Connie Willis: Tuomiopäivän kirja

Connie Willis: Tuomiopäivän kirja Doomsday Book (1992),
Otava 1999, 828s.

Kiva lukea pitkästä aikaa tiiliskivimäistä kirjaa. Tuomiopäivän kirja päätyi mukaani kirjastoreissulla, eikä minulla ollut mitään erityisiä odotuksia sitä kohtaan. Ainoastaan takakannen viittaus keskiaikaan suuntautuvaan aikamatkaan kuulosti minusta lupaavalta. Connie Williskin oli ennalta ihan tuntematon tekijä. En tiedä, miksi en ole törmännyt kirjaan koskaan aikaisemmin.

Hän yritti nostaa päätään. Huimaus palasi heti. Hän painoi päänsä takaisin maahan ja veti kätensä viittansa alta varovasti ja hitaasti, ja jokainen liike aiheutti pahoinvointia. Hän risti kätensä ja painoi ne vasten kasvojaan. "Herra Dunworthy", hän sanoi. "Lienee parasta, että tulette hakemaan minut pois." (Willis: Tuomiopäivän kirja)

Tuomiopäivän kirja on melko epämääräinen sekoitus historiallista fiktiota ja scifiä. Tarina alkaa vuodesta 2054, jossa opiskelijatyttö suunnittelee opettajiensa kanssa matkaa keskiajalle. Kivrin on vakaasti päättänyt matkustaa vuoteen 1320 nähdäkseen millaista elämä silloin oli. Keskiaikaa tutkinut Dumworthy ei ole aivan samaa mieltä: keskiaika on vaarallista aikaa, varsinkin naiselle. Kivrin saa kuitenkin tahtonsa läpi ja lähtee matkaan. Kaikki ei kuitenkaan suju ongelmitta. Ilkeä influenssavirus on tarttunut Kivriniin juuri ennen matkaa ja hän saapuu keskiaikaan sairaana ja huonovointisena. Hyvin eivät ole asiat 2000-luvullakaan, sillä Oxford on julistettu karanteeniin arkeologisilta kaivauksilta karanneen viruksen takia. Miten selviää tautiin sairastunut Kivrin? Varsinkaan, kun hän ei edes päätynyt siihen aikakauteen, johon oli tarkoitus...

"Oletteko sairas neiti Katherine?" Roche kysyi huolestuneena ja tavoitteli tytön rannetta peläten, että Kivrin saisi samanlaisen kohtauksen kuin avustaja.
     Kivrin kiskoi kätensä Rochen ulottuvilta. "Kertokaa minulle, mikä vuosi nyt on."
     "On Edvard Kolmannen valtakauden kahdeskymmenesensimmäinen vuosi, Eliwys sanoi. 
(Willis: Tuomiopäivän kirja)

Minä periaatteessa pidän aikamatkailuteemasta. Diana Gabaldon on suosikkini, hänen tuotantoaan olen lukenut vesi kielellä. Audrey Nieffeneggerin Aikamatkustajan vaimo oli ihana Michael Crichtonin Aikamatkakin ihan viihdyttävä. Tämä oli vähän sekava. En oikein pystynyt samaistumaan Tuomiopäivän kirjan hahmoihin ja vaikka rakastan pitkiä romaaneja, tästä puolet tuntui ihan silkalta jaarittelulta. Turhalta. Lisäksi juoni oli ennalta-arvattava. Pystyin jo romaanin ensimmäisillä sivuilla arvaamaan mihin suuntaan tarina on kulkeutumassa. Tämä ei herättänyt suuria tunteita, mutta viihdytti kyllä oman aikansa.

Kirjan suurin viihdearvo oli omalla kohdallani siinä, että tapahtumapaikat olivat tuttuja. Olen käynyt muutamaankin otteeseen Oxfordin ja Bathin liepeillä, joten oli hauskaa lukea seudusta, joka ei ole ihan kokonaan vieras. Kaipasin noin muuten lisää syvyyttä ja tarttumapintaa. Juoni vei kyllä mukanaan, mutta jätti vähän kylmäksi. Nautin joka tapauksessa siitä, että pääsen lukemaan tällaisia tiiliskiviä ja viettämään niiden parissa illan jos toisenkin. Täydellistä arjenpakoa!

Kirja on luettu Taikakirjaimissa ja Sadun blogissa. Käykää ihmeessä vilkaisemassa! Suosittelen tätä aikamatkustusteeman ja historiallisen "hömpän" ystäville.