Ehkä intensiiviseksikin tarkoitetut kohdat työntävätkin kauemmas, mutta en ole varma onko se huono asia. Miksi tarinan pitäisi tulla iholle, kun sitä voi tarkastella myös kauempaa? 

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin käsinkosketeltavia tunteita ja tunnelmia, joihin saa tarrattua kiinni. Keskiajan maailma on kovin kaukana. Ne maut, äänet ja tuoksut voisivat tulla lähelle, mutta ne pysyivät matkan päässä. Mutta niin pysyi myös Selja ja ehkä tarkoituksella. Hahmo olikin lopulta niin moniulotteinen, että kirjan loputtua jäi hassu fiilis: ehkä se olikin Selja, joka tahtoi pitää lukijan käsivarrenmitan päässä itsestään. 

Suosittelen Kristiina Vuoren Siipirikkoa historiallisten romaanien ystäville.

Kesän kymmenet

Bee haastoi minut (tai haastoin Been kustannuksella itseni!) kertomaan kesästä kymmenen kivaa ja kymmenen ei-niin-kivaa. Kivat kuvina. Muut tulevat siellä lopussa.

Kesän ei-kivat: 

1. Muurahaiset. Arvatkaa miltä tuntuu palata viikon road tripiltä kotiin, kun kellariin ja kylpyhuoneeseen on muuttanut valtava pataljoona. Ahmu vastaan Avara luonto. Avara luonto voitti.

2. Lomaltapaluu. Ei työssä mitään vikaa ole, mutta kuukauden vapauden jälkeen se tuntuu aina yhtä karmaisevalta.

3. Lukeminen. En ole lukenut tänä kesänä mitään sellaista, mikä olisi vienyt jalat alta ja sykähdyttänyt. Koko kirjavuosi on ollut nahkea. Toivoisin syksyn olevan tajunnanräjäyttävä tai kadotan pian uskoni kirjallisuuteen (ei sentään.)

4. Hirvikärpäset. Oikeasti! Siivekäs hämähäkki, joka kiipeää tukkaan, eikä kuole vaikka sitä löisi kengällä, suihkuttaisi Raidia päälle, ajaisi yli katujyrällä tai valaisi sementtiin. Hei haloo, kuka tällaisen eläimen on keksinyt?!

5. Aika. Joka kuluu aina väärällä tavalla. Kesällä aikaa pitäisi riittää kaikkeen. Puutarhajuhliin, sukulointeihin, iltamiin ja muuhun. Mutta oikeasti aikaa ei ole sen enempää kuin muulloinkaan. Kesä luo illuusion ja ajan riittämättömyys tekee vihaiseksi.

6. Kärsimättömyys. Liittyen Kesän kivojen kohtaan "kyllä". Kaikki mulle heti, en jaksa odottaa, mutta on pakko. Epävarmuus ja epätietoisuus. 

7. Pelko. Hassut asiat jotka pelottavat.

8. Kuumuus. Näin ei kuulemma saa sanoa. Ja kutut. Kuumalla ilmalla ei voi nukkua eikä hengittää.

9. Lomakansa. Se, että heinäkuussa ihmiset kadottavat aivonsa ja käyttäytyvät typerästi. Lomallakin saa olla ystävällinen ja huomioida muut ihmiset. Kuten olemalla tiputtelematta hikeä ympäriinsä ja kailottamatta kovaan ääneen kännissä. Suomalaiset... huokaus...

10. Suunnitelmattomuuden kostautuminen. Se, ettei suunnittele liikoja on hyvä, mutta siitä voi koitua myös harmia. Kuten se, että en päässyt Kauas Pohjoiseen enkä Kainuuseen. Ehkä ensi kesänä sitten.

Uudelleenlukua ja fiilistelyä

Suhtaudun välillä omaan uudelleenlukuintooni vähän kuin se olisi jokin synti. Olisi hienoa tarttua aina uuteen kirjaan (trendikkäisiin uutuuksiin!) ja käydä sellaisissa maailmoissa, joissa ei ole käynyt koskaan aikaisemmin. Mutta samaan aikaan on kiva palata tuttuun ja turvalliseen. Lukea kirja uudelleen kuin tapaisi vanhan ystävän. Samalla palata ajassa taaksepäin menneeseen ja itseensä, siihen itseen, joka joskus luki kirjan ensimmäisen kerran ja rakastui.

Tarrasin Diana Gabaldonin Muukalaiseen ties monennenko kerran luettuani, että kirjasta on tekeillä tv-sarja. Tällä kertaa päätin lukea tarinan kriittisemmin sen sijaan, että olisin vain ja ainoastaan heittäytynyt mukaan kertomuksen pyörteisiin. Muukalainen seuraa siis Claire Randallia, joka kivikehään astuttuaan joutuu 1940-luvun Skotlannista 1700-luvun maailmaan ja rakastuu skotlantilaiseen lainsuojattomaan. Kirjassa on romantiikan lisäksi jakobiittien juonitteluja, punatakkien pakoilua, kansanlääkintää, noituutta sekä jyljiä skotlantilaisia maisemia.

Kriittinen ote mielikirjaan oli yllättävän helppo omaksua. Ja oli hämmentävää myös huomata, että nautin kirjasta edelleen, vaikka olen lukenut sen kiitettävän monta kertaa. Kirjan epäloogisuuksia on helppo katsoa sormien läpi, sillä olen melko anteeksiantavainen mitä ylipäätään tulee historialliseen romaaniin. Faktaa ja selvitettävää on niin runsaasti, että kirjailijan pitää olla melkoinen guru pystyäkseen pitämään kaikki langat ojennuksessa.

Gabaldonin pahin synti Muukalaisessa tuntui olevan aika. Ei niinkään aikamatkustamiseen liittyvät teemat vaan se, miten aika kuluu tarinan sisällä ja mitä elementtejä ajan kulumiseen liittyy. Claire päätyy 1700-luvulle beltanen aikaan, eli suomeksi sanottuna joskus toukokuun alussa. Parin viikon päästä siirtymästä hän on Leochin linnan puutarhassa poimimassa luumuja. Vaikka Brittein saarilla kesä etenee varhaisemmin kuin kotona Suomessa, en silti pysty uskomaan, että skotlantilaiset luumut kypsyvät jo toukokuussa. Liekö jotain erityistä lajiketta. Samantapaisiin ongelmiin -tai sanotaanko ajatusvirheisiin - olen törmännyt myös kotimaisissa historiallisissa romaaneissa. Milloin pajunkissat ovat olleet pehmeimmillään toukokuun lopussa (aika myöhässä tainnut kevät olla...), milloin kissankellot kukkineet elokuussa (kylmä kesä?). 

Kiinnitän romaaneissa usein sellaisiin pieniin, epäolennaisilta tuntuviin juttuihin, jotka eivät ole välttämättä tärkeitä itse tarinan kannalta. J.S. Meresmaan Mifongin perinnössä hämmästelin hiekkapaperia, joka tuntui oudolta keskiaikahenkisessä miljöössä. Kappas, hiekkapaperi onkin keksity jo muinaisina aikoona, Kiinassako? No, taas oppii uutta. Liekö myös Gabaldonin mainitsema partakone jokin 1700-luvun tekninen ihmehärveli vai kirjailijan ajatustypo. Sekin pitää selvittää, muuten en saa rauhaa.

Tuttuun kirjaan tarttuminen on joka tapauksessa antoisaa ja annan itselleni siihen luvan. Minä olen tällainen lukija ja saan olla. Luetteko te muut kirjoja uudelleen ja uudelleen, vai pitääkö käsissä olla aina jotakin tuoretta ja mielellään mahdollisimman uutta? 

Tämän postauksen kuvasta voinee päätellä, mihin suuntaan fiilistelyni tällä kertaa kohdistuu. Matkaliput on jo varattu ja laukku odottaa pakkaamista. Arvatkaa minne olen menossa!

Oppaita kirjailijuuteen

Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi (Avain 2013) ja Haluatko todella kirjailijaksi
(Helsinki-kirjat 2012)

Olen ollut oikeastaan koko elokuun aika lailla poissa tietokoneelta (joka jostain syystä on alkanut keittää ja puhista kuin höyryveturi aina kun käynnistän sen). Tänä kesänä voin sanoa oikeasti nauttineeni kesästä, sillä kolmeen menneeseen kuukauteen on mahtunut paljon kaikenlaista kivaa ja mieleen painunutta. Ajattelin jatkaa hyvää fiilistä myös syksyyn, joka kolkuttelee jo oven takan. Tiedossa kivoja kirjoja ja reissu, josta lisää joskus myöhemmin.

Lukemiseni on ollut viime aikoina vähän mitä sattuu. Tarrasin Gabaldonin Muukalaiseen heti kun kuulin, että kirjasarjasta tehdään elokuva. Siinä sivussa ehdin lukea pari kirjailijuutta käsittelevää kirjaa. Pirjo Rautiaisen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Jera Hännisen&Jyri Hännisen Haluatko todella kirjailijaksi olivat viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa kirjamaailman kiemuroista.

KIRJAILIJANALUT. Suomi24 -sivuston keskustelupalsta kirjailijanaluille. Palstan seuraaminen on suosittua ajanvietettä kustantamoiden työntekijöille ja samoin monet kirjailijat ovat kertoneet lukevansa sitä. Keskustelun taso ei aina yllä korkeuksiin ja palstalla on kaikkiin nettikeskusteluihin pesiytynyttä negatiivisuutta, mutta yhtä kaikki joukossa on aidosti innostuneita tulevaisuuden kirjailijoita. 
(Haluatko todella kirjailijaksi, s.150)

Haluatko todella kirjailijaksi kertoo kirjailijuudesta ja sen tavoittelusta ei niin vakavaan sävyyn. Kirjassa on johdantoluvun jälkeen aakkosluettelomainen katsaus kirjamaailman ilmiöihin, joista kerrotaan sisäpiirimäiseen sävyyn. Joukossa on varmasti aimo annos faktaa, mutta on vaikea sanoa, mikä osa tiedosta on kirjoittajakaksikon omaa mutuhuttua, mikä ihan oikeaa faktaa kustantamoiden ja kirjallisuuden maailmasta. Niin tai näin, kirja on varsin viihdyttävää luettavaa, ja lukaisin sen läpi hetkessä. Tämä olisi hauska hankkia myös omaan hyllyyn ja lueskella sitä joskus.

Hyvin harvan haastateltavan ensimmäinen tarjottu käsikirjoitus oli ylittänyt julkaisukynnyksen. Yleensä kirjoittaja on tarjonnut useampia käsikirjoituksia kustantantamoihin, mutta on saanut kielteisen kustannuspäätöksen yhden toisensa jälkeen. Tätä "yritys ja erehdys" -reittiä pidetään pisimpänä ja henkisesti koettelevimpana. (Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi s. 25)

Pirjo Rautiainen lähestyy Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi -teoksessa kirjailijuutta haastattelujen kautta. Teosta varten on haastateltu 35 kirjailijaa, joten katsonta on melko kattava. Rautiainen tarkastelee kirjassa oikeastaan ihan samoja teemoja kuin Hänninen&Hänninen, mutta Rautiaisen kirjan sävy on vakavamminotettava ja tuo kirjailijan lähelle lukijaa suorien haastattelulainausten kautta. Minä koin varsin antoisaksi lukea kirjat peräjälkeen, koska ne tukivat hyvin toisiaan ja antoivat samaan aiheeseen rinnakkaiset näkökulmat.

Sekä Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi että Haluatko todella kirjailijaksi -teoksissa (varsinkin jälkimmäisessä) on varoitteleva sävy, joka saa ihmettelemään, missä pussissa suomalaiset wannabekirjailijat ovat oikein kasvaneet. Varsikin Haluatko todella kirjailijaksi antaa ymmärtää, että monet kirjoittamista harrastavat ihmiset kuvittelevat kirjailijuuden olevan tuottoisa, helppo ja julkisuutta tuova ammatti. Voi tietysti olla, että omassa kirjoittajaporukassani on poikkeuksellisen valveutunutta väkeä, sillä en ole kuullut kertaakaan kenenkään olettavan, että kirjoittamalla voisi oikeasti tehdä helposti rahaa. Varmasti tällaisellekin varoittelulle on oikea paikkansa, mutta itselleni tuli suurena yllätyksenä se, että joku oikeasti kuvittelee kirjoittamisen olevan jotenkin taloudellisesti järkevä ammatinvalinta!

Suosittelen Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi ja Haluatko todella kirjailijaksi -teoksia kaikille kirjailijan työstä kiinnostuneille. Nämä eivät ole pelkästään oppaita kirjailijuudesta haaveileville kirjoittajille, vaan tuovat mielenkiintoisia näkökulmia myös lukijan vinkkelistä tarkasteltuna. Onhan se hienoa tietää, mitä ovat saaneet kokea ne ihmiset, jotka ovat laittaneet rakkaat lempikirjamme paperille...

Muukalainen tv-sarjaksi

                                      

Olen innoissani! Siihen on montakin syytä, mutta tällä hetkellä innostukseni kohdistuu Diana Gabaldonin Matkantekijä -kirjasarjaan, josta aletaan vihdoinkin kuvata tv-sarjaa. Kirjasarjan fanit ovat jo vuosikausia askarrelleet omia castingeja ja haaveilleet elokuvasta ja sarjasta. Ja nyt siitä tulee totta!

Matkantekijä -sarja ja erityisesti sen ensimmäinen osa Muukalainen ovat olleet minulle tärkeitä kirjoja, tietynlaisia esikuvia siitä millainen spefillä maustettu historiallinen romaani voi parhaimmillaan olla. Kirjoissa on omat ongelmansa, enkä väitä niiden olevan kaunokirjallisesti huippulaatua. Mutta ne viihdyttävät ja vievät minut pois arkesta, ja juuri sitä kirjalta kaipaan. Suosikkikirjan muuttuminen tv-sarjaksi on jännittävää ja myös pelottavaa. Mitä jos mutkat vedetään suoriksi, tai entä jos sarja tehdään huonosti? En ole kuitenkaan fanaattinen: tv-sarja on vain yksi tulkinta kirjan tarinasta. Ja odotan sitäkin tulkintaa innolla.

Pari keskeisten roolien esittäjää on jo valittu ja kumpikin vaikuttaa lupaavalta. Lisää tietoa kannattaa käydä stalkkaamassa Diana Gabaldonin nettisivuilta (www.dianagabaldon.com).

Odottaako kukaan muu tätä niin paljon kuin minä odotan?

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia (Like 2013) 202s., kirjastosta

Utopia on ollut jo pitkään lukulistallani. Taisin törmätä siihen katalogin tai lehden sivulla ja ajatella, että dystopiannälkäiselle olisi täsä herkuteltavaa. Dystopia on lähivuosina noussut suosioon erityisesti Nälkäpelin ansiosta, ja erilaisia dystopiaviritelmiä on tullut luettua useita. Ennakko-odotuksista ja huomattavan mukavasta lukupaikasta (kallioinen ranta meren äärellä) huolimatta -vai kenties niiden takia- Utopia tuotti pettymyksen.

Romaanissa tarkastellaan utopialaisen nuoren miehen elämää. Utopian valtio sijoittuu jonnekin Lähi-Itään, tarkempi sijainti meni minulta ohi, sillä luin kirjan valitettavan huolettomasti harppoen. Utopiassa vedetään aineita ja harrastetaan seksiä. Ihmiset ovat kyllästyneitä elämäänsä jabhakevat viihdykettä muun muassa karkaamalla rajan yli ja hakemalla matkamuistoksi Toisten ruumiinosia. Toiset ovat niitä raukkoja, jotka eivät saa elää Utopian ihmeellisessä maailmassa vaan joutuvat raatamaan ja tekemään töitä pysyäkseen hengissä. 

Kirjan päähenkilö lähtee tyttöystävänsä kanssa Toisten pariin, mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Utopialaisuus paistaa valeasujen läpi, mutta eräs Toinen majoittaa utopialaiset luokseen ja auttaa nämä takaisin kotiin. Taustalla on kuitenkin jotain muuta - ja tässä piilee romaanin ainut sellainen koukku, joka sai minut valppaaksi. Hyväntahtoisuudella on syynsä.

En tiedä miksi tämä romaani oli niin uuvuttava ja tyhjänpäiväisen oloinen. Minua vain ärsytti utopialaisten pinnallinen elämänasenne, toisaalta se heijasti kohtuuttoman realistisesti länsimaista yhteiskuntaa ja arvomaailmaa. Ehkä tarinassa oli totta enemmän kuin nimeksi. Ehkä se tuli niin lähelle, että sitä oli vaikea käsittää ja käsitellä. Olen joka tapauksessa lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista jo ainakin viikon, minkä seurauksena minulla on odottamassa pino bloggaamattomia kirjoja. Minulle tämä oli fiiliksenlatistaja, mutta uskon, että joku toinen saa tästä irti enemmän.

Suosittelen Utopiaa luettavaksi yhteiskunnallisten ja kantaaottavien dystopioiden ystävälle. Jotakin Orwelmaista tässä kieltämättä oli.